Huomenna olisi laukkahevin aika. Iron Maiden, tuo maailman paras bändi pöytärummutukseen.
Viimeksi olin katsomassa Maidenia Kantolassa, joten siitä on jo seitsemän vuotta. Pakkohan se on pitkästä aikaa lähteä, varsinkin kun luvassa lienee herkkuja Somewhere In Timelta.
Viime päivinä onkin tullut taas kuunneltua Maidenia paljon. Iron Maiden on niitä asioita, jotka ovat olleet elämässäni aina, ainakin käytännössä. Olisinkohan kuullut sitä ensimmäisen kerran vuonna 1984, herkässä kahdeksan vuoden iässä.
Se mitä olen nyt Maidenissa ihastellut, on Dave Murrayn ja Adrian Smithin soitto yhdessä ja erikseen. Jumankauta siinä on kova kitaristipari. Minusta tämä kaksikko pitäisikin ottaa parhaiden kitaristien listalle poikkeuksellisesti parina. Ei näitä voi erottaa.
Toki heissä on soittajina eroa. Murrayn soittotyyli on maalailevampi ja spontaanimpi, hän improvisoi paljon, kun taas Smith on melodisempi ja suoraviivaisempi, enemmän sellainen perinteinen rock-kitaristi. Mutta voi pojat, miten hyvin näiden yhteispeli toimii. Monissa Maidenin biiseissä Murray soittaa ekan soolon ja Smith tokan, ja peräkkäisissä sooloissa fiilis on usein se, että Murray vie biisin kiinnostaville sivupoluille, kun taas Smith tuo sen sieltä takaisin. Toisaalta kaverit soittavat monesti yhteen niin hyvin, että heitä on vaikea erottaa.
Tässä Murray ja Smith soittavat todella erilaiset soolot:
Tässä kaverit soittavat taas ihan kuin samaa sooloa, vaihtumista on vaikea huomata:
On tuo ihan jumalaista kitarointia. Sitä kuullaan taas huomenna. Toivotan hyvää keikkaa kaikille jatkislaisille, jotka sinne menevät. Tulkaa vetämään hihasta, Iron Maiden-paidasta tunnistaa. Ja tähän hymiö.
Ja tiedän kyllä, että Janick Gers on soittanut Maidenissa 33 vuotta.
