Onneksi olkoon Huerzo.
En ole itse aiemmin tässä ketjussa vieraillut, mutta kommentoidaan nyt hieman. Itsellänikin on gradu kesken. Aloitin sen prosessin lukuvuonna 97/98. Silloin oli kasassa reilusti kolmatta sataa noppaa ja olin opiskelijavaihdossa ulkomailla ja samalla aloitin graduvalmistelut. Syksyllä 98 sitten meni graduseminaariin ja aloitin kirjoitusprosessin. Aihe oli hyvin laaja ja sen omaksumiseen meni vajaa vuosi, joten kun siirryin erään suuryhtiön palvelukseen huhtikuussa -99 tekemään yhtä 5500 henkilön työpaikat uudeksilaittavaa projektia, ei teoria ollut vielä valmiiksi kirjoitettuna. Vajaa vuosi meni siinä projektissa ja kun siellä tuli tehtyä erittäin mittavat haastattelut, kirjoitettua todella laajat handbookit etc. niin se avasi silmät.
Tajusin, että gradut sekä väikkärit ovat yleensä täyttä skeidaa. Niissä ei olla tosissaan liikkeellä, vaan vähän harrastusmielessä kirjoitellaan sillä tavalla, millä busineksessä hommat eivät oikeasti mene. Ja professoreiden kunnianhimo on jotenkin olematonta. Ollaan ylpeitä siitä, kuinka paljon tieteellistä kirjallisuutta on luettu ja kirjoitettu, mutta ei osata ohjata gradun tekijöitä. Annetaan kommentteja niinkuin schollille, että toimialan ongelmia ei tarvitse ratkaista maisteritason tutkielmassa. Siis mitä helvettiä. Eikai nyt kukaan lähde kirjoittamaan mitään ihan mitätöntä juttua, vaan tottakai jos johonkin perehtyy niin se tehdään kunnolla. Täytyy sanoa, että itse en varmaankaan olisi hyvä lukemaan ja korjaamaan gradutekstiä, koska en halua olla kiinnostunut siitä, meneekö se sillä tavalla, miten niitä on miljoonia vuosia tehty, mutta itse projektinjohtajana olisin valovuosia edellä niitä professoreja. Itseäni kypsytti niin paljon se touhu, että aikoinaan niin vahva kunnioitus Helsingin kauppakorkeakoulua kohtaan romahti nollaan ja nyt en ole kirjoittanut kuuteen vuoteen varmaan ollenkaan. Perehtynyt vain materiaaliin työn ohessa ja koonnut suhteellisen mittavan kotikirjaston.
Viime aikoina on alkanut nyt tulla sellainen mieleen, että todellakin otan nyt työstä aikaa sille, että palaan tieteellisen tekstin pariin. Aikataulut ovat luonnollisesti lentäneet romukoppaan. Alunperin olin ajatellut olevani tohtori heti vuosituhannen alussa. Nyt täytyy vaan päättää se, että missä laajuudessa tuo gradu kannattaa tehdä ja paljonko jättää sitten muuhun. Saattaa olla, etten palauta ollenkaan sitä päätutkimusaihettani graduna, vaan teen nopeasti suppean sivututkimuksen gradumuodossa ja jatkan sen jälkeen päätutkimustani. Mulla on jo paperilla yritys aivan valmiina, jonka voin lanseerata heti muutaman viikon sisällä kunhan julkaistavaa on valmiina.
Kirjoittaminen ja tieteellinenkin maailma ovat mielenkiintoisia asioita, mutta siellä on niin paljon, mitä voisi tehdä toisin, jotta tosissaan ottavan opiskelijan edistyminen ja motivaatio säilyvät. Tässä ainakin nyt muutamia asioita, mitkä minulla tulevat mieleen:
- gradun aloittaminen:
ohjeet, missä sanotaan, että lue ensin kuukausi ja ala pohtia Introduction of the studya on ihan perseestä. Ei ole mitään järkeä, että graduseminaarissa käytetään syksy siihen, että tehdään ykköskappaletta ja mietitään tutkimusongelmaa ja kysymyksiä, sillä jos perehtyy kunnolla johonkin laajempaan kokonaisuuteen ja lukee kymmeniä tuhansia sivuja niin se vie vuoden aikaa ennenkuin pystyy kirjoittamaan ensimmäisen kappaleen. Senpä vuoksi pitäisi lähteä liikkeelle siitä, että kirjoittaa tieteellisiä artikkeleita jostain suppeista aiheista, joita voi muokkaamalla käyttää jatkossa gradun kappaleena. Siinä saa fiiliksiä siitä, että on saanut tekstiä paperille ja homma koko ajan edistyy jollain tavalla. Paljon veemäisempää on nyt 10vuotta myöhemmin kirjoittaa sitä perustekstiä teoriaan, jonka on jo ymmärtänyt jo kauan sitten ja jonka olisi voinut silloin laittaa paperille
- tutkimusryhmät:
graduseminaariryhmät jaetaan ihan väärin. Siellä pitäisi olla tarkempi jako sen suhteen, mistä aiheista olevat henkilöt laitetaan samaan ryhmään. Nyt oli älytöntä opponoida jotain IT/portaali tai muuta moskagradua, koska se ei vain kertakaikkiaan inspiroi yhtään, eikä anna kenellekään yhtään mitään, kun intressit niin erilaiset. Ryhmät pitäisi jakaa vaikka toimialojen mukaan. Samoin jos proffa on perehtynyt johonkin toimialaan ja hän kokoaa opiskelijoita hieman yhteen ja sanoo järjestävänsä haastatteluja jne. niin se on suoranaista harrastelijan puuhastelua. Tuossahan olisi suuri mahdollisuus hankkia hyvä paketti kasaan ja hommata sille aika helpostikin rahoitus ja julkaista jonkinlainen kirjakin, mihin eri graduntekijät tekisivät omasta aihepiiristään artikkeleita. Jos olisin graduryhmän vetäjä niin vetäisin sen yritysmaailmahenkisenä projektina ja hommaisin fyrkat, pääsyt yrityksiin etc. Erityisesti niille gradun tekijöille, jotka eivät tee hommaansa yhdelle yritykselle toimeksiantona, vaan jotka haluavat katsoa koko toimialaa enemmän kokonaisuutena
- 80% suoritus riittää: sen opin aikoinaan tehdessäni yli 60000 työntekijän eurooppalaisessa suuryhtiössä projektia, että on turha hinkata sataprosenttista jälkeä joka vaiheessa, vaan kun tekee 80% eforttia niin saa sen kirjallisen tuloksen eteenpäin ja voi sitten jatkaa matkaa ja tulla seuraavaan vaiheeseen. Tämä koskee myös kieltä. Tärkeämpää on ajatukset ja niiden paperille saaminen. Liikaa ryhmässä saatetaan keskittää huomio sen varoittamiseen, että kuinka tärkeätä on se, että englannin kieli menee hyvin ja moni keskittyy pohtimaan sitä hyvin paljon. Ja sitten ei saa juuri mitään paperille. Tärkeintä olisi tuottaa niitä ajatuksiaan paperille ja katsoa sitten, tarvitseeko muokata kuinka paljon
Huerzolta kysyisin, että missä tuollainen kotoa lipettiin lähteminen on mahdollista? Kirjastotiloissa on yleensä sellainen suuri härdelli päällä, ettei sieltä löydy sellaista rauhallista tilaa. Saksassa opiskellessani siellä oli erinomainen systeemi. Kirjastosalit olivat täynnä pöytiä ja samoissa saleissa oli sitten reunalla niitä kirjahyllyjä, missä tieteelliset kirjat olivat. Tutkimuksen tekijät varasivat pöydän ja mitään kirjaston kirjoja ei saanut lainata ulos rakennuksesta, vaan jos otti sellaisen kirjan sinne pöydälleen niin jätti kirjahyllyyn kirjan välissä olleeseen lappuun merkinnän, minkä numeroisella pöydällä kirja on. Näin ollen henkilöllä pystyi olemaan kirja pöydällään vaikka pari viikkoa ja jos joku sitä sillä välillä tarvitsi, pystyi tämä tulemaan sitä londaamaan. Kirjastot olivat auki lähes kellon ympäri ja siellä oli rauhallinen, hyvä työskentelytila. Täällä ainakin HKKK:ssa kirjastossa on huonosti pöytiä ja jos niitä on niin ne ovat liian pieniä, liian lähellä muita opiskelijoita, liian rauhattomia, kirjastot ovat auki liian huonosti ja lukusalit taas ovat täynnä tenttiin lukevaa porukkaa ja ne on liian kaukana itse materiaalista. Niinpä suurin osa päätyy kirjoittamaan kotona.
Täytyy toki myöntää, että kotona edistyminen ei ole ehkä parasta mahdollista laatua. Nykyään on vielä siinä vitsauksena internet. Itse olen sitä mieltä, että netissä olemalla et saa tieteellistä tekstiä aikaiseksi. Niinpä minä teen sillä tavalla, kun graduani jatkan, että tuon toisen kirjoituspöydän asuntoni toiselle laidalle. Olen asennuttanut keittiön päässä olevaan ruokailutilaan (en käytä tilaa, koska ruokapöytä on olohuoneen yhteydessä) puusälekaihtimet ikkunaan, jotta aurinko ei pääse häiritsemään. Siihen tulee myös joku pieni hyllykkö ja pöydälle luonnollisesti tietokone. Tämä tietokone ei tule olemaan internettiin yhteydessä ja pöydällä tulee olemaan ainoastaan graduaineistoa. Näin työhuoneeni, missä kirjahyllyt sijaitsevat, on jatkossakin paikka, jossa pöydällä on toimistosta tuotua materiaalia ja kaikkea mahdollista, mitä tarvitsen asioiden hoitamiseen. Ja siinä on läppäri netissä aina, kun olen kotosalla. Katson, että tällainen työpistejako on ainoa mahdollisuus siihen, että pystyy keskittymään kunnolla tieteelliseen työhön.
