Unohdettuja ovat teloitetut omat sotilaat jotka eivät suostuneet ylittämään vanhaa Suomen rajaa, morfiini- ja heroiinikoukkuun jääneet sotilaat, viinan vieneet veteraanit, elinikäisistä mielenterveys-ongelmista kärsineet, sodasta niin monin tavoin kärsineet perheenjäsenet, sotavankien teloitukset, tapot, raiskaukset ja muuten huonot kohtelut.
Hyvä, että tämäkin puoli otetaan joskus esille. Omakohtaisena kokemuksena mulla on isoisäni, joka ei koskaan oikein toipunut sodasta. Hän joutui suoraan varusmiespalveluksesta talvisotaan, sitten lyhyen rauhan jälkeen jatkosotaan jne. Ikävuotensa 18-24 hän vietti käytännössä lähes kokonaan armeijassa.
Sodassa hän pärjäsi ulkoisesti katsottuna erittäin hyvin: sai korkeita kunniamerkkejä, ylennyksiä jne. Hän oli siis juuri sellainen "kaikkensa antanut Suomen pelastaja", jollaisista nykyisin puhutaan - yleensä syystäkin - hyvin kunnioittavaan sävyyn.
Kolikon toisena puolena oli sitten se, mitä hänestä sodan jälkeen tuli: alkoholisoituva, arvaamaton ja neuroosien vaivaama ihmisraunio, joka ei kyennyt huolehtimaan omasta perheestään. Joskus, kun oikein juhlavaan sävyyn puhutaan veteraaneista, joita ei millään turhilla nykyterapioilla paapottu vaan jotka suoraan sodasta menivät töihin, elivät kunnollista elämää ja jälleenrakensivat Suomen ahkeralla työnteolla, oma isäni, siis tämän veteraanin poika, yleensä muistaa sanoa, ettei asia aina ihan noin ruusuisesti mennyt. Olen kuullut isältäni varsin ikäviä tarinoita siitä, kuinka hän lapsuudessaan sai jatkuvasti katsella kotinsa olohuoneessa pyörineitä umpihumalaisia, traumojaan itkeneitä veteraaneja, joista ei käytännön elämässä ollut juuri mihinkään.
En tällä kommentillani missään tapauksessa halua vähätellä mitään veteraanien uhrauksia vaan tuoda esiin hieman sitä, että asiat ovat usein paljon monitahoisempia kuin helposti ajatellaan.