OLI ILMEISESTI sattumaa, että Suomea kiersi Tribuutti Juicelle -konserttikiertue juuri helatorstaiviikonloppuna.
Helatorstaita vietetään Jeesus Nasaretilaisen taivaaseenastumisen muistoksi, ja jos joku edesmennyt suomalainen muusikko nauttii jeesuksenkaltaista arvostusta, niin
Juice Leskinen.
En tajua siitä hölkäsen pöläystä.
Juice tai Pauli Matti Juhani Leskinen, kuten Juice-harrastajat mielellään sanovat, syntyi 1950 Juankoskella Pohjois-Savossa. Vuoden 1980 paikkeilla,
Urho Kekkosenjo heikentyessä, Leskinen nostettiin jalustalle, josta häntä ei ole pudottanut mikään.
Kukaan muusikko ei pääse arvostuksessa lähelle, paitsi ehkä
Jean Sibelius, sillä Juicen kunniaksi ei tiettävästi ole soitto- tai laulukilpailuja.
Leskisen synnyinpitäjään Juankoskelle perustettiin Juicen tori jo 1980-luvulla. Vuonna 1995 pystytettiin näköispatsas, sitten vielä Juice Leskisen Avenue.
Kun Leskinen täytti 40, tamperelainen paikallisradio lähetti 40-osaisen radiodokumenttisarjan, jossa ruodittiin Leskisen tuotantoa.
Leskinen kutsuttiin Linnan juhliin ensimmäisenä ”rokkarina” vuonna 1986. Juice sai valtionpalkinnon. Palvonta ei päättynyt, kun Leskinen kuoli 56-vuotiaana vuonna 2006.
On tehty sinfoniasovituksia, musikaaleja, kuunnelmia, tribuuttialbumeita, kirjoja; tekeillä on totta kai elokuva.
Siinä ei ole mitään pahaa. En vain ymmärrä.
LESKINEN TEKI 1970- ja 80-luvuilla useita mukiinmeneviä rocklevyjä ja muutamia hittikappaleita, joista jokunen toimii vielä tänäkin päivänä.
Tuotannon voi jakaa karkeasti kahteen. On ”hauskat” laulut, joissa riimitellään vitsikkäästi Tarzanin kalsareista tai Napoleonin mopoista. Vitsikkyyttä korostavat vitsikkäällä otteella soitetut hurlumhei-tyyppiset melodiat ja rivakka tempo.
Sitten ovat ”syvälliset” kappaleet, joissa kertojaminä (mies, keski-ikäinen, asiansa pilannut) katselee kyynelten putoamista nelostuoppiin ja säälii itseään.
Levyjen dramaturgiassa kaljabaarin ukkorinki ensin röhöttää omille nokkeluuksilleen. Kun on kiskottu kylliksi Carilloa, alkaa itku. Sen todistajia ovat filtteriin asti kiskotut punaiset Marlborot, peliautomaatin tuplausmelodian iloton rallatus, ilmassa leijuva vasikanselysten leivittämiseen käytetty rasva.
Tuhkakuppi savuttaa, itkettää.
Etsimättä tulee mieleen
Gösta Sundqvist, Leskisen pahin kilpailija 1980-luvulla. Siinä missä Leskisen tuotanto kuulostaa eltaantuneelta ja raskaalta, Sundqvistin Leevi and the Leavings on kasvanut korkoa.
Juicen tuotanto kuulostaa nykyisin suorastaan neuvostoliittolaiselta. Göstan postmoderni huoltoasemahumppa oli ovelampaa kuin ehkä aikoinaan ymmärsikään. Mutta pointti ei nyt ole se, kumpi on parempi.
Syitä palvontaan ei oikein löydä Juicen kirjoistakaan. Leskisen juttu- ja pakinakokoelmat ovat ihan hauskoja, mutta aika kertakäyttöisiä. Runoista jää käteen sanaleikkejä.
Eittämättä Juice oli taitavimpia suomenkielisiä ”sanankäyttäjiä”. Onhan sitä mukava seurata, vähän kuin tasokasta seiväshyppykilpailua.
Leskinen esiintyikin elämänsä loppuun asti. Keikat muuttuivat usein performansseiksi, joissa Juice raateli riekaleiksi välihuutoihin erehtyneet viisastelijat.
Se selittää, miksi Juice päätyi jalustalle ja Gösta ei. Leskinen rakasti keskipisteenä olemista.
Leevi and the Leavings ei soittanut yhtäkään keikkaa, eikä Gösta hamunnut huomiota.
TOIMITTAJA
Antti Heikkinen on suuri Juicen ihailija, joka tutustui Leskiseen tämän viimeisinä vuosina. Heikkisen erinomainen Leskis-elämäkerta Risainen elämä ilmestyi 2015.
Teoksen suuri ansio on siinä, että Heikkinen on päässyt Leskistä lähelle sokaistumatta hänen sädekehästään. Jos rehellisiä ollaan, ja Heikkinen on, niin ihailijankin on tunnustettava, että Leskisen tuotannosta suuri osa on korkeintaan keskinkertaista.
Heikkinen on toki sitä mieltä, että Leskistä arvostetaan ansiosta. Hänkin sanoo kuitenkin ihmetelleensä, miksi Leskisestä tuli niin tavattoman palvottu. ”Juice oli kansan syvistä riveistä lähtenyt kansanmies, joka yhdistyi opiskelijaheeboon. Sellaista oli helppo nostaa”, Heikkinen sanoo.
Leskinen oli muita varhaisia rokkareita vähän vanhempi, lähes kolmekymppinen, ja vaikutti vielä vanhemmalta. ”Juice oli vanhoihin varsiin tehty. Hänessä oli jo nuorena vanhan kansan taatamaisuutta”, Heikkinen miettii.
Nojatuolissaan röökeineen röhnöttänyt Leskinen tosiaan muistutti oikeutta jakavaa tuomaria.
JOS JOKU KUVITTELEE kaipaavansa 1980-luvulle, kannattaa katsoa YouTubesta pätkä Neil Hardwick -showta vuodelta 1989. Siinä kohtaa kaksi ”kansantaiteilijaa”, Juice Leskinen ja
Irwin Goodman.
Pönäkkänä tunnettu Leskinen on maksakirroosin jäljiltä laiha ja näyttää kuusikymppiseltä. Hän on 39-vuotias.
Irwin on umpikännissä. Hän sössöttää työt vievistä ulkomaalaisista (joita oli Suomessa tuolloin tuskin kourallista) tavalla, joka tuo mieleen tympeimmät nettirasistipalstat.
Juice panee öyhötykselle jauhot suuhun tavalla, jota ei voi olla ihailematta.
Onneksi elämme 2000-lukua, eikä Leskisen levyjä ole enää pakko kuunnella. Mutta tällaista kansanmiestä on vähän ikävä.