Mites sulla meni tuo kolmas leikkaus samaan polveen?
Itsellänihän myös toinen korjaus petti oikeasta polvesta, mutta homma lyötiin nyt jäihin, sekä omasta että kirurgin puolesta. Leikkauksen tehnyt lääkäri kun totesi, että kolmas leikkaus samaan polveen alkaa olla hankala ja ennuste onnistuneelle lopputulokselle taas astetta heikompi.
Tunnistan hyvin nuo pohdiskelut kolmannen leikkauksen kannattavuudesta. Jos lisäksi koet mahdolliseksi kuolettaa pelihimon omalla kohdallasi, niin mikäsi siinä, vähemmällä vaivalla pääsee.
Omalla kohdallani myös ajattelin aluksi, että kolme kertaa paukahtanut polvi on jo mennyttä kalua eikä uusi leikkaus kuitenkaan takaa yhtään enempää kuin aiemmatkaan. Itsekin jäädytin tilanteen kolmannen vamman jälkeen lähes vuodeksi. Olin aika puhki myös henkisesti, kun jälleen 9 kk:n kuntoutus valui hiekkaan. Harrastin sitten lähinnä lenkkeilyä, kuntosalia jne. yli puolen vuoden ajan. Kokeilin esim. miltä tuntuisi pelaaminen siten, että vain treenaan jalan mahdollisimman hyvään timmiin, ja laitan sitten päälle kunnon polvituen.
Kokemukset olivat ihan hyviä, mutta aina tietysti kummitteli tieto siitä, että olen kuitenkin jatkamassa loppuelämää rikkinäisellä polvella. Lopulta kasvoi esiin tunne siitä, että en haluaisi vielä luovuttaa ja haudata mailoja ja palloja lopullisesti. Niinpä siis päädyttiin ortopedin kanssa siihen, että suoritetaan vielä kolmas leikkaus, jonka jälkeen erittäin tunnollinen kuntoutus ja lisäksi pelejä varten paras mahdollinen polvituki vielä lisävakuudeksi. Tämän mukaan mentiin.
Kolmannessa leikkauksessa siirre otettiin polven yläpuolelta reidestä, koska hamstring ja patella oli jo käytetty. Toinen vaihtoehto olisi ollut siirteen ottaminen terveestä vasemmasta jalasta, mutta päätin että haluan säilyttää terveen jalan ehjänä vertailukohtana. Siirteen poimimiseksi reiteen oli tehtävä n. 15-20 cm pitkä pystysuuntainen viilto, joka aiheutti huomattavasti kivuliaamman kuntoutuksen kuin aiemmilla kerroilla. Kesti todella pitkään, ennenkuin leikatun jalan kantapäätä sai nostettua lattialta makuuasennosta.
Pikkuhiljaa kehitystä kuitenkin alkoi tapahtumaan, ja lopulta päästiin taas vaiheeseen jossa sai lenkkeillä, käyttää painoja puntilla jne. Täytyy tosin sanoa että viimeisen leikkauksen jälkeen jalka tuntui selkeästi enemmän kuritetulta kuin kahden ensimmäisen jälkeen. Kuntoutuminen tuntui kestävän lähes kaksi kertaa kauemmin. Polvessa oli aiempaa enemmän tunnottomuutta, ja esim. lenkeillessä askel ei tuntunut kauttaaltaan ihan yhtä elastiselta kuin aiemmin.
Kuitenkin testeissä kaikki eteni niinkuin pitikin, voimaominaisuudet palautuivat erinomaisesti ja ehkä ainoastaan leikatulla jalalla seisoma-asennosta suoritettu hyppy jäi vajaaksi. Mekaanisesti jalka kuitenkin toimi normaalisti ja oli taas täysin stabiili, eli enemmän tuollaista tuntumaa siinä kolmannessa leikkauksessa hävisi. Etureiteen jäänyt leikkausarpi tosin varmasti oli osasyyllisenä tähän.
Lopulta siis kuitenkin sain jalan treenattua sen verran hyvään kuntoon, että uskaltauduin taas vähän höntsäilemään sabäkentillekin. Henkinen takalukko liikkumisen suhteen oli kuitenkin alkuun valtava, eikä tilanteisiin uskaltanut mennä oikein mitenkään. Tämänkin vuoksi polvituen ottaminen pelitilanteeseen oli ratkaisevaa. Olinhan jo aiempien kokemusten perusteella huomannut, että tuen avulla pystyin pelaamaan kovaa vaikka rikkinäiselläkin polvella.
Nyt on siis tosiaan jo reilut kolme vuotta leikkauksesta, ja n. 2 vuotta pelikentillä. Vaikka jalka ei täysin 100% ole palautunutkaan (terveeseen verrattuna) niin se 90% kuitenkin riittää varsin hyvin siihen, että aika pitkälti omalla tasollaan pystyy pelailemaan ja nauttimaan pelistä. Pelityyliä ehkä tuli vähän muokattua ja Kovalchuk-maiset 1 vs 1 haastot täydessä vauhdissa jäivät pois repertuaarista, tilalle enemmän Raipemaista pelinrakentelua. Tosin ehtihän tämän kaiken ohella ikääkin kertyä ehkä ne ratkaisevat 3-4 vuotta 30:n päälle (ekan vamman tullessa olin 29), joten vauhti varmaan on hyytynyt vähän senkin takia. Huomasin kuitenkin senkin, että pelityylin muuttuminen harkitsevammaksi ei välttämättä tarkoita sitä, että kentällä pärjäisi yhtään sen huonommin.
Muuten pystyn tekemään pitkälti niitä asioita pelissä kuin aiemminkin, ja kaiken tämän jälkeen nautin jokaisesta hetkestä täysin rinnoin. En ole päivääkään katunut sitä, että lopulta päätin vielä kerran yrittää. Muutenhan tässä olisi harrastettu kuntopyörää ja murtsikkaa jo monta vuotta. Sen sijaan saa edelleen ihailla omia pistetilastojaan alasarjoissa. :)