Hyödyttömin taito, jonka olet koskaan oppinut?

[SamSpade]

Intissä opettelin sähköttämään ja vastaanottamaan sähkötystä. Olin jopa älyttömän hyvä siinä. Opettelu oli turhaa jo intissä, koska koulutuksen jälkeen tuota ei siellä enää yhtään mihinkään käytetty tai edes harjoiteltu. Muutamaa leffoista tms. poimittua sähkötysviestiä lukuunottamatta tuosta tuskin on mitään hyötyä.

Tämä. Olin jo aivan unohtanut että Laivastossa vuonna 1990 tosiaan piti oppia morsettamaan normaalisti, viestilampulla ja sitten vielä käyttämään viestilippuja sekä kannella seisten käsillä näyttämään kirjainmerkkejä.
Mitään näistä en ole tarvinnut.

 

[Sistis]

Äidinkielen sijamuodot vai mitä ne nyt oli. En ole koulun jälkeen tarvinnut esimerkiksi sanoja imperfekti, saatikka pluskvamperfekti.

Nuo ovat aikamuotoja. Sijamuotoja ovat nominatiivi, genetiivi, akkusatiivi, partitiivi jne.

Et ilmeisesti ole opiskellut vieraita kieliä koulun jälkeen? Siinä tuo tieto on jokseenkin hyödyllinen. Suomen kielessä on vaan niin perkeelesti sijamuotoja, että moni noista tuntuu turhalta, jos opiskelee jotain "helpompaa kieltä".

Itse muistan hauskan tapauksen muutaman vuoden takaa. Olin käymässä Hämeenlinnassa bänditreeneissä ja odottelin asemalla takaisin Tampereelle vievää junaa. Odotellessani kävin teellä asemaravintolassa. Ravintolasalin toisessa päässä istui kaksi ehkä ikäistäni miestä, joita tosin elämä näytti koulineen kovalla kädellä. Nämä miehet keskustelivat kaljatuopin ääressä turhista asioista, joita olivat opetelleet peruskoulussa. Joku englannin kielen kielioppisääntö mainittiin, kuten myös joku matematiikan ja fysiikan kaava.

Jos olisin halunnut turpiini, olisin käynyt sanomassa heille, että käytin noista mainitsemistanne jokaista tänäänkin töissä. Niin kuin totuus olikin.

Kaikkea peruskoulussa oppimaansa ei tarvitakaan. Mutta taitaa silti olla niin, että jokainen sielläkin opetettu asia on jollekin hyödyksi. Kaunokirjoitus tuntuu nykyisellään helvetin turhalta, mutta jotenkin minulla on sellainen käsitys, että kun kaunokirjoitusta harjoittaa tarpeeksi kauan, se myös itsessään opettaa myös hallitsemaan kättä kirjoitettaessa. Ja auttaa myös tuon myöhemmin muotoutuvan "oman käsialan" kehittymisessä.

 

[penkinlämmittäjä]

Mut hyödyttömin taito taitaa olla fudiksen pompotus, 50 menee vieläkin helposti vaikka pelaamisesta on yli 13 vuotta aikaa.

No sinä olet kyllä sitten käyttänyt aikasi äärimmäisen tehokkaasti jos tuo tasapainoa ja koordinaatiokykyä erinomaisesti kehittävä pomputtelu on turha taito. Minä olin kaukaa viisas, enkä koskaan opetellut nokkahuilun soittoa. Tai en ainakaan oppinut. En muista. Turhimpia opittuja taitoja ovat varmaankin nenän, korvien ja kulmien nostelut. Niilläkin toki voi tarkemmin ajatellen välillä viihdyttää lapsia, joten ehkei nekään niin turhia ole. Vastaan siis, että turhin opittu taito on kaunokirjoitus. En ole ikinä käyttänyt sen jälkeen, kun yläasteellakaan sitä ei enää saanut käyttää.

 

[ms.qvist]

Nokkahuilulla soittaminen. Sen jälkeen päätin, etten opettele enää mitään hyödytöntä.

En edes nähnyt vaivaa opetella nokkahuilulla soittoakaan, niinpä peruskoulun musiikin soittokokeet olivat yhtä tuskaa kun puhaltelin epätoivoissani nokkahuilua. Tulos oli surkea ja numero viitonen - nelosta opettaja ei säälistä antanut, olisiko syy ollut se ettei hänkään halunnut kauempaa soittoani kuunnella, joten helpointa oli päästää kerralla läpi.

Muistelen penskana ja teininä opetelleeni kauheat määrät sotakaluston nippelitietoa ja päteneeni sillä kavereiden keskuudessa, tällä tiedolla en sittemmin ole tehnyt yhtikäs mitään. Ei taida olla esim. naisrintamalla suuren suurta hyötyä siitä, että osaa luetella erinäisten panssarivaunujen aseituksen tai millaista kalustoa milläkin maalla sattuu olemaan, puhumattakaan sitten kaikesta muusta jonninjoutavasta nippelitiedosta. Mutta aivan kuin en olisi kerrasta oppinut mitään niin edelleen lueskelen paljonkin infoa aseistuksesta ja olen olevinani jotain kun edes hitusen tietoa löytyy.

vlad.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Olen periaatteessa sitä mieltä, että kaikista taidoista on ainakin potentiaalista hyötyä. On kokonaan toinen asia, kuinka näitä taitoja voi hyödyntää.

Toisaalta on olemassa sellaista "osaamista", jonka hyödynnettävyys on paitsi tavattoman hankalaa, niin jopa vaarallista. Tunsin 1990-luvulla Venäjältä länteen muuttaneen kaverin, joka oli valmistunut Moskovan valtionyliopistosta pääaineenaan marxilainen taloustiede. Rostom vaan naureskeli, että taitaa olla pakko opiskella jokin tolkullinen tutkinto joltakin toiselta alalta, kun ei varmaan pääse koskaan soveltamaan marxilaisia talousoppeja enää missään.

Osaan lypsää lehmän käsin. Edellisestä lypsykerrasta on tosin aikaa yli 20 vuotta, mutta kai tuo vieläkin luonnistuisi. Sikäli hyödytön taito, ettei sille ole osoittautunut käyttöä.

 

[Numero66]

Ehdottomasti turhin taitoni on miinaharavan peluu. Vaikea kenttä menee heittämällä alle 80 sekunnin, mutta mitään hyötyä tuosta ei ole. Ei sillä rahaa tee tai naisiakaan saa.

Toki joku tulee nyt sanomaan, että se rentouttaa tai opettaa ajattelemaan loogisesti nopeasti tjms...

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

En edes nähnyt vaivaa opetella nokkahuilulla soittoakaan, niinpä peruskoulun musiikin soittokokeet olivat yhtä tuskaa kun puhaltelin epätoivoissani nokkahuilua. Tulos oli surkea ja numero viitonen - nelosta opettaja ei säälistä antanut, olisiko syy ollut se ettei hänkään halunnut kauempaa soittoani kuunnella, joten helpointa oli päästää kerralla läpi.

Aika moni näyttää kohdanneen nokkahuilun kouluaikanaan, ja aika usein vastentahtoisesti. Minun koulu-urallani soittimet eivät valitettavasti näytelleet juuri minkäänlaista osaa. Musiikki oli yhtä kuin laulamista, ja pienesti musiikin teoriaa päälle. Soittimiin tutustuminen jäi oman kiinnostuksen varaan.

Nokkahuilua en soittanut pentuna puhallustakaan. Joskus päälle 3-kymppisenä keskin, että opettelenpa perkele nokkahuilun soiton! Ostin F-Musiikista Yamaha-merkkisen suht edullisen perushuilun, ja sen kaveriksi alttonokkahuilun. Huilut olivat suht paskoja, eivät soineet aina nätisti vaikka sormitukset olivat kuinka kunnolliset tahansa.

Kyllä huiluista silti ääntä lähti. Aivan minimaalisella harjoittelulla tärkeät melodiat kuten Saksan kansallislaulu ja Heidenröslein sujuivat korvakuulolta soittaen aivan paikalleen. Vorwärts der Recorder Jugend!

 

[hihhu]

Muistan joskus oikein miettineeni, että mikä koulussa opittu olisi ollut sellaista, että olisi rehellisesti voinut sanoa että oli täysin turhaa. Paras mihin pääsin oli englannin ja saksan opiskelu, mutta se oli kyllä käänteisestä syystä, eli osasin niitä muuta kautta jo niin hyvin, että se tunnilla istuminen oli aika turhaa.

Kohtuullisen turhaksi on osoittautunut sen sijaan noin kymppivuotiaana yhden pelin avulla opeteltu tieto kauran viljelystä. Ei ole tullut paljoa käyttöä sille, että minkälaiset suuttimet pitää olla kun myrkytetään.

 

[Sistis]

Kyllä huiluista silti ääntä lähti. Aivan minimaalisella harjoittelulla tärkeät melodiat kuten Saksan kansallislaulu ja Heidenröslein sujuivat korvakuulolta soittaen aivan paikalleen. Vorwärts der Recorder Jugend!

Jos musiikin teoria on edes jotenkin hallussa (nuottien luku), niin tuollainen karmeaäänisen ja kaiken kiinnostuksen musiikkiin tappavan muovipiipin soittamisen oppii tosiaan puolessa tunnissa. Minä muistan, että yhdentoista vanhana opettelin tuon puolen tunnin mittaisen automatkan aikana. Isäukkoa käy vieläkin sääliksi.

Minä olin siinä onnellisessa asemassa, että vaikka olen ns. maalta kotoisin, sain nauttia koko peruskouluni ja lukioni ajan todella laadukkaasta musiikinopetuksesta. Meillä oli yläasteella ja lukiossa kunnon bändikamat ja oma studio koululla. Yhdeksännellä luokalla pidettiin oma konsertti ja nauhoitettiin itse tehdyistä biiseistä kasetti. Lukiossa puolestaan tehtiin ihan alusta alkaen oma musikaali, jota esitettiin sitten muutamissa näytöksissä. Ja en ole ollut missään erikoislukiossa tai erikoisyläasteella. Minulla oli vain mahtava opettaja, joka omalla työllään on saanut aikaiseksi niin hyvät puitteet, että moni kaupunkikoululainenkin sai olla niistä kateellinen. Samainen opettaja kävi opettamassa luokkaani ala-asteellakin, joten sain hyvää musiikin opetusta jo ensimmäisestä luokasta alkaen. Silloinkin opeteltiin muun muassa bändisoittamisen perusteita, ja ala-asteellakin oli kohtuulliset soittokamat.

Viidennellä luokalla sattui kuitenkin poikkeus. Silloin sain toisen musiikinopettajan. Hänen metodejaan olivat kuorolaulu ja nokkapiippien soitto. Traumat jäi siitä vuodesta. Onneksi se kesti vain yhden vuoden. Sain toisen opettajan viimeiselle ala-astevuodelleni, ja hän taas otti bänditoiminnan isoksi osaksi opetusta. Ala-asteella pidimme konsertin vanhemmillemme jossain viimeisessä vanhempainillassa.

Vaikka en ole ollutkaan ikinä erityisen musikaalinen, innostava opetus johti siihen, että musiikista tuli minulle rakas ja vakava harrastus. Se johti myös siihen, että reilu kymmenen vuotta lukiosta pääsyn jälkeen solmimme bändin kanssa levytyssopimuksen. Kaikki tuon bändin jäsenet ovat muuten tuttujani jo lapsuuden ajoilta. Ja kaikki ovat käyneet saman musiikinopetusputken läpi. Vain yksi heistä joutui kärsimään nokkapiippi-kidutuksesta koko ala-asteensa. Kai se jotain traumoja jätti, minkä vuoksi hänestä tuli basisti. Jos minä olisin ollut hänen asemassaan, musiikki olisi varmasti jäänyt minulta kokonaan lukion pakollisten kurssien jälkeen... nyt se on jäänyt ajanpuutteen vuoksi, mutta monta mukavaa muistoa sieltä silti jäi.

Pitkän tarinan lopetus: Tehkää palvelus yhteiskunnalle ja ostakaa mahdollisimman monta nokkapiippiä. Ja rikkokaa ne heti niin pieniin palasiin, että kukaan ei tee niillä yhtään mitään. Jos olette taas nykyisiä tai tulevia musiikinopettajia, niin älkää edes harkitko enää nokkapiippien käyttöä. Ne ovat suomeksi sanottuna perseestä.

 

[kakkonen]

Jopa nokkahuilulla voi saada naista, sopivassa tilanteessa sopivan kappaleen esitys lohkaisee varmasti.

Tuli niin vakuuttavalla äänenpainolla että onko tästä jotain käytännön esimerkkiä?

 

[Mondie]

Et ilmeisesti ole opiskellut vieraita kieliä koulun jälkeen? Siinä tuo tieto on jokseenkin hyödyllinen. Suomen kielessä on vaan niin perkeelesti sijamuotoja, että moni noista tuntuu turhalta, jos opiskelee jotain "helpompaa kieltä".

Jostain syystä en ole tarvinnut mitään knoppitietoa äidinkielestä opiskellessani merkantti-koneistajaksi. Mutta hienoa toki jos joku on niistä hyötynyt. Samalla muistui taas mieleen kuinka korkea-koulutettuja Jatkoajan käyttäjät ovatkaan.

 

[Sistis]

Jostain syystä en ole tarvinnut mitään knoppitietoa äidinkielestä opiskellessani merkantti-koneistajaksi. Mutta hienoa toki jos joku on niistä hyötynyt. Samalla muistui taas mieleen kuinka korkea-koulutettuja Jatkoajan käyttäjät ovatkaan.

Suurimmasta osasta sijamuotoja tuskin hyötyy kukaan. Taitaa suurin osa noista olla sellaisia, joita löytyy lähinnä suomalais-ugrilaisista kielistä, kuten vaikkapa virosta tai unkarista. Olen itse asiassa jostain lukenut, että näissä kielissä olisi vielä enemmän sijamuotoja kuin suomen kielessä.

Muistaakseni ruotsin ja englannin tunneilla aikamuodot sekä sijamuodot opetettiin jo yläasteella. Lukiossakin ne toki käytiin uudelleen läpi. Noista vuosista on kuitenkin kohdallani jo niin kauan aikaa, että muisti pätkii sen osalta. Aikuisiällä olen lukenut harrastusmielessä saksaa ja espanjaa, ja kyllä noissa opinnoissa on ollut hyötyä siitä, että aikamuodot (ja ne sijamuodot, joita kielissä tarvitaan) ovat olleet hallussa. Mitään adessiivia, ablatiivia tai inessiiviä ei ole kuitenkaan tullut vastaan, enkä kyllä muista edes, miten ne menivät. Onneksi noita ei noissa kielissä tarvitakaan.

 

[Knox]

Minä olin siinä onnellisessa asemassa, että vaikka olen ns. maalta kotoisin, sain nauttia koko peruskouluni ja lukioni ajan todella laadukkaasta musiikinopetuksesta. Meillä oli yläasteella ja lukiossa kunnon bändikamat ja oma studio koululla. Yhdeksännellä luokalla pidettiin oma konsertti ja nauhoitettiin itse tehdyistä biiseistä kasetti. Lukiossa puolestaan tehtiin ihan alusta alkaen oma musikaali, jota esitettiin sitten muutamissa näytöksissä. Ja en ole ollut missään erikoislukiossa tai erikoisyläasteella. Minulla oli vain mahtava opettaja, joka omalla työllään on saanut aikaiseksi niin hyvät puitteet, että moni kaupunkikoululainenkin sai olla niistä kateellinen. Samainen opettaja kävi opettamassa luokkaani ala-asteellakin, joten sain hyvää musiikin opetusta jo ensimmäisestä luokasta alkaen. Silloinkin opeteltiin muun muassa bändisoittamisen perusteita, ja ala-asteellakin oli kohtuulliset soittokamat.

Ala-asteella meillä oli aivan järkyttävän huono musiikinopettaja. Virret oli jees, kaikki muu käsittämätöntä möykkää ja meteliä. Minä olin onnekseni jo hurahtanut musiikkiin ja soittamiseen tuossa vaiheessa, mutta voin kuvitella kuinka moni sai traumoja ainaisesta virsien veisaamisesta ja nokkahuilun ujelluksesta.

Yläasteella opettajaksi vaihtui aivan loistava kaveri. Pääsin vihdoin "näyttämään" mitä oikeasti osaan, ja yläasteen musiikintunnit olivatkin ylivoimasesti parasta mitä oli. Toki ala-asteen nokkahuilukostaja oli tehnyt jo tehtävänsä, ja valitettavan harva valitsi enää musiikkia valinnaiseksi. Mutta me, ketkä valittiin, saatiin kyllä nauttia aivan ykkösluokan opetuksesta. Mm. joulujuhlassa vedettiin joululauluja progeversioina.

Pitkän tarinan lopetus: Tehkää palvelus yhteiskunnalle ja ostakaa mahdollisimman monta nokkapiippiä. Ja rikkokaa ne heti niin pieniin palasiin, että kukaan ei tee niillä yhtään mitään. Jos olette taas nykyisiä tai tulevia musiikinopettajia, niin älkää edes harkitko enää nokkapiippien käyttöä. Ne ovat suomeksi sanottuna perseestä.

Vieläköhän oppilaita laulatetaan luokan edessä? Ei siinä jos ääntä ja halukkuutta löytyy, mutta ainakin miellä kaikkien piti käydä siellä edessä hoilottamassa, eikä se kokemus ollut todellakaan mikään mukava. Ei laulajalle eikä kuuntelijalle Aivan turhaa nöyryytystä niille joilla lauluääntä ei ole.

 

[JZZ]

Suurimmasta osasta sijamuotoja tuskin hyötyy kukaan. Taitaa suurin osa noista olla sellaisia, joita löytyy lähinnä suomalais-ugrilaisista kielistä, kuten vaikkapa virosta tai unkarista. Olen itse asiassa jostain lukenut, että näissä kielissä olisi vielä enemmän sijamuotoja kuin suomen kielessä.

Muistaakseni ruotsin ja englannin tunneilla aikamuodot sekä sijamuodot opetettiin jo yläasteella. Lukiossakin ne toki käytiin uudelleen läpi. Noista vuosista on kuitenkin kohdallani jo niin kauan aikaa, että muisti pätkii sen osalta. Aikuisiällä olen lukenut harrastusmielessä saksaa ja espanjaa, ja kyllä noissa opinnoissa on ollut hyötyä siitä, että aikamuodot (ja ne sijamuodot, joita kielissä tarvitaan) ovat olleet hallussa. Mitään adessiivia, ablatiivia tai inessiiviä ei ole kuitenkaan tullut vastaan, enkä kyllä muista edes, miten ne menivät. Onneksi noita ei noissa kielissä tarvitakaan.

Toki jo se, että erottaa sijamuodot toisistaan kirjoittaessaan (tai puhuessaan), tarkoittaa, ettei niiden opiskelu ole ollut turhaa. Se, että muistaa sijamuotolorut ulkoa lienee jokseenkin turhaa tietoa, mutta toisaalta kertoo myös siitä, kuinka toimivia nuo jotkut muistisäännöt ovat. Muutenkin melkoisen vähän on koulussa opeteltuja taitoja, jotka olisivat täysin turhia. Matematiikasta tosiaan jotkut derivoinnit ja integroinnit ovat kyllä jo turhia normaalielämässä, mutta kai niiden hallitsemista lukio-opiskelijoilta voi jo odottaa.

 

[Unkka]

Turhin taito mikä nyt tässä tulee mieleen on kuperkeikan teko. Minkäännäköistä hyötyä ei moisesta liikkeestä tule koskaan kenellekään missään tilanteessa olemaan. Jos pitää jossain maailmansotatilanteessa jostain syystä kieriä niin sitten jollain ukemilla tai vastaavalla mennään.

Ei, ei ja vielä kerran ei. Ei ole kuperkeikan teko turha taito. Tai voihan se noin nuoresta (nimimerkin perusteella) tuntua. Mutta kyllä se meille vanhoille ukoille on äärettömän tärkeä taito. Lähes päivittäin pyöräytän kuperkeikan, ja myös keikuttelen selkä kuperana lattialla. Näin saa jo jäykistynyt alaselkä hieman liikettä. Siitä kun sitten pomppaa seisaalleen, voi vielä testata toimiiko "hummeeti". Jos huippaa, alkaa olla jo aika vanha.
On muuten yksi suomenkielen parhaimmista sanoista tuo kuperkeikka. Kuvaa oivallisesti juuri sitä mitä tehdään. Koverkeikkaa ei taida moni osata tehdä. Lopuksi totean, etten ole vielä ehtinyt opetella mitään turhaa, mutta vielähän tässä jotain ehkä ehtii oppimaan. Otan vastaan ehdotuksia.

 

[Leelian Lepotuoli]

Vieläköhän oppilaita laulatetaan luokan edessä? Ei siinä jos ääntä ja halukkuutta löytyy, mutta ainakin miellä kaikkien piti käydä siellä edessä hoilottamassa, eikä se kokemus ollut todellakaan mikään mukava. Ei laulajalle eikä kuuntelijalle Aivan turhaa nöyryytystä niille joilla lauluääntä ei ole.

Vieläkin muistan 4.luokan musiikin kokeen, opettaja säesti pianolla ja oppilas yksikerrallaan kävi laulamassa luokan edessä ♫♫ Onkotiseutu mulla tuolla peräpohjolassa siellä saanut olen tuntea talven tuiskutuulen sekä kesän lämpöisen ♫♫ ja muu luokka tirskuu taustalla. Itse vedin tietysti ihan överiksi kun en osaa pätkääkään laulaa, mutta kyllä sylettää niiden ujojen ja hiljaisten lasten puolesta jotkä tämän nöyryytyksen kokivat.

Mikä idea tässä edes on, joko sulla on hyvä lauluääni tai ei ole.Ei sitä ainakaan nelosluokalla kerralla opita siinä triangelin kilkutuksen ja banjon pamputuksen ohella.

 

[penkinlämmittäjä]

Itse luonnollisesti poimin kaikista laulukokeista kympin ja se ei ollut minulle ongelma. Ymmärrän toki, että monille laulutaidottomille oli. Toisaalta joukossa oli myös semmoisia, jotka eivät tienneensä olevan ihan hyviä laulajia. Eli on niistä ihan hyötyäkin, joskus.

 

[Tinke-80]

Laulaa en osaa (sukujuhlissa saanut täyskiellon mitä tulee laulamiseen) mutta osaan laskea päässäni erittäin hyvin sanojen pituuksia. Joskus nuorempana aloin tylsinä hetkinä muodostaa lauseita päässäni joiden kirjainten määrä on 21. Hyvin hyvin tärkeä taito. (<- 21 merkkiä)

-Tinke

 

[Ira Cooperstein]

Osaan (kuten moni muukin) tehdä sylystä kuplia, jotka leijuvat suusta puhallettuina hauskasti maahan. Ihan kuin saippuakuplat. Mitään en tästä taidosta ole hyötynyt.

Ai juu, olenhan mä hauskuuttanut lapsiani väittämällä syöneeni saippuan.

Saatana kun rupes naurattamaan: itse meinaan osaan ihan saman taidon. Ja hyötyähän taidosta ei ihan hirveesti ole ollut, päin vastoin. Teini-iässä varsinkaan gimmat ei hirveesti arvostanut sylkitaidetta. Samoin vastakkaisessa sukupuolessa kainalopierut sekä ihan luonnollinenkin tahtiin piereminen eivät herättäneet (ilmeisesti?) suurempia tunnelatauksia meikäläisen suuntaan.

Nyt vanhemmiten tosin, aivan kuin lainaamallani nimimerkilläkin, omat tyttäret arvostavat suuresti em. miehekkäitä taidonnäytteitä. Vaimon palaute on tosin hieman negatiivisen oloista harrastuksia kohtaan.

 

[Sistis]

Itse luonnollisesti poimin kaikista laulukokeista kympin ja se ei ollut minulle ongelma. Ymmärrän toki, että monille laulutaidottomille oli. Toisaalta joukossa oli myös semmoisia, jotka eivät tienneensä olevan ihan hyviä laulajia. Eli on niistä ihan hyötyäkin, joskus.

Laulukoe luokan edessä olisi aika lähellä karmeinta, mitä minä voisin kuvitella. Meillä laulukokeet tehtiin onneksi niin, että erillisessä huoneessa laulettiin yksin sillä aikaa kun muu luokka kuunteli riittävän kovaäänistä musiikkia toisaalla. Ei traumoja, paitsi korkeintaan opettajalle.

 

[penkinlämmittäjä]

Laulukoe luokan edessä olisi aika lähellä karmeinta, mitä minä voisin kuvitella. Meillä laulukokeet tehtiin onneksi niin, että erillisessä huoneessa laulettiin yksin sillä aikaa kun muu luokka kuunteli riittävän kovaäänistä musiikkia toisaalla. Ei traumoja, paitsi korkeintaan opettajalle.

Ei siinä mitään kummallista meillä ollut. Monissa juhlissakin koko luokka lauloi. Meillä oli myös parilaulua, mutta se suoritettiin rauhassa. Käytännössä testattiin rytmitajua ja keskittymiskykyä.

 

[ReijoRotta]

Nämä tuli ekana mieleen:

kieroon katsominen (näytän hassulta ilmankin)

kielen rullalle taittaminen (Ei se ihan rullalle mene, lähinnä säälittävä leveä matalareunainen kouru)

perhonsidonta (ai perkele kun joskus olisi aikaa hyödyntää tätä jaloa taitoa. Ehkä sitten eläkkeellä)

bubbling under: eskimokäännös

 

[Sistis]

Ei siinä mitään kummallista meillä ollut. Monissa juhlissakin koko luokka lauloi.

Niin, on kuitenkin aika lailla erilainen asia laulaa yksin tai yhdessä luokan mukana.

 

[Jotva]

Aikoinaan tuli opiskeltua pikakirjoitusta, kun sellainen kurssi eteen sattui.

Niin kiire ei ole tullut, että sitä olisi tarvinnut, joten lähes kaiken siitä olen unohtanut. A-ja K-kirjaimet vielä muistan, kun ne oli niin helpot ja oikeastikin nopeat kirjoittaa. Tai oikeastaan siitä K:stakaan en ole ihan varma...

 

[Noitarumpu]

Kuinkahan kankeaan porukkaan sitä on kuulunutkaan sekä lähipiirin että ystävien suhteen, kun pään polviin saaminen tuotti muille tuskaa, mulle ei. Spagaattia en uskaltanut kokeilla kunnolla, kun en mikään liikuntaihme ole ikinä ollut. Samaten ihmettelen mitä kummaa on istua M-kirjaimen asennossa.Vielä vanhana akkanakin huomaan välillä niin istuvani.

Menenpä avaamaan sellaisen ketjun, jossa kysytään tärkeää taitoa, jota ei osaa! Sinne mulla on kyllä asiaa=)