Joo oon myös ollut tilanteessa jossa ei olis saanu katella yhtään ketään missään. Aluks luulin että toinen heittää vitsillä, koska luulin että olis itsetunto ollut vähän parempi. Mutta ei, sieltä meinas tulla nyrkistä jos vähänkin vilkasin muualle. Lähdin aika v...n nopeaa tuosta "suhteesta".
Teit tilanteessa sen ainoan oikean ratkaisun.
Itsekin lopetin jutun, kun eka kertaa se räjähti esiin. Ja lopetin myös muutaman kerran sen jälkeenkin. Mutta lopulta, aina uskoin toisen vakuutteluun, että ei enää räjähdyksiä, ja ennenkaikkea uskoin että hyvä voittaa. Mutta paskat, sotkeuduin vain lisää, toisen ongelmaan. Loppuvaiheessa itsekin, hermostuin helpommin jatkuvaan riidanhaastoon.
Oli ristiriitaista se, että toinen pystyi olemaan sekä hyvä, että paha.
Mun "moka" oli kuulemma se, että saatoin sanoa joskus harvoin edellämainitun kaltaista, joka on yleensä normaalia. Sitä ei voimakkaan mustasukkainen kestänyt.
Jälkeenpäin hän kehui, kuinka on oppinut jo kauan sitten antamaan anteeksi ihmisille. Mutta ihmetytti se, että kuinka ei tavallista sanomista voinut unohtaa. Vaan sai raivokohtauksia yllättäen, joskus vain toteamalla että "vuosi sitten sanoit niin tai näin".
Muistoksi mulle jäi pari pientä pysyvää arpea, rikottu puhelin, ja päältäni revittyjä vaatteita.
Henkisenä muistona jäi asiat, jotka palaavat toisinaan mieleen. Onneksi enää harvoin.
Hän ei myöskään, siis mun mielestä.. koskaan pyytänyt vakuuttavasti asiaa anteeksi. Ei edes lopussa.
