Tosi elämän Elli Masi-Merkkejä. Terveisiä vaan, jos luet. Gloryhuntterit, nuo penkkiurheilijoiden irvikuvat.
Koko Suomen maine urheilukansana on pelkkä myytti. Maan tapa on opportunismi, onnenonginta tai nykytermeillä gloryhunting tai bandwagoniin astuminen.
Kansa on kiinnostunut tasan tarkkaan niistä lajeista, joissa kulloinkin tulee menestystä. Miten muuten voi selittää, että sellaiset yleistä naureskelua hetkeä aikaisemmin herättäneet kävely ja curling voivat nousta yhtäkkiä suosion huipulle, kun niissä saavutetaan mitaleita. Nyt, kun on ollut hiljaisempaa mitalirintamalla, kyseiset lajit eivät kiinnosta kuin harrastajia itseään.
Sama toistuu kansallisessa mittakaavassa. Jokerit-ilmiö, puolen Suomen Kärpät ja mitä näitä nyt on. Suosio vetää puoleensa niitäkin, joille asia ei ole erityisen tärkeä. Voittajan kelkkaan on mukava lähteä. Näin ne vaalitkin toimivat. Ihmiset äänestävät niitä, joiden uskovat menevän läpi.
Kysymys kuuluukin nyt, pitääkö tätä paheksua? Sillä jos pitää, paheksuttavia kohteita on yllin kyllin.
Myös tämä paheksuminen on mielenkiintoinen ilmiö, joka löytyy myös musiikista. Jos itse diggaa pienen piirin kulttibändiä, josta tuleekin supersuosittu, kuuluu näitä vasta suosion myötä ilmaantuneita faneja paheksua. Urheilussa hc-kannattajat tivaavat "bandwagoniin" nousseilta kannattajilta, missä olitte silloin, kun joukkue oli jumbona.
Ei vaan jaksa pahastua kaikesta.