Mitä muihin Suomen saavuttamiin mitaleihin tulee, niin niitä on lähinnä iloinnut pienellä hymynkareella ja ajatuksella "ihan hieno juttu".
Tämä on tapauskohtaista ainakin minulla. Esimerkiksi Enni Rukajärven mitalisuoritus tuotti kutakuinkin tämäntapaisen reaktion. Hieno juttu, että tuli Suomelle mitali ja ihan sympaattinen urheilija vieläpä, mutta vaikea silti mitään orgastista riemunhuutoa kajauttaa ilmoille kun lökäpöksy laskee radan läpi ja jää kakkoseksi toiselle lökäpöksylle, jonka suoritus näyttää suht samanlaiselta.
Naisten hiihtohopeat aiheuttivat vähän leveämmän hymyn, mutta esimerkiksi naisten parisprinttifinaalissa Norja oli niin ylivoimainen, että ei se ihmeemmin pulssia kohottanut.
Miesten parisprinttifinaali ja kultahiihto taas nostatti, vaikka periaatteessa olen kiinnostukseni suomalaista mieshiihtoa kohtaan pitkälti menettänyt jo 2001 Harri Kirvesniemen ja muiden karpaasien kärähtämiseen, ja pidän miesten hiihtoa yliarvostettuna.
Sprinttilajit kuitenkin sykähdyttävät intensiivisyydellään, ja aivan helvetin jännittävä oli sprintin lopputaistelu, jossa kerrankin, kerrankin, suomalainen hiihtäjä ei jäänyt peesiin tai antanut nöyrästi latua vaan kirmasi kylmästi sakemannin eteen ja sivakoi kultamitalistiksi, jättäen vielä venäläisenkin taakseen.
Sen jälkeen vielä porilaisten marssi, joka iski kirjaimellisesti kylmät väreet selkäpiihin ja lähes käden lippaan. Kultaa olympialaisissa on se kaunein ja hienoin asia urheilussa, ja porilaisten marssi 12 vuoden tauon jälkeen tuntui erittäin hyvälle. Kulta on kuitenkin aina kulta, vaikka hopea ja pronssikin ovat kelpo mitaleita arvokisoissa.
Porilaisten marssi oli minun lapsuudessani ja nuoruudessani joka olympiadin kohokohtia ja symbolisoi niitä tunnetiloja ja -elämyksiä kun Suomi on voittanut ja siniristilippu kohoaa pian salkoon olympiavoiton kunniaksi. Sinulla asia on tietysti eri, sillä et välttämättä edes muista edellistä porilaisten marssia talviolympialaisissa 2002, ja sen jälkeen niitä ei ole tullutkaan.
Tuon päälle vielä Suomen peli, ja lepopulssini kotisohvalla oli mitattuna 107. Vähän liikaa oikeastaan, mutta minkäs teet. Kyllähän ihmisiä joka arvokisoissa aina kuoleekin jännitykseen, erityisesti jalkapallon MM-kisoissa ja olympiatasolla.
Olisihan se kaunis tapa lähteä tästä maailmasta, jos Sotshin olympiafinaalin jälkeen kajahtaisi porilaisten marssi ja kamera tarkentaisi Teemu Selänteen ilonkyyneliin. Ei se siitä enää paremmaksi voisi koskaan muuttua urheilun ja penkkiurheilun saralla.