Iron Maiden

[Eddie]

Hätäisesti on levy kuunneltu pari kertaa. Ei ajatuksella kummallakaan kertaa, joten vielä ei ole levy tuttu. Mutta silti täytyy sanoa, että levyn parjattu alkupuoli kuulosti ainakin minusta todella hyvältä. Final Frontier on mielestäni lähes Rainmakerin tasoinen veto ja se alkuintrokin erittäin mielenkiintoinen ja ei niin tyypillistä Maidenia, ehkä enemmänkin Brucen soolohäröilyä. El Doradokin kuulosti nyt kunnollisena versiona tosi tanakalta ja lyö aiempien levyjen Different Worldit ja Wildest Dreamsit 10-0. Coming Home ja Mother Of Mercy ovat niinikään erittäin piristävän kuuloisia. Ensimmäinen pettymys on Alchemist, joka ei sitten alkuunkaan kuulosta Man On The Edgeltä niinkuin useassakin lähteessä on mainittu. Jospa tämäkin avautuisi. Loppupuolesta en sano mitään, koska se vaatii kuuntelua ajatuksen kanssa. Hienoja melodioita ja riffejä siellä kuulosti olevan, mutta kokonaisuus ei oikein avautunut. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että tässä on ainakin 2000-luvun paras levy. Erittäin piristävän kuuloinen ja Maidenkin on pystynyt vielä hieman uusiutumaan kuulostaen kuitenkin Maidenilta. Siis ei tietenkään valtavasti ole uudistunut, mutta kuitenkin ripaus uutta on havaittavissa.

 

[Pavlikovsky]

Itsellä kuuntelukertoja on jo aika paljon takana ja nostaisin yksittäisinä loistavina kappaleina El Doradon, Mother Of Mercyn, Starblindin ja When The Wild Wind Blowsin kategoriaan Maidenin loistavat teokset. Silti mielestäni levy on sinänsä jo oma teoksensa ja se pitää kuunnella yhtenäisenä alusta loppuun, että se aukeaa.

The Final Frontier ei ole mielestäni avausraitana yhtä hyvä kuin vaikkapa Different World, mutta hakkaa Wildest Dreamsin kevyesti. El Dorado kuulostaa levyllä helvetin paljon paremmalta. Mother Of Mercy on jopa tunteikaskin biisi hyvällä riffillä ja Brucen loistavalla laululla, kyllä potkii. Coming Home jatkaa samaa linjaa ja pitää tasonsa loistavan Mother Of Mercyn jälkeen. The Alchemist on selkeä väliraita, joka oli odotettavissakin että tällainenkin löytyy. Ei nyt kuitenkaan sekään mikään surkea ole. Isle Of Avalon ei ole minulle vielä oikein avautunut eikä alkanut toiminaan, mutta uskon ajan kuluessa tämänkin aukenevan.
Starblind ja The Talisman ovat sitten hyvin rokkaavia raitoja ja Talisman tuo hyvin pitkälle mieleen The Legacyn Amoladilta. Talisman jopa mielestäni parempi. Levyn lopetus eli kaksi viimeistä biisiä ovat huikeinta mitä Maiden on vähään aikaan tehnyt. Ensin The Man Who Would Be King ja sen jälkeen jos voisi sanoa Maidenin yksi "kauneimmista" kappaleista, When The Wild Wind Blows. Viimeinen kappale ei tavallaan räjähdä mihinkään jouhevaan heviriffiin, vaan tässä kappaleessa haiskahtaa enemmänkin jäähyväismäinen lopetus ja komeat kitarariffit sooloineen.

Maiden teki kokonaisuudessaan mielestäni (jälleen) todella vahvan kiekon, joka voittaa kyllä A Matter Of Life And Deathin mielestäni, vaikka suoraa vertailua ei voi ehkä tehdä, koska tämä uutukainen on selkeästi progempi. Trooper-faneja ei nyt miellytetty, mutta Maiden on todistanut, että pidempienkin kappaleiden tekeminen luonnistuu näiltä mestareilta loistavasti.

Kiitos Iron Maiden!

 

[Moonchild]

Nyt alkaa olla jo Final frontierin suhteen sen verran kuunteluita takana, että uskaltaa avata suunsa ja kirjoittaa jonkinlaisia mielipiteitä. Tehdäänpä tällainen perinteinen kappale kappaleelta analyysi.

Satellite 15 toimii siis käytännössä introna ja aluksi kuullostikin kohtuu mielenkiintoiselta. Nyt myöhemmin olen tullut siihen tulokseen, että tämä on kohtuullisen turha tekele. Alku kuullostaa jännältä ja joltain sellaiselta mitä ei ole Maidenilta varmaan koskaan kuultu. Lupaavan alun jälkeen jäädään junnaamaan paikalleen ja sisältöäkään ei ole ainakaan tuohon yli neljän minuutin pituuteen. Lisäksi tulee miinus valtavan epäkäytännöllisestä toteutuksesta, miksi tämä on niputettu samaan pakettiin varsinaisen avausraidan kanssa? Todella hölmöä ruveta aina kelaamaan yli neljää minuuttia pois jos tahtoo kuunnella vain todellisen kappaleen.

Final frontier on varsinaisen avauskappaleen roolissa ihan mallikelpoinen. Riffi toimii kaikessa yksinkertaisuudessaan ja laulumelodiat ovat hyvät. Etenkin kertosäe tarttuu ja jää päähän soimaan positiivisella tavalla toistosta ja yksinkertaisuudestaan huolimatta. Ei tämä pankkia räjäytä, mutta minun mielestä 2000-luvun toiseksi paras avauskappale kuitenkin.

El dorado on päässyt jo todistamaan toimivuutensa livenä ja niittää siitä lisäpisteitä. Alun bassokuviossa ja riffissä on kivasti munaa. Alun ja lopun rymisteilyistä en ole vieläkään aivan vakuuttunut, mutta tuovathan ne jotain uutta. Hyvä tasoinen perusbiisi ja livejyrä.

Mother of mercy alkaa hyvällä riffillä ja rauhallinen tunnelman kehittely toimii todella hyvin. Kaikkiaan Brucen tulkinta ja laulumelodiat ovat erittäin hyviä. Ainoastaan kertosäe ei ole aivan niin hyvä kuin voisi toivoa. Mutta joka tapauksessa todella toimiva ja raikkaan kuuloinen paketti. Levyn lyhyistä biiseistä varmasti paras. Tässä ei ole mitään liikaa eikä liian vähän.

Coming home on sitten jonkinlainen powerballadi. Riffi ei ehkä toimi minulle aivan kympillä, mutta muuten biisissä ei ole valittamista. Jälleen laulumelodiat kertosäkeessä ja etenkin säkeessä "We will ride this thunderbird..." ovat hyviä. Tämä pesee minusta edellisen levyn Out of the shadowsin melko selvästi. Tuo levylle kivaa vaihtelua ja syvyyttä.

The Alchemist vastaakin sitten levyn selvästi heikoimmasta vedosta. Periaatteessa tästä löytyy niitä aineksia mitä odottaakin Maidenin menopalalta, mutta kaikissa on sellainen pieni halpakopion maku. Jokin särmä ja tarttuvuus vain puuttu ja se on todella sääli. Loistava tarttuva ja nopea ralli, mallia/tasoa Rainmaker, olisi sopinut tähän kohtaan ja nostanut jopa koko levyn tasoa selvästi. Tämä veto näyttää pahasti joutuvan skip-nappulan uhriksi.

Isle of Avalonissa päästäänkin sitten asiaan toden teolla. Erittäin mielenkiintoinen alku joka lupaa heti jotain hyvää. Tunnelma on tuulen huminoineen ja muine taustaäänineen miellyttävä, tekee mieli laittaa silmät kiinni ja heittäytyä mukaan. Tämän rauhallisuuden jälkeen pankki räjähtää totaalisesti ja säkeistöt "Fertility Mother Goddess..." ovat laulumelodioineen yksinkertaisesti parhautta. Heti ensi kuulemalla tuli sellainen fiilis, että tämä on juuri sitä mitä minä haluan Maidenilta kuulla. Soolot toimivat hyvin ja rauhoittuminen Seventh son tyyliseen väliosaan lupailee taas tyyntä myrskyn edellä. Tämän jälkeen rynnätään kappaleen todelliseen kliimaksiin. Samat loistavat laulumelodiat lisättynä erinomaisella kitaramelodialla antavat kappaleelle arvoisensa huipennuksen ja tässä kohtaa alkaa aina melkein hengästyttämään. Kertakaikkiaan loistava kappale ja tällä hetkellä vaikuttaa levyn parhaalta.

Starblind tarjoileekin sitten todellisen yllätyksen ja kuulijalle kunnollisen haasteen. Muutamat ensimmäiset kuuntelut menevät melkein ihmetellessä, että mistä tässä oikein on kyse, mutta kuitenkin tahtoo lisää ja lisää. Tästä oppii aina jotain uutta ja joka kuuntelulla paranee. Muuta en osaa oikein sanoa kuin, että mielenkiintoinen tuotos ja pidän ehdottomasti.

The Talismanin alkua on monesti verrattu edellisen levyn Legacyyn eikä mitenkään syyttä. Legacystä en oppinut ikinä pitämään, eikä tämä keijukaismeininki tässäkään pahemmin uppoa. En sano alkua huonoksi, mutta minulle se ei tarjoa juuri mitään. Sitten kun lähdetään kunnolla liikkeelle niin kappale onkin täyttä rautaa. Todella miehekäs riffi ja loistavia laulumelodioita toisensa perään. Etenkin säkeistössä "Spirit sails they drive us..." melodia on upea ja myöhemmin seuraava kitaramelodia vähintään yhtä hyvä. Kaikkiaan erinomainen kappale.

The man who would be king tuntuu jonkinlaiselta väliinputoajalta näiden muiden mammuttien joukossa. Alun ja lopun rauhallisissa osuuksissa on hyvää melodiaa ja miellyttävä tunnelma, mutta jokin särmä tästä kokonaisuutena puuttuu. Hyviä juttuja löytyy kyllä monia, mutta minulle jää vähän sellainen olo, että alussa on ollut kasa kaikenlaista tavaraa jotka on sitten vain koottu kappaleeksi. Levyn monista muista kappaleista tutut hyvät ja loistavat laulumelodiat loistavat poissaolollaan. Kappale ei missään tapauksessa ole huono, mutta jotain vain todellakin puuttuu.

When the wild wind blows sai ennakkoon niin paljon hehkutusta, että se joutui jopa epäreiluun asemaan ennakkoodotusten suhteen. Alku on kenties levyn tunnelmallisin ja melodia erittäin kaunis ja tarttuva. Kappaleessa on paljon hyviä ja mielenkiintoisia vaiheita ja se täyttää koko pituutensa laadukkaasti. Todellinen huipentuma kuitenkin puuttuu ja se tiputtaa tämän "vain" erittäin hyväksi.

Minusta levy on siis todella hyvä ja olen erittäin tyytyväinen. Kappaleet tuntuvat edelleen kasvavan kuunteluiden myötä. Levystä parhaiten jää mieleen monet loistavat laulumelodiat ja raikkaus. Tämä on levy joka pitää kuunnella vähintään 4-5 kertaa ajatuksen kanssa ja sanoja lukien, ennenkuin voi saada kunnollista kuvaa. Vahvasti näyttää siltä, että Maiden on nyt rakentamassa jonkinlaista 2000-luvun värisuoraa.

Bruce taisi sillon ensimmäisellä reunion kiertueella puhua jotain tyyliin "Tämä ei todellakaan ole mikään rahastuskiertue vaan me ollaan tultu takas." Nyt kymmenen vuotta ja neljä levyä myöhemmin voidaan sanoa, että mies todellakin tiesi mistä puhui.

 

[Eddie]

The man who would be king tuntuu jonkinlaiselta väliinputoajalta näiden muiden mammuttien joukossa. Alun ja lopun rauhallisissa osuuksissa on hyvää melodiaa ja miellyttävä tunnelma, mutta jokin särmä tästä kokonaisuutena puuttuu. Hyviä juttuja löytyy kyllä monia, mutta minulle jää vähän sellainen olo, että alussa on ollut kasa kaikenlaista tavaraa jotka on sitten vain koottu kappaleeksi. Levyn monista muista kappaleista tutut hyvät ja loistavat laulumelodiat loistavat poissaolollaan. Kappale ei missään tapauksessa ole huono, mutta jotain vain todellakin puuttuu.

Itsekin olen nyt ehtinyt levystä nauttimaan ajatuksella ja olen kaikesta aika pitkälti samaa mieltä kuin sinä. Pidän tosin siitä introsta edelleen. Ainoa mistä me näytetään olevan täysin eri mieltä on tuossa yllä olevassa lainauksessa. Tuo kyseinen biisi on noussut suosikikseni. Omasta mielestäni aivan käsittämättömän mahtava kappale. Tuohon kappaleeseen tiivistyy se kaikki mitä olen Maidenilta odottanut sen jälkeen, kun reunion tapahtui. Omasta mielestäni aivan täydellinen kappale ja osat nivoutuvat yhteen sujuvasti. Ja nimenomaan tämä biisi sisältää mahtavia laulumelodioita ja kitaroita. Täytyy sanoa kyllä koko levystä, että en olisi ikimaailmassa uskonut Maidenin kykenevän enään tekemään näin mahtavaa levyä. Maideniähän tämä edelleen, mutta jokin uusi raikkaus tällä levyllä on, mitä ei esimerkiksi AMOLAdilla ollut, vaikka sekin hieno levy on. Tunnelma tällä levyllä sopii meikälle kuin nyrkki silmään.

 

[Moonchild]

Itsekin olen nyt ehtinyt levystä nauttimaan ajatuksella ja olen kaikesta aika pitkälti samaa mieltä kuin sinä. Pidän tosin siitä introsta edelleen. Ainoa mistä me näytetään olevan täysin eri mieltä on tuossa yllä olevassa lainauksessa. Tuo kyseinen biisi on noussut suosikikseni. Omasta mielestäni aivan käsittämättömän mahtava kappale. Tuohon kappaleeseen tiivistyy se kaikki mitä olen Maidenilta odottanut sen jälkeen, kun reunion tapahtui. Omasta mielestäni aivan täydellinen kappale ja osat nivoutuvat yhteen sujuvasti. Ja nimenomaan tämä biisi sisältää mahtavia laulumelodioita ja kitaroita. Täytyy sanoa kyllä koko levystä, että en olisi ikimaailmassa uskonut Maidenin kykenevän enään tekemään näin mahtavaa levyä. Maideniähän tämä edelleen, mutta jokin uusi raikkaus tällä levyllä on, mitä ei esimerkiksi AMOLAdilla ollut, vaikka sekin hieno levy on. Tunnelma tällä levyllä sopii meikälle kuin nyrkki silmään.

Tuo The man who would be king on varmaan The alchemistin kanssa perinteisintä Maidenia kokolevyllä. Se mikä itselleni tuossa kappaleessa eniten töykkää ovat nuo säkeistöt eli alkaen "He's searching for the answer now...". Niissä nimenomaan nuo laulumelodiat ovat todella mitään sanomattomat ja nämä säkeet kuullostavat muutenkin kuin olisivat vain jotain liimaa millä yhdistellään muita parempia juttuja. Kertosäkeessä on taas huomattavasti paremmat melodiat, mutta nekään eivät aivan pärjää näille muille pitkille kappaleille. Kappale ei siis todellakaan ole huono, levyllä vain sattuu minun mielestä olemaan neljä parempaa. Tuleeko tuosta raskaamman osion aloittavasta kitaramelodiasta muuten sinulle mieleen jokin toinen kappale tai levy? Minulla yrittää aina puskea mielleyhtymää johonkin, mutta en saa vain kakistettua ulos.

 

[Eddie]

Tuleeko tuosta raskaamman osion aloittavasta kitaramelodiasta muuten sinulle mieleen jokin toinen kappale tai levy? Minulla yrittää aina puskea mielleyhtymää johonkin, mutta en saa vain kakistettua ulos.

Veikkaisin ja muistelisinp, että jossain Maidenin omassa 2000-luvun teoksessa on samantyylinen kohta. En ole noita nyt kuunnellut muutamaan kuukauteen, että en pysty sanomaan.

Itse pidän siitä säkeistöstä, joka sinun mielestäsi on liian perusjuttua. Itse kuulen siinä muutakin ja jotenkin se antaa sopivan odottelufiiliksen Murrayn hunajaiselle riffille, joka tuota seuraa. Lisäksi vielä se lyhyt raskas revittely siinä välissä on mukava. "Destiny.. " taas on paras kertsi koko levyllä, ei pelkästään melodia vaan se haikea tunnelma, mikä siitä huokuu.

Päätösraita on ehkä hivenen pettymys kaiken järjettömän hypetyksen jälkeen. Biisi on toki hienoa kuunneltavaa, mutta en nyt allekirjoita sitä kaikkea hehkuttelua. Minusta se on levyllä ehkäpä 4-5. paras raita. Vaikea sanoa, sillä tuossa on niin monta hienoa kappaletta ja vaikea niitä on järjestykseen laittaa.

 

[Hammer]

To Albion's Land

Tässä joitain mietteitä Maidenin uudesta The Final Frontier -levystä. Kirjoittelin nämä ajatukset jo pari päivää sitten, joten joukossa saattaa olla jotain hivenen "vanhentunuttakin tietoa". Hyvin pitkälti samoilla linjoilla olen toki vieläkin. Yllättävän hyvin toimi progevivahteisuudestaan huolimatta tuo uusi Maidenin lätty kuntopyöräilynkin taustamusana. Mutta, jahka pari kertaa kuuntelen levyn vielä keskittyneesti, niin kirjoittelen levystä enemmänkin. Jokaisesta biisistä on tulossa sitten erikseen mietteitä arvosanojen kera.

Anyway, asiaan:

Uutta levyä on tullut pyöritettyä nyt muutamia kertoja. Vielä en uskalla mitään arviontynkää kirjoitella, mutta varmasti tässä viikon-parin sisällä tulen kommentoimaan levyä ja sen biisejä tarkemminkin. Sanotaan nyt kuitenkin, että levy on oikein hieno paketti, joskin hieman liian massiivinen järkäle. Progevivahteita ja pitkiä biisejä on ehkä jopa liian paljon, kun kyseessä on kuitenkin Iron Maidenin albumi. Onneksi ne pidemmät kappaleet ovat sentään kaikki vähintään melkoisen timanttisia, ellei jopa fantastisia. Jokaisessa levyn loppupään biisissä olisi aineksia vaikka mihin, mutta tuntuu ainakin toistaiseksi siltä, että turhempiakin hetkiä löytyy joukosta. Parit jamitteluosiot ovat ainakin vielä avautumatta. Kuitenkin noista eeppisemmistä kappaleista eritoten When The Wild Wind Blows sekä The Talisman ovat aika lailla täysosumia. Myös Starblind on loistava. Isle of Avalon ja The Man Who Would Be King ovat sitten niitä biisejä joista löytyy omaan makuuni sekä erinomaisia juttuja, että tylsempiäkin hetkiä. Haluaisin pitää kumpaisestakin vielä enemmän, kun ne huippuhetket ovat ihan Maidenia parhaimmillaan. Lisäkuunteluilla nuo tökkivämmät osiot saattavat toki aueta. Lyhyemmistä raidoista ehdoton helmi on Mother of Mercy, mutta myös nimikkobiisi The Final Frontier on lisäkuunteluilla noussut kärkikastiin (siitä introsta en tykkää, mutta varsinainen biisi on loistava!).

Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, etten ole kuunnellut levyä kuin vasta joku 5-6 -kertaa. Ajatukset varmasti muokkautuvat vielä jatkossa, sillä näin progevivahteinen levy vaatii aikaa ja kuunteluita ihan eri tavalla kuin kauttaaltaan simppelimmät heavy metal -levyt. Potentiaalia The Final Frontierilla on älyttömän paljon, mutta saattaa olla, ettei levy aukene koskaan Dance of Deathia ja Brave New Worldia paremmaksi kokonaisuudeksi (tällä hetkellä aika tasoissa DoD:n kanssa ja hiuskarvan BNW:n edellä). Yhtä hyvin levy voi seuraavan 10-15 kuuntelun jälkeen kivuta lähelle Maidenin kärkeä. Ainakin toistaiseksi A Matter of Life And Death pyyhkii The Final Frontierilla lattiaa. Mutta AMOLAD onkin mielestäni Maidenin toiseksi paras levy heti Somewhere In Timen jälkeen. Tällä hetkellä sijoittaisin The Final Frontierin varmaan kilpailemaan jonnekin Maidenin levyjen keskikastiin.

Levy ei ylittänyt odotuksia, mutta kuitenkin täytti odotukset. El Doradon ja nimikkobiisin perusteella en vielä odottanut maata mullistavaa levyä, mutta ilokseni sain taas huomata, etteivät nuo kaksi etukäteen kuultua biisiä antaneet koko kuvaa albumista. El Dorado on alkuinnostuksen jälkeen vajonnut levyn heikoimpien esitysten joukkoon, kun taas The Final Frontier on lisäkuunteluilla osoittautunut oikein hienoksi "Smithin vasemman käden sävellykseksi". ;) Se aiemmin Rautaneidossa dissailemani The Final Frontierin kertosäekin kuulostaa varsin loistavalta.

When the Wild Wind Blows on niin upea biisi, että se tulee nousemaan korkealle omassa Maidenin biisirankingissäni. Se, kuinka korkealle biisi lopulta nousee tulee selviämään seuraavien kuukausien ja vuosien aikana. Itse jostain kummasta syystä en saa tarpeekseni edes niistä lastenlaulumaisista melodioista. Aivan järjettömän nerokasta kamaa

 

[Pavlovin Koira]

ne pari biisiä joita Radio Rockissa on viime päivinä soitettu ovat kyllä aika mitäänsanomattomia ja Bruceki kuulostaa jotenkin...väsyneeltä. No, ehkä tuo pitäisi mennä jonnekin kuuntelemaan. Ehdinhän minä olla yhdessä vaiheessa sitäkin mieltä että "Fear on the Dark" oli viimeisin ostamisen arvoinen Maidenin levy kunnes kuulin radiosta biisin "Rainmaker" joka innoitti ostamaan koko "Dance of the Death" -levyn ja täyttä rautaahan se oli.

 

[Eddie]

ne pari biisiä joita Radio Rockissa on viime päivinä soitettu ovat kyllä aika mitäänsanomattomia ja Bruceki kuulostaa jotenkin...väsyneeltä. No, ehkä tuo pitäisi mennä jonnekin kuuntelemaan. Ehdinhän minä olla yhdessä vaiheessa sitäkin mieltä että "Fear on the Dark" oli viimeisin ostamisen arvoinen Maidenin levy kunnes kuulin radiosta biisin "Rainmaker" joka innoitti ostamaan koko "Dance of the Death" -levyn ja täyttä rautaahan se oli.

En tiedä mitä paria biisiä rock soittaa, mutta veikkaisin Final Frontieta ja El doradoa. Aamulla jolloin olen autossa kuunnellut niin ei siellä kyllä Maidenia ole kuulunut. Nämä biisit ovat hyvin erilaisia verrattuna muuhun levyyn miinus Alchemist. Jos Dance Of Deathilta iskivät mm. No More Lies, Dance Of Death, Pachendale ja Face In The Sand niin en ymmärtäisi miksi tämä levy ei iskisi. Omasta mielestänihän tämä levy pesee Dance Of Deathin aika reippaasti. No More Lies olisi muuten melkoinen helmi, ilman Brucen kireää kertsilaulantaa. Siinä on biisi, jonka yksi epäonnistunut osa vesittää sen kokonaan.

 

[Mäkelä]

Olisin ehkä odottanut vähän enemmän kommentointia tämän uutukaisen ympäriltä täälläkin, mutta ehkä porukka on sitten yhtä huuli pyöreänä kuin allekirjoittanutkin tämän kanssa on ollut, mutta ehkä nyt viikon kuuntelun jälkeen tästä uskaltaa jo jotain sanoa.. mennään nyt tylsästi suunnilleen biisi biisiltä, ettei punainen lanka katoa entisestään.

Satellite 15... The Final Frontier: Joo-o, onhan tuo intro aikamoista art for art's sake-kolistelua ja muutenkin menee (tahattoman?) komiikan puolelle. Ei oikein mene jakeluun, ehkä tämän on tarkoitus olla osoitus bändin huumorintajusta? Mutta senhän olemassaolon pitäisi olla jo selvää kaikille, jotka ovat nähneet kuvia/videoita bändistä 80-luvun esiintymisasuissaan.. Mutta varsinainen nimibiisi on sitten toista maata. Helvetti, tällä hetkellä olisin valmis nostamaan sen yhdessä Montsegurin kanssa post-reunionin parhaaksi biisiksi. Näiden nyky-eeposten seassa tälläinen simppeliin, mutta todella toimivaan koukkuun perustuva biisi kyllä nousee edukseen.. Itse asiassa tuo nimibiisi on tehnyt niin kovan vaikutuksen, että seuraavana tuleva El Dorado ei oikein tahdo tuntua miltään vaikka pidin siitä paljonkin, kun se ilmaisena mausteena tarjottiin jo kuukausia sitten.

Kahden ekan biisin jälkeen siis kaikki hyvin, mutta sitten tullaankin ryminällä alas. Mother Of Mercy. Ei herranjumala sentään mitä sontaa. Totaalipaska kertosäe peittää kyllä koko biisin alleen, Dickinson mylvii kuin kevätlaitumelle ensi kerran päässyt sonni. Aika ei ole armollinen näemmä kenellekään, mutta kannattaako yrittää pinnistää korkealle, jos palosireeni ei ole enää nuoruutensa vedossa. Voisi kai sitä matalammalta vetää? Ja biisin lyyrinen osastokin on varsin nokkelaa: Sodasta taidetaan kertoa. Ja vieläpä tavallisen sotilaan näkökulmasta. Tätähän ei ole vielä koskaan kuultu Maiden-levyillä, eihän?

Coming Home on taas askel parempaan suuntaan, mutta mahtipontiseksi ilmeisesti tarkoitettu kertsi ei ihan nouse niihin sfääreihin kuin olisi tarpeen/mahdollista, mutta MoM:n jälkeen tätäkin kuuntelee ihan innolla. On todellakin parempi kuin edellislevyn Out of the Shadows. The Alchemist on taas 4,5 minuuttia turhaa täytettä, josta on viikon kuuntelun jälkeenkin jäänyt mieleen aika vähän.

Sitten luiskahtaakin eeposvaihde silmään. Isle of Avalon kärsii aika pahoista käynnistysvaikeuksista, mutta kuten edellä mainittiin, niin tämä "Fertility Mother Goddess"-osuus on kyllä todella toimiva. Seuraavana tuleva Starblind oli ehkä tämä levy pienoiskoossa: Ensimmäiset kerrat tuli ihmeteltyä huuli pyöreänä, että mitäs tämä oikein on, mutta hieno biisihän sieltä hämmennyksen seasta kuoriutui sisältäen ehkä Dickinsonin parhaimman laulusuorituksen, kun ei lähdetä väkisin tavoittelemaan niitä korkeimpia taajuuksia.. The Talisman on samaa sukua Isle of Avalonin kanssa, siinäkin parasta on tämä "No there's no one going back"-osuus, kutsutaanko sitä sitten pre-chorukseksi vai miksi. Varsinainen kertsi on sitten vastaavasti vähän heikompi.

Jos Talismanin aikana tuli tuntemuksia, että olenkohan kuullut jotain samankaltaista aikaisemminkin, niin The Man Who Would Be King on kuin pastissi vanhoista teemoista, lähes jokainen osa tuntuu kierrätetyltä ja lopputuloksena on jöötti, joka ei kyllä tahdo toimia mihinkään suuntaan.

When the Wild Wind Blows ei kyllä nouse Harrisin mahtavimpien eeposten joukkoon, mutta jättää sentään hyvän jälkimaun suuhun edellisraidan notkahduksen jälkeen, eli ei tässä sentään No More Liesin kaltaista pohjanoteerausta koeta.

Kaiken kaikkiaan eepokset TMWWBK:ta lukuunottamatta ovat varsin onnistuneita, välillä kuunnellessa tulee olo, että menikö ne 8-10 minuuttia muka jo. Positiivisena asiana laskettakoon myös se, että mukaan ei ole eksynyt For the Greater Good of God/No More Lies/The Angel and the Gambler-osaston kertaus on opintojen äiti-kertosäeratkaisuja lollenkaan. 76 minuutin täyttäminen läpeensä kurantilla tavaralla on kyllä aika vaikea toimenpide. Nytkin olisi voinut suosiolla heittää Satellite 15-intron, Mother of Mercyn, The Alchemistin ja The Man Who Would Be Kingin jätekeräykseen ja silti olisi käsissä ollut vielä 55-minuuttinen kokonaisuus.

Vaikea tätä levyä on kokonaisuudessaan vielä ihmeemmin rankata. Paras levy Seventh Sonin jälkeen? Niinhän ne kaikki ovat olleet olevinaan aina ilmestyessään. Ensireaktioitani muistellessa Dance of Death aiheutti ilmestyessään paljon suuremman innostuksen, Brave New World oli ankara pettymys ja A Matter of Life and Death suhteellisen tasapaksu.. Ainakin tällä hetkellä sanoisin, että pesee edeltäjänsä, mutta aika näyttää onko tästä vielä muuhun. 80-luvun tuotoksiin on turha lähteä vertaamaan, koska niihin alkaa olla niin läpeensä kyllästynyt 7th Sonia lukuunottamatta, että jos Maidenia haluaa kuunnella, niin yleensä hakeutuu 2000-luvun tuotosten pariin.

 

[Hammer]

Pavlovin Koiran kommenttiin todettakoon, että Fear of the Dark on kyllä selkeästi Maidenin heikoin levykokonaisuus. Tykkääkö joku oikeasti biiseistä kuten Chains of Misery, The Apparition ja Weekend Warrior? Minun mielestäni Maidenin heikoimpia tekeleitä kaikki kolme. Myönnän, että noita lukuunottamatta levy on kyllä erittäin kova. Judas Be My Guide on yksi Maidenin aliarvostetuimmista helmistä. Samat sanat pätevät Childhood's Endiin. Be Quick... on mahtava startteri. Lopuista klassikoista tuskin tarvitsee erikseen mainita, sillä niin legendaarisia ne ovat.

Tässäpä omia biisikohtaisia mietteitäni The Final Frontierista. Piti laittaa linkkinä, kun viesti oli kuulemma liian pitkä tälle foorumille. Ai että inhoan noita enimmäisrajoituksia.

 

[kovalev]

Pavlovin Koiran kommenttiin todettakoon, että Fear of the Dark on kyllä selkeästi Maidenin heikoin levykokonaisuus. Tykkääkö joku oikeasti biiseistä kuten Chains of Misery, The Apparition ja Weekend Warrior? Minun mielestäni Maidenin heikoimpia tekeleitä kaikki kolme. Myönnän, että noita lukuunottamatta levy on kyllä erittäin kova. Judas Be My Guide on yksi Maidenin aliarvostetuimmista helmistä. Samat sanat pätevät Childhood's Endiin. Be Quick... on mahtava startteri. Lopuista klassikoista tuskin tarvitsee erikseen mainita, sillä niin legendaarisia ne ovat.

Alussa mainitsemasi biisit ovat kyllä heikkoa täytekuraa, mutta kuten lopussa itsekin annat hieman ristiriitaisesti ymmärtää, kokonaisuutenaan silti vahva levy. Sitten 80-luvun huippuvuosien on syntynyt hyvin vähän levyjä jos ollenkaan, joissa ei olisi täytebiisejä (koskee ihan kaikkia vanhoja sotaratsuja, ja niitä varsinkin).
Vaikka en voikaan enää nimikkobiisiä kuunnella kokematta pahoinvointia, menee levy heittämällä näiden Blaze-levyjen sekä myös useimman 2000-luvun levyn ohi. BNW nyt on vielä vallan erinomainen tuotos, muuten on ollut hiipuvaa hiillosta jo pidemmän aikaa, uusin tuotos mukaanlukien. Vanhan toistoa, ja kuten joku mainitsikin, mielikuvituksettomia laulumelodioita. E-C-D-kierrot ovat pysyneet yli vuosikymmenten uskollisesti samoina (siinä suhteessa Maiden on jopa ennalta-arvattavampi kuin AC/DC), mutta oikeasti vaikuttavia laulumelodioita ei enää tahdo löytyä. Parhaimmat on lainattu jostain vanhasta.
Soitannollisesti toki edelleen hyviä, joitain jopa uusia juttuja joka levyllä. Pitäisikö Maidenin sitten tehdä jäähyväisiksi instrumentaalilevy? En osaa sanoa. Päävastuu laulumelodiosta(kin) lienee edelleen Harrisilla, joten eihän se Brucen vika oikeastaan ole, jos luovuus ehtyy. Niin selkeä kapteeni, kuin Steve Harris, kantaa tietysti joukoistaan vastuun.

 

[Yläpesä]

Pettymyksen puolelle tämä kokonaisuus kääntyy. Ehkä se johtuu siitä että edellisten levyjen nostama odotusarvo oli kohonnut liian korkealle. Meikäläisen fanitus kun on ollut aaltoliikettä 80-luvun alusta asti ja välillä käytiin aika pohjilla. Uudella levyllä on mielestäni neljä hyvää biisiä (Mother of mercy, Coming home, Alchemist, Starblind) ja loput uppoavat eri asteisesti keskinkertaisen tylsyyden suohon. Liian monet kappaleet on vain venytetty älyttömyyksiin ilman minkäänlaista progressiota. Kitaroinnin/sooloilun kekseliäisyys on liuennut liki täysin eikä mistään Maiden-ilottelusta voi enää puhua. Soolot ovat kuin minkä tahansa bändin pakkovuoroisia fiilistelyjä. Bruce onnistuu yhä tavoittamaan tunneskaalan vaikka joutuukin jo jättämään yläkerran vierailut kokonaan. Itse pidän levyä onnistuneena silloin kun sen kuunneltuani haluaisin kuunnella heti uudestaan. Nyt sitä ei synny, vaan jopa huokaus että sai kuunneltua loppuun asti.

 

[Hammer]

^^ En itse näe tuossa mitään ristiriitaa, kun totesin Fear of the Darkin olevan hyvyydestään huolimatta Maidenin heikoin levykokonaisuus. Itselleni vain sattuu kolahtamaan liki kaikki Maidenin tekemä niin kovaa, että kaikki levyt ovat vähintään neljän tähden tavaraa. Oikeastaan melkein kaikki Iron Maidenin julkaisemat studiolätyt saavat minulta jopa sen 4 ½/5 tai 5/5, joten tunnustaudun pahemman luokan fanipojaksi.

Fear of the Darkin kansikuva sen sijaan on Maidenin tyylikkäin.

 

[kovalev]

Fear of the Darkin kansikuva sen sijaan on Maidenin tyylikkäin.

Pidän enemmän Live After Death -älpyn kannesta. Nimenomaan vinyyli oli joskus kehystettynäkin, mutta hajosi jossain muutossa.

 

[Leiska]

Itse lukeudun siihen joukkoon, joka pitää Fear of the Dark -albumia ihan pätevänä tekeleenä. Ainoastaan levyn avausraita (Be Quick or Be Dead) on sellainen, joka aiheuttaa allekirjoittaneelle omanlaisensa "inhoreaktion". Niin on aina ollut, syystä tai toisesta.

Mitä tulee sitten TFF-levyyn, niin eipä tuohon ole vielä joutunut pettymään. Starblind, The Talisman ja When the Wild Wind Blows -kappaleet nousivat omalla listalla heti ensimmäisillä kuuntelukerroilla tuotoksen kärkipäähän. Sittemmin myös Coming Home ja Isle of Avalon ovat ryhtyneet aukeamaan odotettua paremmin. Henkilökohtaisena mielipiteenä voin todeta, että eteenpäin on menty AMOLAD-albumista.

Mainittakoon vielä sen verran, että Porin Sonisphere-festareilla bändi jätti itsestään mieleen jälleen kerran hienon muiston. Ja olihan se Ghost of the Navigatorin kuuleminen livenä aika kova juttu (sekin).

 

[Hammer]

^ Siis olisihan Fear of the Dark aivan mahtava levy, jos ne kolme aiemmin mainitsemaani raitaa poistettaisiin kokonaisuudesta. Be Quick or Be Dead on taasen minun mielestäni aivan loistava startteri. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Bruce vetää kunnon raspy-voicella ja biisi voisi olla upealta No Prayer for the Dyingilta. Itselleni tuo valtaosan dissailema No Prayer -lätty toimii pirullisen hyvin. Onhan se tyyliltään erilaista Maidenia, mutta Brucen raspy-voice ja Maidenin räväkämpi hard rock kolahtaa mainiosti. Levyn paras biisi on kuitenkin tunnelmallinen No Prayer for the Dying, jonka kitaramelodiat vievät kerta toisensa jälkeen mennessään. Brucen eläytyminen ko. kappaleessa on myös jotain uskomattoman hienoa.

Oma Maiden-levyrankingini tällä hetkellä:

1. Somewhere In Time
2. A Matter of Life And Death
3. Piece Of Mind
4. Seventh Son of A Seventh Son
5. No Prayer For the Dying
6. The X Factor

7. Powerslave, The Final Frontier & Dance of Death
10. Brave New World & Killers
12. Virtual XI / The Number of the Beast
14. Iron Maiden (Phantom of the Opera yksi Maidenin parhaista biiseistä, mutta muu levy ei ole aivan maineensa veroinen IMO)
15. Fear of the Dark

 

[Pavlikovsky]

Täällä kun on Fear Of The Dark-levystä puitu niin itse olen levyä alkanut paljon enemmän ymmärtämään mitä enemmän olen sitä myös kuunnellut. Levy sisältää loistavia raitoja paljonkin kuten aliarvostettu Afraid To Shoot Strangers, Be Quick Or Be Dead, Childhood`s End, nimikko, Judas Be My Guide yms. Weekend Warrioristakin pidän, vaikka kyseessä onkin hyvin rokahtava radiomainen raita. Bruce kuulostaa levyllä vihaisemmalta kuin millään muulla levyllä ja muutenkin kiekossa on otetta. Turhiakin välibiisejä siellä on, mutta kun levyä kuuntelen niin en ala niitä skippaamaan, ne ovat osa kokonaisuutta.

Final Frontier on vielä liian uusi kiekko, että en ala sitä listaamaan minne se sijoittuu minun Maiden-skaalassani, mutta hyvä kiekko joka tapauksessa on kyse, ehdottomasti. Olen ehkä harvinainen Maiden-fani siinä mielessä, että pidän kahdesta ensimmäisestä punkahtavasta albumista ja Di`Annon äänestä todella paljon. Oli kuitenkin vain hyvä, että Bruce asettui aikanaan bändin vokalistiksi tutuista syistä johtuen. Koko 80-lukuhan on Maidenilta varsinaista tykitystä, No Prayeristakin tykkään juuri Hammerin mainitseman Brucen eläytymisen takia. Blazen ajan levyistä en juuri pidä yhtään, tuolta ne löytyvät, mutta ei niitä kovin montaa kertaa ole tullut kuultua vaikka siellä hienoja kappaleita onkin mm. The Clansman, Sign Of The Cross, Lord Of The Flies jne. Brucen comeback oli kuitenkin se mitä bändi tarvitsi ja Nummirockitkin vaihtuivat vähän isompiin lavoihin Suomessa. Nyt Maidenilta on tullut aika hyvä värisuora 2000-luvulla mihin pitää olla tyytyväinen, edelleen A Matter Of Life And Death ehkä mielestäni kovimpana.

Hienoin levykansi on muuten Brave New Worldissa tai Killersissä. Early Days on myös sopivan yksinkertaisen hieno.

 

[Pavlovin Koira]

No onhan nuo mainitut biisit Fear of the Dark -levyllä kehnohkoja, mutta kyllä muillekin levyille "turhia" tekeleitä mahtuu, esimerkiksi No Prayerillä "Hooks in You" ja "Bring Your daughter, to the Slaughter". Levy josta heikkoja lenkkejä ei löydy on mielestäni Seventh Son ja aika lähelle sitä pääsee myös Somewhere in time.

Fear of the Darkilta on aivan helmi mainittujen lisäksi myös biisi "The Fugitive". Mutta kaikista Maidenin biiseista minusta aliarvostetuin on Somewhere in timelta löytyvä "Loneliness of the long distance runner". Aivan mieletön melodinen kokonaisuus, skittasoolot ovat loistavia ja Bruce laulaa todella antaumuksella. Noh, biisin sanoja en oikein ymmärrä mutta pakkoko niihin on keskittyäkään.

 

[Eddie]

Lisäkuuntelut vain vahvistavat sitä, että tämä levy nousee ykkössuosikikseni 2000-luvun levyistä. Toki mielipide voi vaihtua tulevina vuosina, mutta tuskin paljoa. Matter Of Life And Death on nyttemmin tippunut BNW:n taakse. Kuuntelin sitä tuossa pitkähkön tauon jälkeen ja levy kuulostaa TFF:ään verrattuna todella tasapaksulta ja raskaalta tuotokselta. Ehkä sitä ei pitäisikään kuunnella nyt kun on innostunut TFF:stä jota voisi verrata kylmään ja raikkaaseen olueen jo vähän aikaa auringossa seisseeseen AMOLADiin.

TFF:llä omalla kohdallani alkaa olla selvää, että levyn viisi viimeistä ovat kaikki loistavia. Niiden pituus ei rassaa sitten yhtään, joidenkin kohdalla jää odottamaan lisää. Alkupuolen biiseistä El Dorado, Alchemist ja Mother Of Mercy ovat jäämässä vain ihan kivoiksi kipaleiksi, sellaisiksi jotka jatkossa jäänevät vähemmälle huomiolle. Sanoisin niitä kuitenkin kirkkaasti paremmiksi kuin esim Dance Of Deathin heikkoa kolmikkoa Wildest Dreamsia, Gates Of Tomorrowia ja New Frontieta. On ehkä turha arvioida mihin tämä levy asettuu omalla toplistalla. Alkuun nämä uutuudet ovat aina viehättäneet, koska se vanha materiaali on puhki kuunneltu eikä niitä enään tuoreiksi saa. En ole vuosikausiin pystynyt kuuntelemaan 80 luvun teoksia kokonaisina. Ainoastaan Somewhere in time ja Seventh Son saavat joskus nostalgia kuuntelun, kuten myös ne vähemmän veivatut biisit eri levyiltä. Esim . Back In the Village, Flash Of The Blade ja The Duellists ovat ainoita joita pystyy kuuntelemaan Powerslavelta. Kaikki biisejä, joita halveksi silloin ysärin alussa, kun Maideniin hurahdin.

FOTD oli aikanaan ensimmäin Maiden kokemus, joten sillä on erityisasema. Siitä huolimatta en nosta sitä edes top5:een. Se on tällä hetkellä arvioissani TFF:n ja BNW takana 2000-luvun levyistä. Arvostan sen Dance Of Deathin kanssa samaan kategoriaan. Molemmilla loistobiisejä ja sitten lähes käsittämättömän huonoja. On se kuiten Dodia pikkaisen parempi. Sitä en taas ymmärrä, miksi niin moni ei pidä Be Quick Or Be Deadistä. Mielestäni parempaa avausraitaa ei tuon jälkeen ole tehty ja sitä ennenkin vain pari. Yksi ehdottomia suosikkejani tuolla levyllä.

Sitten 80-luvun huippuvuosien on syntynyt hyvin vähän levyjä jos ollenkaan, joissa ei olisi täytebiisejä (koskee ihan kaikkia vanhoja sotaratsuja, ja niitä varsinkin).

Kerro minulle joku tuoreempi bändi, jolla ei ole täytebiisejä ja hyvä levykokonaisuus. Pistän heti kuunteluun.

 

[kovalev]

Kerro minulle joku tuoreempi bändi, jolla ei ole täytebiisejä ja hyvä levykokonaisuus. Pistän heti kuunteluun.

Sitähän minä juuri tarkoitin: ei sellaisia levyjä oikeastaan juurikaan tehdä. Ei haluta tai ei osata.
Beatlesin 60-luvulla aloittama pyrkimys levykokonaisuuksiin, joilla ei ole täyteraitoja, alkoi tulla vahvojen vuosikymmenten jälkeen jo 90-luvulla lakipisteeseensä, ja on lipsuttu takaisin kaupallisempaan Beach Boys -linjaan.
Luonnollisesti, koska en ole musiikkijumala, esitän vain omia näkemyksiäni.
Mielestäni viimeinen lähes täydellinen levy on Toxicity, SOAD. Eikä sitäkään voi verrata mihinkään edeltävien vuosikymmenten helmiin.


Mutta puhuinkin nimenomaan trendistä: Pyritäänkö edes enää tekemään loistavia levykokonaisuuksia vai suoltamaan mahdollisimman tiiviiseen tahtiin myyviä sinkkuja? Axl Rose kyllä yritti sitä, mutta toteutuksen aikajana oli liian pitkä ja se kuuluu levyllä muutamina täytebiiseinä sekä joinakin -ei niin hyvin ajan hammasta kestävinä ratkaisuina.
Kuitenkin levy on hyvä, jopa erinomainen, mutta ei lähellekään täydellinen kokonaisuus.
Minusta lyhytnäköisyys ei ole ainoastaan pop-musiikin ongelma. Toki levy-yhtiöiden näkökulmasta se ei varmasti ole ongelma ollenkaan.

Mutta palataksemme Maideniin, kyse on kait luonnollisesta hiipumisesta, eivätkä he ole maailmalle mitään velkaa; ovat ruutunsa täyttäneet paremmin kuin hyvin. Arvostan Steve Harrisin erittäin korkealle, kun puhutaan kaikkien aikojen kynämiehistä

 

[kovalev]

No Prayer for the Dyingilta. Itselleni tuo valtaosan dissailema No Prayer -lätty toimii pirullisen hyvin. Onhan se tyyliltään erilaista Maidenia, mutta Brucen raspy-voice ja Maidenin räväkämpi hard rock kolahtaa mainiosti. Levyn paras biisi on kuitenkin tunnelmallinen No Prayer for the Dying, jonka kitaramelodiat vievät kerta toisensa jälkeen mennessään. Brucen eläytyminen ko. kappaleessa on myös jotain uskomattoman hienoa.

Tähän on helppo yhtyä. Toki tältäkin ne muutamat heikommat hetkensä löytyy mutta aliarvostettu levy. Nimikkobiisi on tosiaan komea, yksi parhaista, mutta Mother Russia menee itselläni silti kärkeen.
Eikä johdu edes lätkäfanituksestani. Joku europop-bändi muuten raiskasi sen hymnimäisen melodian joskus 90-luvulla, samoin Children Of Bodom on lainannut sitä lähes yksi yhteen jossain alkupään tuotannossaan.

 

[kovalev]

"Loneliness of the long distance runner". Aivan mieletön melodinen kokonaisuus, skittasoolot ovat loistavia ja Bruce laulaa todella antaumuksella. Noh, biisin sanoja en oikein ymmärrä mutta pakkoko niihin on keskittyäkään.

En osaa kikkailla eri henkilöiden viesteillä, joten lähetän monta peräkkäin.
Tämä eeppinen Harris-klassikko ansaitsisi kyllä hieman nostatusta verrattuna johonkin -Piip- Run to the Hillsiin. Kappale on jäänyt kai siksikin paitsioon, kun eivät ole soittaneet livenä ilmeisesti kuin kerran.
Ville Valolla muuten oli tämä joskus jossain levylistalla (olisiko ollut Radio Rockin dj-vieraana?) Hehkutti kovasti.
Samoin biisistä on lainaus Miika Nousiaisen Maaninkavaara -romaanin etusivulla.
Hieno kunnianosoitus suurille juosijasankareille, siitähän tuossa biisissä käsittääkseni on kyse.

 

[Mack]

Joku varmasti tietää, koska Wasted Years on suurin piirtein viimeksi ollut setissä?

 

[Parker27]

Joku varmasti tietää, koska Wasted Years on suurin piirtein viimeksi ollut setissä?

Maiden soitti kyseistä biisiä Somewhere Back in Time kiertueella vuonna 2008.