Itse en ainakaan näe juniorityön huomioimista pelaajavalinnoissa pelkkänä romantisointina. Se on Ilveksen perimässä ja sinä päivänä, kun Ilves unohtaa tuon merkityksen, siitä tulee pelkkä muoviseura.
Monilajiseura-Ilves on Suomen suurin urheiluseura ja se johtuu nimenomaan edustamiensa lajien suuresta juniorimassasta. Etenkin harrastejalkapallon kaupunginosasarjasta, jossa pelaa noin 5000 lasta ja nuorta, mutta myös jääkiekosta, ringetestä, futsalista ja salibandysta. Historiassa on nähty muitakin lajeja, kuten vaikka perustamisaikojen jääpallo.
Vaikka Ilves on historiansa aikana ollut menestyksekäs etenkin aikuisten kilpajääkiekossa, seura on alusta asti ollut nimenomaan junioriseura ja siihen menestys kilpasarjoissakin on nojannut perinteisesti. Ilves perustettiinkin siksi, että ilman seuraa oleville luisteluradalla pyörivälle pojille olisi kaupungissa oma palloiluseura.
Ymmärrän, että kaupallistuneen ammattilaiskiekon aikana ja SM-liigan nykyasemassa on lähes mahdotonta pärjätä vain omilla pojilla, mutta se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Ilveksen edustusjoukkue voisi olla rahalla kasattu muukalaislegioona, jossa pelaajat vaihtuvat vuosittain. Tuollainen istuu ylipäätään kovin huonosti suomalaiseen ja eurooppalaiseen urheilukulttuuriin. Esimerkiksi jalkapallosahan tuota kokeiltiin Tampereellakin. Ilman omaa juniorityötä toiminut kolmen mestaruuden seura meni reilussa 10 vuodessa nurin. Sittemmin sama seura on tehnyt nousua paljon terveemmältä pohjalta kannattajavoimin ja myös omaa junioritoimintaa pyörittäen. Amerikoissa tilanne on eri, mutta toivottavasti Änärin pahimmasta apinoinnista aletaan hiljalleen päästä yli ja arvostaa omaa paikallista urheilukulttuuria.
Vaikka mestaruus on karttanut Ilveksen miesten jääkiekkojoukkueen kohta 40 vuotta, niin epätoivoinen ei pidä kuitenkaan olla, että sitä haetaan oma identiteetti unohtaen. Pelaaja- ja toimihenkilövalinnoissa ei saa tietenkään kääntyä liikaa sisäänpäin ja ulkopuolelta saatu osaaminen ja tietotaito on myös tärkeää, mutta samalla silläkin on olennainen arvo, että joukkueessa on pitkään Ilvekseen sitoutuneita ja seurasta eikä vain palkkakuitista välittäviä toimijoita.
Mestaruudet ovat lopulta vain kirkkain palkinto voittajalle ja vain yksi seura voi kerrallaan juhlia mestaruutta. Seurat ja niiden ympärillä olevat yhteisöt elävät 12 kuukautta sen mestaruuden ratkaisevan ottelun ympärillä. Sillä on edelleen merkitystä, ketkä kantavat yhteisön lippulaivan peliasua. Väitän, että sillä on myös kaupallista merkitystä ja omaksi koettu joukkue saa lähtemään otteluun pienemmällä kynnyksellä silloinkin, kun tuloksellisesti ei suju.
Monilajiseura-Ilves on Suomen suurin urheiluseura ja se johtuu nimenomaan edustamiensa lajien suuresta juniorimassasta. Etenkin harrastejalkapallon kaupunginosasarjasta, jossa pelaa noin 5000 lasta ja nuorta, mutta myös jääkiekosta, ringetestä, futsalista ja salibandysta. Historiassa on nähty muitakin lajeja, kuten vaikka perustamisaikojen jääpallo.
Vaikka Ilves on historiansa aikana ollut menestyksekäs etenkin aikuisten kilpajääkiekossa, seura on alusta asti ollut nimenomaan junioriseura ja siihen menestys kilpasarjoissakin on nojannut perinteisesti. Ilves perustettiinkin siksi, että ilman seuraa oleville luisteluradalla pyörivälle pojille olisi kaupungissa oma palloiluseura.
Ymmärrän, että kaupallistuneen ammattilaiskiekon aikana ja SM-liigan nykyasemassa on lähes mahdotonta pärjätä vain omilla pojilla, mutta se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Ilveksen edustusjoukkue voisi olla rahalla kasattu muukalaislegioona, jossa pelaajat vaihtuvat vuosittain. Tuollainen istuu ylipäätään kovin huonosti suomalaiseen ja eurooppalaiseen urheilukulttuuriin. Esimerkiksi jalkapallosahan tuota kokeiltiin Tampereellakin. Ilman omaa juniorityötä toiminut kolmen mestaruuden seura meni reilussa 10 vuodessa nurin. Sittemmin sama seura on tehnyt nousua paljon terveemmältä pohjalta kannattajavoimin ja myös omaa junioritoimintaa pyörittäen. Amerikoissa tilanne on eri, mutta toivottavasti Änärin pahimmasta apinoinnista aletaan hiljalleen päästä yli ja arvostaa omaa paikallista urheilukulttuuria.
Vaikka mestaruus on karttanut Ilveksen miesten jääkiekkojoukkueen kohta 40 vuotta, niin epätoivoinen ei pidä kuitenkaan olla, että sitä haetaan oma identiteetti unohtaen. Pelaaja- ja toimihenkilövalinnoissa ei saa tietenkään kääntyä liikaa sisäänpäin ja ulkopuolelta saatu osaaminen ja tietotaito on myös tärkeää, mutta samalla silläkin on olennainen arvo, että joukkueessa on pitkään Ilvekseen sitoutuneita ja seurasta eikä vain palkkakuitista välittäviä toimijoita.
Mestaruudet ovat lopulta vain kirkkain palkinto voittajalle ja vain yksi seura voi kerrallaan juhlia mestaruutta. Seurat ja niiden ympärillä olevat yhteisöt elävät 12 kuukautta sen mestaruuden ratkaisevan ottelun ympärillä. Sillä on edelleen merkitystä, ketkä kantavat yhteisön lippulaivan peliasua. Väitän, että sillä on myös kaupallista merkitystä ja omaksi koettu joukkue saa lähtemään otteluun pienemmällä kynnyksellä silloinkin, kun tuloksellisesti ei suju.