Iltalehden "asiantuntijaraati" antaa levylle hyvät arviot. Jyrki 69 antaa 5 tähteä, Sammy Aaltonen (Private Line) 4+, Jonne Negative 4½, Kalle Idol ei suostu vielä antamaan numeroarviota kun ei ole kuullut tarpeeksi, mutta sanoo että ehdottoman hyvä levy.
Nää oli kuitenkin kaikki valmiiksi Axlin faneja. Iltalehden lukijoista 32,9 prosenttia antaa levylle kuitenkin vain yhden tähden. Prosentteja olisi varmaan voinut jakaa osiin tarkemminkin. Näistä 32,9 prosentista 82 prosenttia on kuullut levyltä yhden tai kaksi vanhaa demoversiota ja 18 prosenttia ei nuottiakaan. Lisäksi näistä 32,9 prosentista 100 prosenttia vihaa Axliä kuka mistäkin syystä.
Edit: Nyt ne sanoo nettilehdessään, että se 32,9 prosenttia antoikin 5 tähteä eikä yhtä ja kaiken kaikkiaan yli puolet arvioijista vähintään nelosen. Paperilehdessä ne menee juuri toistepäin...
Ja sitten osaa huomata nettilehden puolelta anteeksipyynnönkin, kun paperilehden tähdistöt oli menneet väärinpäin.
Jollain tapaa yhdentekeväksi levyä voi ihan vamasti kutsua yhdellä kuuntelukerralla eikä tämäntyyppinen musiikki ylipäätään tietenkään millään voi olla jokaikisen teekuppi. Mutta eihän tuota huonoksi voi sanoa kukaan normaalijärjen tai kuuloaistin omaava ihminen. Siis vaikkei ihan oikeasti ilman minkäänlaista etukäteisviha-asennettakaan tykkäisi yhdestäkään soinnusta tai rääkäisystä, niin pelkästään se (mää-en-tiedä-miksi-sitä-oikeasti-pitäisi-kutsua) masterointi tai miksaus tai mikä onkaan tekee tuosta jo HYVÄN levyn. Nykylevythän on normaalisti kuin kompressoituja jpg-versioita hienosta photoshop-työstä, kaikki samalla tasolla eikä mikään erotu. Chinese Democracyssä voi olla viisi kitaristia, sinfoniaorkesteri, harppu, neljä lauluraitaa ja norsu pomppimassa tasajalkaa bassogongin päällä, mutta silti ne kaikki kuuluvat ilmavasti ja eri voimakkuuksilla. Ei oo menty painamaan flatten imagea tässä levyssä!
Pistetääs vielä noista ammattikriitikoiden arvioistakin. Niissä yhdelle Shackler's Revenge on levyn paras piisi, toiselle se on karmeata kuraa. Joku kirjoittaa kuinka CITR on se levyn helmi, toiselle se on sekava ja pointiton pökäle. Jollekin Axlin pianoballadit on parasta mitä on kuultu, toisille ne on omahyväistä teatterimusikaalipaskaa. Ihan niin kuin nämä ammattilaiset eivät kuuntelisi ollenkaan samaa levyä. Hieno levy, hienoa variaatiota piisistä toiseen ja silti kokonaisuutenakin toimiva. Me digs.