On mielenkiintoista, että armeijasta ja sen johtajakoulutuksesta (kyllä vain, sillä nimellä sitä 12kk:n kakkua kutsutaan) tuntuu olevan niin kovin vaikeaa kirjoittaa objektiivisesti. Osa (etenkin vanhemmat ihmiset) arvostavat vuoden urakan korkealle, osa tuntuu pitävän johtaja- ja kouluttajakoulutukseen hakeutuvia varusmiehiä heikolla itsetunnolla varustettuina siviilielämän epäonnistujina. Luulen, että yksi tähän vaikuttava tekijä voisi olla se, että on joutunut varusmiesaikanaan huonon tai jopa sopimattoman varusmiesesimiehen alaiseksi. Esimieshommiinkin mahtuu niitä pässinpäitä, jotka eivät osaa käyttää käskyvaltaansa ja harkintakykyään, ja kohta pyöritään simputtamisen suossa.
Kuitenkin monien hellimä käsitys nyhveröistä, jotka makselevat kalavelkojaan takaisin intin kessun tai koksun jämien suojissa on väärä. Voin sanoa empiiristen kokemusten perusteella, että AUK:uun ja RUK:uun haki/pääsi/joutui aivan tavallisia nuoria, kaikkein ujoimpia ja epävakaimpia persoonia lukuun ottamatta.
Osa pitää varusmiesjohtajia kusipäinä varmasti sen vuoksi, etteivät ymmärrä, että armeijassa joukon edessä ollessa on oltava tietty "särmä" mukana. Sitä on vaikeaa käsittää, ennen kuin on itse siinä tilanteessa, jossa sinun on saatava useampi kymmenen omanikäistäsi nuorta miestä kuuntelemaan sinua, uskomaan kuulemansa ja vielä tekemään niin kuin sanot, vaikka se ei mukavaa olisikaan. Osa sitten vetää tämän homman yli, ja alaisten arvostus ja luottamus menee reisille sen vuoksi. Kuitenkaan siihen ei voi mennä anteeksipyytelemään tai vain mukavia juttelemaan, tai joukko leviää käsiin.
Aikamoista nuorallatanssia, ettenkö sanoisi.