Minusta ihan riippumatta feminismistä ja sukupuolista hyvä ohjenuora kaikille on, että älä ole kusipää. Eikä kauhean vaikea noudattaa. Toki voimme keksiä kuvitteellisia tilanteita ja loukkaantua ihan kybällä niistä, mutta noin reaalisesti on melkoisen helppoa olla loukkaamatta ihmisiä. Ymmärrämme aika hyvin erilaisia tilanteita ja konteksteja ja eri ryhmiä ihmisiä, missä satumme olemaan. Ellei sitten vain satu olemaan kusipää, jolloin toki on vaikeaa olla olematta sellainen.
"Älä ole kusipää" on hyvä ohje ihan koko elämää ajatellen, mutta hyvin ympäripyöreästi sanottu. Aiempaa keskustelua lukematta ja siis siihen puuttumatta, tekee mieleni kommentoida tämän yleisen ajatuksen, joka monilla vääntyy ajatusvirheeksi (kun ei ole kusipää, loukkaa toista harvemmin --> jos joku loukkaantuu, on aiheuttaja kusipää) logiikkaa: Niitä kusipäitä on myös loukkaantujissa. Ylipäänsä, elämässä loukkaannutaan enemmän tai vähemmän jatkuvasti, ja hyvin usein tajutaan itse hetken päästä, että loukkaannuinkin aiheetta. Paitsi tietysti jos luodaan maailma jossa loukkaantuja on aina oikeassa eikä näin edes reflektoi omaa loukkaantumistaan.
Yksittäistapauksia on helppo sivuuttaa, mutta meillä on arviolta ihan aidosti kymmeniä tuhansia ihmisiä, jotka kärsivät ihan erilaisista persoonallisuushäiriöistäkin, jotka saavat heidät loukkaantumaan asioista, joista ei ehkä normaalisti ajattelisi loukkaannuttavan:
1-3% on arvioitu kärsivän huomionhakuisesta persoonallisuushäiriöstä:
Histrionic personality disorder - Wikipedia Huomiohakuinen persoonallisuus – Wikipedia
Herkkä loukkaantuminen, manipulatiivinen käytös, liioitteleva tunteiden ilmaiseminen ja epävakaa tunne-elämä liittyvät "taudinkuvaan". Heitä pitäisi siis olla tämän arvion mukaan Suomessa n. 50-150 tuhatta. Naisilla häiriö on tyypillisesti kaksi kertaa niin yleistä kuin miehillä.
Epäluuloisen persoonallisuushäiriön esiintyvyydeksi arvioidaan 0,5-2,5% (tämä vuorostaan miehillä yleisempi). Piirteisiin kuuluu mm. "ylenmääräinen herkkyys takaiskuille ja torjuvalle käytökselle", "taipumus kantaa kaunaa pitkään, esimerkiksi kieltäytymällä antamasta anteeksi loukkauksia", "
epäluuloisuus ja taipumus kokemusten vääristymiseen tulkitsemalla muiden neutraalit tai ystävälliset teot vihamielisiksi tai ylimielisiksi", "omien oikeuksien puolustaminen taistelunhaluisesti ja sitkeästi ottamatta huomioon kulloistakin tilannetta", sekä "kuvitelmat jatkuvasta vehkeilystä sekä itseä kohtaan että maailmassa yleensä"
Sitten esim. narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsii arviolta 1% väestöstä. Ts. tässäkin on arviolta 130-340 tuhatta suomalaista, joiden arvioihin ei aina ole syytä reagoida esim. somelynkkauksen vaatimalla vakavuudella, ja lienee perusteltua myös nähdä, että tällaiset henkilöt hakeutuvat muita todennäköisemmin julkistamaan omia loukkaantumisiaan. Nähdäkseni on siis kaksi eri asiaa: Miten on järkevää käyttäytyä, ja miten jonkun loukkaantumiseen tulee suhtautua. Nyt keskustelussa menee nuo sekaisin, ja kun joku puhuu jälkimmäisestä, vastaa toinen ensimmäisellä. Esim. diabetes tai keuhkosyöpä on hyvin usein omilla elämäntapavalinnoilla aiheutettu, mutta satunnaiselle diabeetikolle tuntuisi aika hurjalta kommentoida, että "miten voi olla niin vaikeaa olla mässyttämättä roskaruokaa, juomatta viinaa ja vetämättä röökiä!?" Ts. hyvä elämänohje ei tässäkään käänny hyväksi ohjeeksi siitä, miten jonkun sairauteen tulisi suhtautua.
Huom. että pidän metoo-kampanjan erittäin positiivisena piirteenä sitä, että vastenmieliset hyväksikäyttäjät ja asemaansa luottaen täysiä sikoja olleet henkilöt ovat joutuneet jonkinlaiseen vastuuseen teoistaan. Silti kaikkiin somehuhuihin ja kuulopuheisiin varauksella suhtautuminen on ainoastaan tervettä järkeä, ja ainakin oma moraalikäsitykseni näkee ensiarvoisen tärkeänä sen ettei syyttömiä leimattaisi, vaikka sitten syyllisiä jäisi tämän takia "rankaisematta". Ihmiset ovat yllättävän rationaalista sakkia, ja jos täysin mielivaltainen vallan väline tarjotaan jollekin ryhmälle, yleistyy sen käyttö kyllä viimeistään tulevaisuudessa.
edit: Alla tuli myös esille asberger-autismi-näkökulma. Monella on henkisiä rajoitteita, joiden takia he saattavat tajuamattaan ja sille mitään voimattaan syyllistyä jonkinlaiseen ahdisteluun, esim. tuijottamalla. Aina nämä rajoitteet eivät näy ulospäin, ja aika julmalta tuntuu sekin ajatus, että tällaisia muutenkin yhteiskunnassamme äärimmäisen ahtaalla olevia henkilöitä lynkataan ahdistelijoina. Loukkaantuja ei aina ole oikeassa ja se pitää uskaltaa tunnustaa ja sanoa ääneen.