Suomalainen ei metsää pelkää…
Tätä täytyy pohjustaa. Olen aina hiukan naureskellut niille säälittäville ihmistyypeille, jotka pelkäävät liikkua luonnossa ja pitänyt heitä todella uusavuttomina vässyköinä, varsinkin jos pelko on sellaista epämääräistä - 'pimeä metsä on pelottava' tyylistä - lässytystä, eikä mitään konkreettista eksymisen pelkoa tms. Kerran onnistuin saamaan erään ulkomaalaisen seurueen ihan oikeasti paniikkiin, kun ’vitsikkäänä’ pyörittelin muka eksyneen näköisenä kartaa kädessäni lapissa ollessamme. Sain vain vaivoin rauhoitettua seurueen, kun vihdoin tajusin hätääntymisen syvyyden. Hotellikin oli vain juuri ja juuri kadonnut näköpiiristä selän takana…
Joka tapauksessa; kerran - jo jokunen vuosi sitten - pilkka kalahti omaan nilkkaan, vieläpä omalla mökkimaalla. Lähdin käyttämään hoidossa ollutta vanhempieni koiraa (metsästyskoira) lenkillä (suomeksi; kusettamassa) ja paluumatkalla hiukan reilu kilometri ennen mökkiä minulla tuli äkkiarvaamatta todella karmiva tunne sen suhteen, että jokin ’paha’ tuijottaa minua selkäni takana. Vilkaisin taakseni ja mitään en luonnollisesti nähnyt. Sen verran nahkea fiilis kuitenkin oli, että yritin huhuilla koiraa luokseni, mutta se rotjake olin pinkonut kovaa kyytiä mökille (jollaista ’karkaamista’ se ei ollut koskaan aikaisemmin minulle tai vanhemmilleni tehnyt). Yritin jatkaa rauhassa matkaa, mutta tunne ei hellittänyt millään. Muutaman kerran oli pakko kääntyä ja katsoa näkisinkö jotain, luonnollisesti tuloksetta. Ja tätä äärimmäisen painostavaa tunnetta kesti niin kauan, kunnes olin mökin pihalla. Onneksi matka ei ollut sen pidempi, sillä sen verran v-mäinen olo se oli.
Asiasta tekee kummallisen se, että olen liikkunut todella paljon luonnossa ja erämaassa, jopa ns. ’jumalan hylkäämissä loukoissa’ eri puolilla maailmaa, yksinkin ja varmasti olosuhteissa jossa pelko voisi helpostikin saada vallan, mutta ei ole saanut, ei ennen kyseistä tapausta eikä sen jälkeen. Eli kokemattomuuden piikkiin en tunnetta voi pistää. Samoin, kyseessä ei ollut mikään ’pimeä metsä’ juttu, koska kyseessä oli syksyinen iltapäivä kohtuu valoisaan aikaan ja muutoinkin sellainen tuntuisi omalla kohdalla ajatuksena absurdilta. Kolmanneksi koira, jota ulkoilutin, ei ole suostunut menemään mökillä kyseiseen metsikköön enää sen jälkeen, ei sitten millään vaikka kuinka sitä sinne yrittäisi viedä. Se vain vetää jarrut pohjaan metsän reunassa vielä tänäkin päivänä, vaikka tapahtuneesta on tosiaan jo vuosia. Toisiin ilmansuuntiin se kyllä lähtee iloisesti mukaan, mutta ei sinne.
Kyseessä on varmastikin ollut joku petoeläin samaan aikaan metsikössä minun ja koiran kanssa, susi tai karhu? Muuta selitystä en keksi, vaikkakin kyseisellä alueella ei ole niitä tavattu enää vuosikymmeniin. Yritin asiasta kysellä paikallisiltakin tapahtuneen jälkeen useaan kertaan, mutta kukaan lähiseudun metsissä paljon liikkuneista ei kertonut nähneensä mitään jälkiä petoeläimistä. Itsekin yritin pian tapahtuneen jälkeen käydä katsomassa, josko olisin löytynyt esim. karhun ulosteita tms, mutta tuloksetta. Koska se - petoeläin - kuitenkin on luonnollisin selitys, niin siihen uskon. Asiasta tekee mielenkiintoisen minun ’alkukantainen kauhu’, jonka koin todella vahvasti, vaikken mitään nähnyt tai kuullut ja se todella tuli tietoisuuteen aivan äkkiarvaamatta ja ilman mitään syytä? Aika pinnassa meillä ihmisillä taitaa loppujen lopuksi olla nuo mammutinmetsästäjän vaistot, luulisin? Ei siis mitään yliluonnollista, mutta todella kummallinen fiilis kuitenkin.