Niin, siis pikaisesti ulkomuistista heitettynä Case Jämsänen menee kutakuinkin näin:
Jämsänen tapaa naisen, joka on tahollaan naimisissa, mutta on eroamassa/asumuserossa. Seurustelevat, muuttavat yhteen ja nainen tulee raskaaksi. Lapsi syntyy ja äiti stressaantunut/masentunut/what-ever ja Jämsänen hoitaa lasta käytännössä enemmän kuin äiti ja tukee naistaan kaikessa mahdollisessa parhaansa mukaan. Naisen avioero ei koskaan saa lainvoimaa. Mikael Jämsänen ei koskaan ehdi tunnustaa lastaan. Äiti muuttaa takaisin ex-miehensä/miehensä luokse, jatkavat onnellisina liittoaan ja lapsi luonnollisesti lähti äitinsä mukaan.
Tilanne on siis se, että virallisesti tämä Mikael Jämsäsen lapsi on tämän naisen aviomiehen lapsi. Mikael Jämsäsellä ei ole mitään oikeuksia lapseen, koska hänellä ei lain silmissä edes ole lasta. Hänellä ei ole oikeutta vaatia isyytensä selvittämistä vastoin äidin tahtoa. Ja äiti ei siis halua olla missään tekemisissä Jämsäsen kanssa, eikä kaiketi ole noteerannut Jämsäsen pyyntöjä mitenkään.
Jos minä olisin Mikael Jämsänen, minäkin itkisin. Itkisin kovaa ja korkealta. Ja tekisin mitä tahansa, jotta saisin ääneni kuuluviin ja oikeutta itselleni ja lapselleni. Ja samalla toivoisin, ettei yksikään ihminen jatkossa joutuisi samanlaiseen tilanteeseen.
Ja edelleenkään, tällaisessa tilanteessa en puhuisi "itkemisestä" mitään, jo haluaa saada äänensä kuuluviin.