90-luku: Nordis, alle kouluikäinen allekirjoittanut, koko perhe kausikorteilla hallissa, verenperintönä saatu Jokerifanius, verivihollinen IFK. Muistutin sitä tällä hetkellä julkisuudessa ollutta pikkupoikaa, Jerryä, koska muistin käytännössä lähes kaikkien liigapelaajien nimet.
Mestaruudet ja rivalry TPS:ää vastaan, Selänne, Janecky, Jokiharju, Ketterer, Sulander, katkeruus IFK:n menestyessä (mestaruus -98, Olli Jokinen, punaiset lasit ja sikari, ynnä muut).
Hartwall Areena, tunne laski, halli tuntui hiljaiselta, ei ehkä niin omalta, huippumenestys hiipui ja näiden myötä myös esiteinin mielenkiinto laski hieman alhaisemmalle tasolle.
2000-luku: Mestaruus 2002 tuli ehkä jopa puskista. Tuntui hyvältä. Sain maistaa vanhempieni korkkaamaa Jokeriviiniä ja juoksin faijan kanssa pihalla Jokerilippu liehuen. Kiima kasvoi jälleen. Kärpät ja paidattomat oululaiset Areenalla alkoi tökkiä hermoja, plus playoff-tappiot. Vahva kiintymys omaa joukkuetta kohtaan voimistui voimistumistaan huipentuen 2010-luvun pääkaupungin vastakkainasetteluun; mm. Granlund-Pulkkinen, ensimmäisen Talviklassikon shokkialku 0-2 heti kättelyssä paikan päällä nähtynä paleltuneena ja ikuinen v-tutus tappiosta. Playoffit naapuria vastaan, Hentusen läpiajo, jonka epäonnistuminen johti käytännössä IFK:n mestaruusjuhliin. Jarkko Ruutu hämmentämässä vanhan kotiseuransa pasmoja totaalisen sekaisin, työsulkukauden pelaajat, Karlsson ja 8-1, Eteläpäädyn hurmio ja sen levittäytyminen vahvasti jo kohti sivukatsomoita, Hardtin jatkoaikamaali, IFK:n pudottaminen lomille. Viimeisen Talviklassikon panos 105-105 tilanteessa viimeisessä kohtaamisessa, Stadin herruuden tappio, josta en ole ikinä päässyt yli.
KHL:ään siirtyminen kuulosti alun perin joltain pilalta, kun silloinen kumppanini kertoi siitä juuri herättyäni. Kömmin heti tietokoneelle lukeakseni uutisia ja totta se oli. Hautasin pääni käsiini. Ei tämä voi olla totta, ei näin voi tapahtua minulle.
Jatkoajan seuraaminen kävi raskaaksi, kun tähän päiväänkin asti jatkuneet väännöt Putinista, politiikasta ja kaikista KHL:n ja Venäjän tuomista lieveilmiöistä sotkivat fanien pakkaa ja samalla mahtavaan lentoon päässyt Eteläpääty alkoi harmikseni rakoilla. En ole koskaan ollut eteläpäätyläinen, mutta olin aina ollut ylpeä siitä kuinka hieno fanikatsomo meillä on ollut.
Tämän kaiken päätteeksi koitti sääliplayoffit, joiden häviäminen johti kotimaisissa sarjoissa pelaamisen loppumiseen. Koko kausi oli ollut sekava ja olin laivalla ratkaisevan ottelun aikana, joka kertoo siitä etten tiennyt haluanko edes katsoa koko koitosta. Katsoin siellä teksti-tv:ltä Jokereiden hävinneen tuon pelin. En osannut edes ajatella miltä se tuntui. Jotenkin vaan oli sellainen ajatus, että olipa tyypillinen päätös tälle kaikelle. Tunnepuoli oli täysin lamaannuksissa.
Pelko tulevasta kyti sisällä.
KHL-aikaan valmistautuminen alkoi ja oli vaikea suhtautua, kun tilanne oli erilainen kuin koskaan ennen. Kiinnostavia nimiä tuli kuitenkin joukkueeseen ja se herätti mielenkiintoa. Jokerihistorian ensimmäinen KHL-matsi oli mentävä jo historiallisuusarvon takia katsomaan paikan päälle, ja se oli ihan ok. Hagman avasi KHL-aikakauden maalitilin ja maalin tuulettaminen tuntui tutulta, mutta kun vastustaja teki ensimmäisen maalin, oli todella oudon tuntuista, kun halli hiljeni täysin. En ollut koskaan ennen kuullut jäähallissa niin täydellistä hiljaisuutta. Tässä se ero Liiga-aikaan tuli ensimmäisen kerran esiin; ei paidattomia oululaisia pomppimassa, ei muutamaa lappeenrantalaista huutamassa maalin tultua, ei ketään. Vastakkainasettelu oli poissa. Minulle tämä tarkoittaa yhtä kuin sitä, että puolet tunteesta on myös poissa, eli vihollisleirin tunteet.
Tähän se kaikki kulminoituu. Tämän "kevään", eli lopputalven, playoffien päättyessä klikkailin kylmän rauhallisesti Viasatin kanavapaketin tilauksen peruutuksen ja olin tyytyväinen, että rahaa säästyy tällä tavoin. Ei tässä edes ole sitä lapsenomaista uskoa, että nosteltaisiin pyttyä jonain keväänä. Tietää vaan, että playoffeihin kausi päättyy, eikä voida edes puhua pettymyksestä kun tie katkeaa toiselle kierrokselle, koska se on ihan odotettua. Sitten seurataan taas mielenkiinnolla millainen porukka kasataan ensi syksyksi.
Olin toki Sotshi-sarjassa täysillä mukana kotisohvalla kiroillen mm. Jyrki Jokipakan sikailu-yritykselle Jormakkaa kohtaan ja se nosti sellaisen tunteen, että tätä Jokipakkaa minä vihaan. Oksettava yritys teloittaa toinen suomalaispelaaja.
CSKA-maratonjatkoaikaottelun ratkettua pompin ilmaan ja yritin olla hiljaa, ettei muu perhe herää, joten voittamisen ilo on olemassa. Mikäli se ottelu olisi kääntynyt toisin päin, olisin vain sulkenut telkkarin ja mennyt nukkumaan ilman sen suurempia tunnekuohuja. Ainoa harmi olisi ollut se, että tuli valvottua turhaan niin pitkään.
Voittamisen ilo on olemassa, mutta tappiot eivät välttämättä harmita. Tässäpä tämä on pähkinänkuoressa. Ei sen näin pitäisi mennä.
SKA on tosin onnistunut aiheuttamaan vihaa, hyvä niin. Tunnetta on suuntaan ja toiseen ja näiden otteluiden aikana tuntee lähes sitä samaa paloa kuin kotimaan sarjan aikana. SKA:n voittaminen aiheuttaa todella hyvän olon, mutta sitten taas, sille häviäminen ei ole kuitenkaan lähellekään samanlaista, kuin IFK:lle häviäminen. On periaatteessa siis mahdollista, että muitakin seuroja vastaan nousee pikkuhiljaa tunnesiteitä esiin, mutta silti puuttuu se yhteisöllisyys. Tuskin tulee työpaikalla kovin usein kaveri Sotshi-pinssi tai lippis päässä vinoilemaan. Yhden SKA-lippiksen olen työpiireissä nähnyt, mutta sen kantaja ei vaikuttanut kuitenkaan olevan kovin tunteella tuon joukkueen takana.
Seuraan ja kannatan KHL-Jokereita, käyn kerran kaudessa hallilla ja loput matsit katson joltain päätteeltä, mutta veri vetää takaisin Liigaan.
KHL:ssä on vaikea muistaa vastustajien pelaajien nimiä, kun taas Liigassa tunsi suuren osan pelaajista, tai ainakin osasi lausua nimen ja se jäi mieleen helpommin kuin joku venäläisnimi. Eikä kyse ole pelkistä nimistä. Nimen takana on poika tai mies, jonka edesottamuksia voi seurata, mutta KHL:ssä se ei niin paljoa kiinnosta. Hyvä KHL-joukkueen pelaaja saattaa joskus nousta Venäjän maajoukkueeseen, mutta siinäpä se. Ei herätä tunteita. SaiPan Löppönen voi kuitenkin nousta taistelemaan MM-kisapaikasta ja yllättää kisoissa viemällä Suomen finaaliin ja fiilis on tapissaan. Samankaltainen juttu on joukkueiden kanssa. Vaikka jyväskyläläisiä haukuttiinkin traktorijoukkueeksi, niin sanoessani Jokerien pelaavan Traktor Tseljabinskia vastaan, aiheuttaa se naurua, että onko jonkun joukkueen nimi oikeasti Traktor.
Haluan jääkiekolta tunteen lisäksi yhteisöllisyyttä. Sitä, että törmään hallilla tuttuun, jolla onkin vastustajan paita päällään. Sitä, että odottaa seuraavaa työpäivää paikallisväännön jälkeen joko innolla tai kauhulla. Sitä, että voi lyödä pullosta vetoa, kun pääkaupungin joukkueet ovat playoffeissa vastakkain. Rakastan joukkuettani, mutta rakastan myös vihata muita joukkueita.
