Olisin ehkä odottanut vähän enemmän kommentointia tämän uutukaisen ympäriltä täälläkin, mutta ehkä porukka on sitten yhtä huuli pyöreänä kuin allekirjoittanutkin tämän kanssa on ollut, mutta ehkä nyt viikon kuuntelun jälkeen tästä uskaltaa jo jotain sanoa.. mennään nyt tylsästi suunnilleen biisi biisiltä, ettei punainen lanka katoa entisestään.
Satellite 15... The Final Frontier: Joo-o, onhan tuo intro aikamoista art for art's sake-kolistelua ja muutenkin menee (tahattoman?) komiikan puolelle. Ei oikein mene jakeluun, ehkä tämän on tarkoitus olla osoitus bändin huumorintajusta? Mutta senhän olemassaolon pitäisi olla jo selvää kaikille, jotka ovat nähneet kuvia/videoita bändistä 80-luvun esiintymisasuissaan.. Mutta varsinainen nimibiisi on sitten toista maata. Helvetti, tällä hetkellä olisin valmis nostamaan sen yhdessä Montsegurin kanssa post-reunionin parhaaksi biisiksi. Näiden nyky-eeposten seassa tälläinen simppeliin, mutta todella toimivaan koukkuun perustuva biisi kyllä nousee edukseen.. Itse asiassa tuo nimibiisi on tehnyt niin kovan vaikutuksen, että seuraavana tuleva El Dorado ei oikein tahdo tuntua miltään vaikka pidin siitä paljonkin, kun se ilmaisena mausteena tarjottiin jo kuukausia sitten.
Kahden ekan biisin jälkeen siis kaikki hyvin, mutta sitten tullaankin ryminällä alas. Mother Of Mercy. Ei herranjumala sentään mitä sontaa. Totaalipaska kertosäe peittää kyllä koko biisin alleen, Dickinson mylvii kuin kevätlaitumelle ensi kerran päässyt sonni. Aika ei ole armollinen näemmä kenellekään, mutta kannattaako yrittää pinnistää korkealle, jos palosireeni ei ole enää nuoruutensa vedossa. Voisi kai sitä matalammalta vetää? Ja biisin lyyrinen osastokin on varsin nokkelaa: Sodasta taidetaan kertoa. Ja vieläpä tavallisen sotilaan näkökulmasta. Tätähän ei ole vielä koskaan kuultu Maiden-levyillä, eihän?
Coming Home on taas askel parempaan suuntaan, mutta mahtipontiseksi ilmeisesti tarkoitettu kertsi ei ihan nouse niihin sfääreihin kuin olisi tarpeen/mahdollista, mutta MoM:n jälkeen tätäkin kuuntelee ihan innolla. On todellakin parempi kuin edellislevyn Out of the Shadows. The Alchemist on taas 4,5 minuuttia turhaa täytettä, josta on viikon kuuntelun jälkeenkin jäänyt mieleen aika vähän.
Sitten luiskahtaakin eeposvaihde silmään. Isle of Avalon kärsii aika pahoista käynnistysvaikeuksista, mutta kuten edellä mainittiin, niin tämä "Fertility Mother Goddess"-osuus on kyllä todella toimiva. Seuraavana tuleva Starblind oli ehkä tämä levy pienoiskoossa: Ensimmäiset kerrat tuli ihmeteltyä huuli pyöreänä, että mitäs tämä oikein on, mutta hieno biisihän sieltä hämmennyksen seasta kuoriutui sisältäen ehkä Dickinsonin parhaimman laulusuorituksen, kun ei lähdetä väkisin tavoittelemaan niitä korkeimpia taajuuksia.. The Talisman on samaa sukua Isle of Avalonin kanssa, siinäkin parasta on tämä "No there's no one going back"-osuus, kutsutaanko sitä sitten pre-chorukseksi vai miksi. Varsinainen kertsi on sitten vastaavasti vähän heikompi.
Jos Talismanin aikana tuli tuntemuksia, että olenkohan kuullut jotain samankaltaista aikaisemminkin, niin The Man Who Would Be King on kuin pastissi vanhoista teemoista, lähes jokainen osa tuntuu kierrätetyltä ja lopputuloksena on jöötti, joka ei kyllä tahdo toimia mihinkään suuntaan.
When the Wild Wind Blows ei kyllä nouse Harrisin mahtavimpien eeposten joukkoon, mutta jättää sentään hyvän jälkimaun suuhun edellisraidan notkahduksen jälkeen, eli ei tässä sentään No More Liesin kaltaista pohjanoteerausta koeta.
Kaiken kaikkiaan eepokset TMWWBK:ta lukuunottamatta ovat varsin onnistuneita, välillä kuunnellessa tulee olo, että menikö ne 8-10 minuuttia muka jo. Positiivisena asiana laskettakoon myös se, että mukaan ei ole eksynyt For the Greater Good of God/No More Lies/The Angel and the Gambler-osaston kertaus on opintojen äiti-kertosäeratkaisuja lollenkaan. 76 minuutin täyttäminen läpeensä kurantilla tavaralla on kyllä aika vaikea toimenpide. Nytkin olisi voinut suosiolla heittää Satellite 15-intron, Mother of Mercyn, The Alchemistin ja The Man Who Would Be Kingin jätekeräykseen ja silti olisi käsissä ollut vielä 55-minuuttinen kokonaisuus.
Vaikea tätä levyä on kokonaisuudessaan vielä ihmeemmin rankata. Paras levy Seventh Sonin jälkeen? Niinhän ne kaikki ovat olleet olevinaan aina ilmestyessään. Ensireaktioitani muistellessa Dance of Death aiheutti ilmestyessään paljon suuremman innostuksen, Brave New World oli ankara pettymys ja A Matter of Life and Death suhteellisen tasapaksu.. Ainakin tällä hetkellä sanoisin, että pesee edeltäjänsä, mutta aika näyttää onko tästä vielä muuhun. 80-luvun tuotoksiin on turha lähteä vertaamaan, koska niihin alkaa olla niin läpeensä kyllästynyt 7th Sonia lukuunottamatta, että jos Maidenia haluaa kuunnella, niin yleensä hakeutuu 2000-luvun tuotosten pariin.