Kummastuttaa se logiikka millä aikoinaan hyvin yleisestä tuotteesta saadaan huudettua tällaisia hintoja:
Toki noita vanhoja konsoleja peleineen on kärrätty kaatopaikalle vehkeiden vanhennuttua, mutta silti kun miettii millaisissa volyymeissä noita on myyty, niin ihmeenä täytyy pitää että esim. tuon jutun kuvassa olevan pelikasetin olevan niin harvinainen hyödyke nykyaikana että siitä kukaan maksaisi 1,5 miljoonaa taalaa. Tuhatta ehkä ylihintaan nostalgiapärinöissään, mutta että miljoonaa? Sitten kun miettii ettei kyseessä ollut edes alkuperäisen NES:n peli 80-luvulta, vaan pleikka-ajan tuote, niin ihmetyttää vaan enemmän. Noita 64 pelejä kun kuitenkin kaupitellaan muutaman euron kappalehintaan minkä tahansa pienemmän kaupungin kirppareilla, vaikka isommissa kaupungeissa olisivatkin himotumpaa keräiltävää.
Lisäksi kummastuttaa miten lädit osaavat aina uudistaa stereotyyppisen kuvansa punanaamaisista känniräyhääjistä kun niiden tiimin voittoa yrittää alustavasti lähteä toivomaan (kun onhan se vuosikymmenten konttaaminen jo tragikoomisuudessaan enemmän traagisen puolella). Ei tarvinnut montaa hetkeä ennen matsin alkua enää Englannin voittoa toivoa kun maailmalle levisi videomateriaali apinasaaren asukkien ominaistouhuista. Ja juujuu, kyllä ne ultrat on idiootteja joka maassa (ja itämaissa se rähinä päättyy raatoihin siinä missä lännemmässä selvitään sentään useimmiten ruhjeilla), jotenkin se sattuu aina vaan olemaan nimenomaan nuo punakat pöty-ukot ketkä nousevat useimmin ja isoimmin otsikoihin. Ristiriitainen maa, sieltä tulee kuitenkin hienoja asioita erittäin paljon mm. kulttuurin saralta ja urheilukulttuurissakin suorittavalla puolella tekeminen ihailtavalla tasolla, mutta sitten se kannattajiston pohjasakka onnistuu viemään enimmän huomion ja varmasti huomionkeruu jatkuu jos/kun julkisuuteen vuotaa palaute mitä maajoukkueensa pelaajisto finaalin jälkeen on saanut.
Super Mario 64 -pelikasetti myytiin yli 1,5 miljoonan dollarin ennätyshintaan
Retrovideopelien suosio on kasvanut viime vuosina nostalgiakeräilijöiden keskuudessa.
yle.fi
Toki noita vanhoja konsoleja peleineen on kärrätty kaatopaikalle vehkeiden vanhennuttua, mutta silti kun miettii millaisissa volyymeissä noita on myyty, niin ihmeenä täytyy pitää että esim. tuon jutun kuvassa olevan pelikasetin olevan niin harvinainen hyödyke nykyaikana että siitä kukaan maksaisi 1,5 miljoonaa taalaa. Tuhatta ehkä ylihintaan nostalgiapärinöissään, mutta että miljoonaa? Sitten kun miettii ettei kyseessä ollut edes alkuperäisen NES:n peli 80-luvulta, vaan pleikka-ajan tuote, niin ihmetyttää vaan enemmän. Noita 64 pelejä kun kuitenkin kaupitellaan muutaman euron kappalehintaan minkä tahansa pienemmän kaupungin kirppareilla, vaikka isommissa kaupungeissa olisivatkin himotumpaa keräiltävää.
Lisäksi kummastuttaa miten lädit osaavat aina uudistaa stereotyyppisen kuvansa punanaamaisista känniräyhääjistä kun niiden tiimin voittoa yrittää alustavasti lähteä toivomaan (kun onhan se vuosikymmenten konttaaminen jo tragikoomisuudessaan enemmän traagisen puolella). Ei tarvinnut montaa hetkeä ennen matsin alkua enää Englannin voittoa toivoa kun maailmalle levisi videomateriaali apinasaaren asukkien ominaistouhuista. Ja juujuu, kyllä ne ultrat on idiootteja joka maassa (ja itämaissa se rähinä päättyy raatoihin siinä missä lännemmässä selvitään sentään useimmiten ruhjeilla), jotenkin se sattuu aina vaan olemaan nimenomaan nuo punakat pöty-ukot ketkä nousevat useimmin ja isoimmin otsikoihin. Ristiriitainen maa, sieltä tulee kuitenkin hienoja asioita erittäin paljon mm. kulttuurin saralta ja urheilukulttuurissakin suorittavalla puolella tekeminen ihailtavalla tasolla, mutta sitten se kannattajiston pohjasakka onnistuu viemään enimmän huomion ja varmasti huomionkeruu jatkuu jos/kun julkisuuteen vuotaa palaute mitä maajoukkueensa pelaajisto finaalin jälkeen on saanut.