Näin se aika vain rientää. Hemmetti viisi vuotta jo siitäkin, kun pääsi intistä pois. Olihan se vuoden reissu sellainen tunteiden vuoristorata, kun välillä homma tuntui ihan kivalta ja joskus teki mieli melkein itkeä, kun ei olisi sunnuntaina kiinnostanut lähteä takaisin. Erään sunnuntain intin loppupuolelta muistaa vieläkin, kun tiesi että seuraavan kuukauden aikana ei pääsisi kotona käymään kertaakaan ja siitä kuukaudesta saisi reilut kolme viikkoa römytä ympäri metsiä. Ensin oli viikon sotaharjoitus Vekaranjärven lähistöllä ja sitten heti perään kaksi viikkoa Rovajärvellä Lapin pakkasissa. Toki helpotti asiaa, kun olin jo aliupseerina AUK:a santsaamassa, joten ei tarvinnut kovinkaan paljon itse sykkiä, vaan lähinnä ohjailla ja valvoa muita.
AUK:n santsarin hommat olivat kyllä leppoisaa touhua ainakin omalla ja muidenkin meidän santsaavien aliupseerien osalta. Tultiin pirun hyvin juttuun skappareiden kanssa ja leireillä nukuttiin keskenämme omassa teltassa, jossa oppilaat kävivät kaminaa pitämässä. Ainakin oman käsityksen mukaan santsareiden pitäisi nukkua lähinnä sen oman tupansa/ryhmänsä mukana, mutta tiedä näistä. Tehtiin kyllä aina kaikki hommat pirun hyvin, joten ehkä skapparit siitäkin syystä antoivat tiettyjä erivapauksia muihin alikkeihin nähden.
Kuten täälläkin on useasti mainittu, niin armeijassa jos jossain näkee hyvän läpileikkauksen eri ihmisistä ympäri Suomen. Ihmistyyppejä ja persoonia löytyy aivan laidasta laitaan, niin varusmiesten kuin skappareidenkin toimesta. Erästä skapparia jengi ihan oikeasti pelkäsi ja siitä ei ikinä tiennyt mistä aikoo huutaa seuraavaksi. Entinen nyrkkeilijä ja naamasta sekä olemuksesta näki, että nyt on täysi kyrpä ja aivan saatanan tyhmä ihminen kyseessä. Joskus kun tiesi kyseisen henkilön olevan talossa, niin osa ei uskaltanut lähteä edes kusella käymään peläten tämän tulevan vastaan käytävällä.
Suurin osa skappareista oli kyllä varsin rentoja, vaikka tarpeen tullen osasivat olla sitten vaativia mulkkujakin, mutta pysyi sellainen hyvä tasapaino siinä touhussa. Kun hommat luisti ei ongelmia, kun perseiltiin tai muuta, niin siitä sitten maksettiin.
Hyviä muistoja tuli jo silloin armeijassa ollessa, mutta tottakai näin jälkikäteen ne huonotkin hetket saa jo hymyilyttämään. Aina voi verrata jotain arkielämän juttuja siihen paskimpaan hetkeen intissä, niin johan taas alkaa hymyilyttämään. "Ainakaan ei tarvitse loskassa kontata villasukat märkinä" tai vastaavaa. Tai sitten joku ampuratapäivä 20 asteen pakkasessa ja "Kymmenen laukausta omaan rauhalliseen tahtiin", kun täytyy paljain käsin tai sitä ohutta "prinsessäkäsinettä" käyttäen ampua. Nahkahanska meni muuten käteen pikkuisen nopeasti sen jälkeen, aina.
Loppuu se itku, kun jäistä autoa skrapaa sormet jäässä, kun tietää että kohta pääsee varmuudella lämmittelemään ja voi tehdä ihan mitä itse lystää.