Pitkä odotus on päättynyt. Kävin hakemassa heti aamusta levyn ja jonkunlaista kommenttia:
Chinese Democracy putosi heti ensikuulemalta. Hyvä, rokkaava lähtö levylle. Kitarasoolon Morello-kikkailusta voi olla montaa mieltä, mutta itselle toimii. Käsittämätön määrä on muuten tuota ääni-informaatiota näissä biiseissä. Ei ihme, jos näiden biisien miksaukseenkin on mennyt tuhottomasti aikaa, koska päätösten tekeminen noin mielettömän määrän raitoja kanssa ei ole mitään helppoa. Levyn yleissoundi on todella tuhti, ei kuitenkaan ylitäytetty, vaan päälinjat ovat selkeät ja toisarvoiset jutut löytyvät sitten 2.-1000. kuuntelukerran jälkeen.
Shackler's revenge lähtee mukavalla industrial-kirskeellä. Jännä on kyllä toi Axlin omaksuma tyyli, että sama melodia tulee lähes joka biisissä 2-3 eri korkeudelta laulettuna. Yttis-tattis -biitti pre-chorusissa on uutta GNR-rintamalla. Toimii. Kertsi on saakelin tarttuva.
Better on jo kuultu niin monta kertaa vuosien varrella, että ajattelin jo kyllästyneeni siihen, mutta nyt, kun se vihdoin on hyvillä soundeilla, melodiat tunattuna ja palaset paikallaan, kolahtaa hyvin. Sanat, joihin en aiemmin ole kiinnittänyt niin paljon huomiota ovat ensimmäinen levyn monista bittersweet-teksteistä. Käkättimeen on tullut rakkausrintamalla, kertoo Chinese Democracy -albumi.
Street of dreams on biisinä ihan ok, mutta ehkä toiseksi eniten biisi, joka olisi voinut olla Use Your Illusion II -levyllä.
If the world alkaa kuin huono bond-tunnari ja ei parane. Efektiä on, pulputusta, espanjalaista kitarointia yms yrittämässä peittää pirun tylsää biisiä. Levyn eka hoh-hoijaa -hetki.
There was a timestakin olin kuullut jonkun huonon demon, jota inhosin ensikuulemalta. Saakeli, ei olisi koskaan pitänyt kuunnella niitä demoja, koska tämä levy olisi iskenyt vieläkin kovempaa, jos tän levyn parhaat biisit olisi kuullut ensimmäistä kertaa tänä aamuna niin kuin niiden olisi pitänyt kuulua. Tää biisi on kyllä tunnelmaltaan ja teksteiltään niin yläluokkalaisen rokkarin stooria kuin vain voi olla. Mutta rehellisempää tää on kuin että miljonääri-Axl yrittäisi esittää uskottavasti katurockia, kun todellisuudessa elämä on jahteja ja luksustaloja.
Catcher in the ryeen en saa otetta, en mitenkään. Etenkin kohta, jossa biisin nimi mainitaan, on melodisesti aika onneton. Biisistä tulee aika lailla Yesterdays-mieleen, mutta huonompana. Toinen haukotus.
Scraped-biisiin tultaessa vaihdetaan levyn A-puoliskolta B:lle ja rokataan jälleen. Überpaskasta introsta huolimatta toimii. Harmi, että kertsissä on päädytty päämelodialtaan tuohon heikompaan, parempi kuuluu vasta kahdessa viimeisessä kertsissä ja sekin miksattuna huonomman alle.
Riad n' bedouins tuo jazz-sointuja kertosäkeeseen, mitä hittoa??!! Tää biisi vaatii kuuntelukertoja ennen kuin pystyy sanomaan onko tää nerokas vai idioottimainen. Tavanomainen se ei ainakaan ole, mistä iso peukku. Ennen viimeisiä Riad n' bedouins -tekstejä kuuluu (ilmeisesti) Bucketheadin nerokkaan kuuloinen soolonpätkä, smile!
Sorry vaatii myös kuuntelua. Ensimmäisenä iskee metallicamainen pateettinen rumpubiitti, joka oudoksuttaa, pre-chorus on mainio, jopa kertsiä parempi. Teksti taas jo useista biiseistä tuttua katkeraa tilitystä. En tiedä, ehkä vähän paremmin kätkettynä voisi toimiakin, nyt vähän vaivaannuttaa. Enpä olisi uskonut, että Buckethead pystyy tuollaiseenkin pillunkostutusblueskitarasooloon, jollaisen on tähän taikonut.
I.R.S. toimii loistavasti mutta on ehkä hieman liian yllätyksetön biisi mittaansa nähden.
Madagasgar nojaa erinomaisiin laulumelodioihin, joka on kuorrutettu aika juhlalliseksi paketiksi. Jännä ajatella väliosan tekstejä ja verrata esim. One in a Million -biisin white racist trash -Axliin, jollainen kuva oli 80-luvun lopussa. Joko mies on kasvanut aika ison matkan tai sitten alkuperäinen kuva oli täysin väärin ymmärretty ja tulkittu.
This I love on eka biisi, jonka laulun alettua silmämunat kasvoivat lautasen kokoisiksi. Mitä helvettiä? Tää kyllä yllätti. Naiivi, mutta ei huono. Tällaisia laulumelodioita ja biisejä on Idols-tähdille kirjoitettu vuosikaudet, tää on kyllä yllättävä veto. Rukoilin koko ajan, että olisi ollut palleja tehdä tästä täysin rummuton, ei-mahtipontista loppua sisältävä pianoballadi mutta valitettavasti ei.
Prostitute alkaa kuin huonon U2-kopion most unforgetable song. Ei tämäkään varsinaisesti huono ole, mutta ei kyllä erikoinenkaan. Paranee hetkellisesti, muttei säväytä. Loppussa on tyhjä olo. No, on tää parempi lopetusbiisi kuin My world.
Itse olisin jättänyt 2-3 biisiä (If the World, Catcher ja Prostitute) lätyltä pois ja silloin puhuttaisiin kovasta paketista. Kaiken kaikkiaan parhaimmillaan levyssä on todella kovia biisejä. Toivoa sopii, että levyä seuraisi 1-2 vuoden rundi ja sen jälkeen Axl pääsisi "oikeaan" rytmiin kiinni, alkaisi tehdä seuraavaa, joka valmistuisi järkevässä ajassa. Selkeästikin äijällä on helvetisti annettavaa musiikillisesti, mutta tällaista 14 vuoden farssia ei enää jaksaisi seurata sivusta.