Ihmetyttää itsessä sellainen asia, että aina kun asiat tuntuu olevan jollain lailla kohdallaan, niin minun pitää mennä pilaamaan ja hajottamaan kaikki. Kait se mahtaa olla jotenkin alitajuista, tai jotain? Sillä aina sillä hetkellä kun mietin että tää olis nyt tässä, päätän ottaa kunnon kännit juhlistaakseni asiaa. Ja sitten tapahtuu.
Tulin äsken siihen tuloksen, että mä en pysty olemaan onnellinen ilman et mulla olis jotain murehdittavaa/surtavaa. Ja kertoohan Ässien "ylpeänä" fanina oleminen kai jostain jotain :) Kun murehdin, niin tuntuu siltä että näin sen kuuluu olla ja kun joskus harvoin olen ns. "onnellinen", niin äkkiväkkiä otan siitä selkävoiton että pääsen taas murehtimaan että miksi näin kävi. Eikä kyse ole aina edes kännipäin tehdyistä törttöilyistä, vaan tarkoituksella tehdyistä vääristä ratkaisuista. Outoa eikö? :)
Mahtaisi tohtori Sigmundilla olla jotain sanottavaa huonosta isäsuhteesta tai peniskateudesta (joka on mahdotonta mun kohdalla kun olen niin suuri) tai jostain muusta yhdentekevästä hevonpaskasta. Kysymys kuuluukin: olenko yksin? Onko jollain muulla samanlaisia taipumuksia ja jos on niin miksi? Istahtakaa hekeksi MMaken virtuaalisohvalle ja antakaa itsenne avautua ja auttakaa auttajaa :)
Vitun erikoista...