Enpä nyt tiedä, onko tämäkään parempi ketju, jos lähdetään käsittelemään historiaa, mutta hyvin lyhyesti - joskus myöhemmin ehkä paremmalla ajalla pidemmin...
Matinkylän aikoina sieltä ylös noustesta espoolainen kiekko oli taitavaa. Espoo ei ollut isokokoinen tai kankea - liukas ja sitkeä kylläkin. Joukkue oli nuori ja innokas oppimaan uutta. Peli ei ollut ehkä aina täysin kurinalaista - tosin se harvoin sitä 80-luvulla tai edes 90-luvun alussa missään muualla kuin punakoneessa oli, mutta se oli aina iloista. Peleissä oli erinomainen tunnelma niin kentällä kuin katsomossa. Kiekko liikkui ja teki töitä, pelaajat pelasivat kiekkoa.
Liiganousun jälkeen oli selvää, että pelin vaatimustaso nousee monella tapaa, mutta silti pohja oli omissa jätkissä, joille oli annettu vastuuta. Lehtinen, Långbacka, Lehterä, Nuutinen, Sillanpää, Muukkonen... joukkue oli luisteleva, aktiivinen, kohtuullisen pienikokoinen, kevytkin ehkä, nuori ja kuitenkin myös taitava. Joukkueeseen palkattiin ulkoa selkeitä roolipelaajia niille paikoille, joihin omia ei ollut nousemassa ja joita oli pakko olla. Petri Skriko ensimmäisellä kaudella oli puhtaasti imagohankinta, myöhemmässä vaiheessa esimerkiksi Marko Palo oli taas taitava taistelijatyyppi. Olihan omista junnuista tietysti noussut sellaisia isompiakin pelaajia - esimerkiksi Haakana ja Kuki. Joukkue ei kuitenkaan antanut periksi, vaikka välillä realiteetit vain yksinkertaisesti tulivat vastaan. Silloin kun kiekko saatiin, siitä ei päästetty irti, vaan sillä tehtiin se, mihin taidot riittävät.
Voisin siis sanoa, että espoolaisen kiekon identiteetti oli luisteleva, taitava ja periksiantamaton - ehkä jopa hieman pienikokoinen. Hyvä esimerkki espoolaisesta identiteetistä ulkomaalaishankinnassa on vaikka Nils Ekman. Tullut nuorena, pirun nopea ja taitava, ei mitenkään iso - ja periksiantamaton.
Bluesin aikana identiteetti on ollut monesti hakusessa, mutta pohja siinäkin on perustunut kiekolliseen taitoon ja sen kehittämiseen. Ulkoa tulleet täsmähankinnat ovat olleet joko nuoria (esimerkiksi Tukonen, Puustinen, Osala) tai taitavia (jopa Jan Caloun oli hyvin espoolaisen identiteetin pelaaja, Peter Sarnokin). Joitain poikkeuksia on ollut (esimerkiksi Toporowski, Karalahti, Mi Elomo - osittain myös Tuomainen), mutta ne ovat täysin kokonaisuutta tasapainottavia tekijöitä, joita on aina joukossa muutama ollut. Lisäksi omille junnuille annettiin vastuuta jossain välissä yllättävänkin paljon. Laatikainen, Kaukokari, Gustafsson, Siren nyt näistä Olari-Matinkylän noin omaa ikäluokkaani olevista mainitakseni. Tässä vaiheessa kuitenkin haettiin johdon toimesta liikaa, liian nopeasti ja liian kallilla, mikä ei yhtälönä toiminut. Sympaattisuus ja pienen seuran taisteleva asenne jäivät hieman paitsioon ja Bluesista tuli vähän pöhöttynyt ja poukkoileva. Pohja oli kuitenkin tietyllä tapaa kunnossa - sitä syvintä olemusta identiteetistä ei muutettu liikaa, vaikka logoja ja toimareita vaihdettiin monesti.
Heikkilän-Marjamäen aikana hommat pistettiin pohjalta asti kuntoon askel kerrallaan, jotta sinne ylimmälle portaalle voisi urheilullisestikin päästä. Heikkilä toi tekemiseen kurinalaisuutta ja ammattimaisuutta, mutta silti joukkueen identiteetti oli taitava ja kiekollinen - vaikka pelissä panostettiin tiiviseen puolustamiseen ja vastaiskuihin. Kiekko oli kuitenkin se elementti, jota kunnioitettiin ja josta ei päästetty irti. Jos Bluesilla oli kiekko, sitä suojattiin ja tuettiin - kiekko teki töitä ja väsytti vastustajaa sen sijaan, että itse olisi kulutettu turhaan energiaa kiekon haltuun saamiseen. Heikkilä oli tuonut tekemiseen ammattimaisuutta ja kurinalaisuutta ja Matikainen sai aika pirun hyvän pöydän, jonka päälle rakentaa. Joukkueen profiili oli hyvin espoolaisen kiekon näköinen - Keller, Eaves, nuori Osala, omista noussut Bambi, ISMO!, Laatikainen (ja tietysti Gusse) nyt jotain mainitakseni - ja tietysti puutteita tasapainottava Eki siinä pisteenä iin päällä. Joukkue ei ollut iso, mutta oli nopea ja sitkeä - periksiantamaton ja kiekkoa rakastava. Tämä jatkumo on meni koko ajan eteenpäin ja omista nousu Lajusia, Sallisia, Camia jne. mukaan porukkaan. Kiekkoa rakastavia espoolaisia pelaajia. Ja tämä jatkumo katkesi täysin Ahon kauden alkaessa, kun espoolainen identiteetti unohdettiin ja lähdettiin ihan muualle.
Jos miettii nyt joukkuetta ja sen pelitapaa, kiekkoa ei kunnioiteta eikä sen anneta tehdä töitä. Joukkue on iso ja kankea. Joukkue luopuu kiekosta aivan liian usein ja syöttöpaikat tehdään liian vaikeaksi, kun kiekkoa pyritään pelaamaan ylöspäin liian pitkillä syötöillä. Joukkueessa on muutama hassu oma kasvatti (joita ei välttämättä omiksi kasvateiksi kaikki edes laskisi), mutta nämä pelaajat ovat niitä espoolaisen identiteetin pelaajia - Aaltonen, Seppälä, Westermarck ja Tikkinen nyt isommassa roolissa olevista. Muualta on tullut isoa ja kankeaa pelaajaa. Hirso on taitava, mutta ei ole nopea. Liivik on pelillisesti aivan täysi turhake. Makkonen ei ole yhtään espoolaisen identiteetin pelaaja. Giliati on pieni ja nopea, mutta eipä siinä mitään muuta espoolaista ole, kun kurinalaisuus puuttuu täysin. Pakistossa on aina tilaa yhdelle Haakanalle, Huczkowskille tai Korpikarille - siihen rooliin meillä olisi Kuukka ihan riittävä. Mutta sitten on tietysti Malmivaara ja Kaijomaa, jotka on ihan saman roolin pakkeja ja kaukana espoolaisesta identiteetistä ylipainotettuna puolustajatyyppinä. Talaja ja Kantola on hyvin samantyyppisiä pelaajia, joita hyökkäyksessä on ollut Ekin ja Osalan muodossa aiemmin. Korhonen on vastaava taitavampi pelaajatyyppi, joka voisi olla espoolaisen identiteetin pelissä vielä tärkeämpi palanen. Sailio on nykyisellään aivan täysin turha, koska vastaavien roolien pelaajatyyppejä meillä on edellä mainitut, jotka suoriutuvat paremmin. Hyökkäyksestä puuttuu kuitenkin se pelinopeus ja taito, mihin espoolainen kiekkoidentiteetti perustuu. Joukkue on nyt lähinnä tapparalainen tai jyväskyläläinen identiteetiltään. Ja en todellakaan pysty tähän identiteettiin samaistumaan, koska olen 80-luvulta asti kasvanut espoolaiseen identiteettiin. Pidän ryminästä ja rähinästä, mutten pidä painista. Nykyinen Blues ei ole millään mittarilla espoolaisen identiteetin mukainen.
Ja arvostan todella suuresti kulman fanikatsomoa - jos joku muuta väittää niin on kyllä niin metsässä kuin voi olla. Täytyy kuitenkin sivukaneettina huomioida se, että Matinkylässä oli aktiivinen ja äänekäs seisomakulma, jossa oli paljon porukkaa. Tämä vähän kärsi siitä, että 98-99 aloitettiin Nordiksella "vieraalla maalla" ja areenalla ei ollut seisomakatsomoa - liekö uuden hallin "kirkkaat valot" hämmentäneet kaikkia - vähän samaahan tapahtui myös Jokereille, kun siirtyivät Hartwallille - pelien tunnelma heikkeni merkittävästi. Matinkylässä seisseet tottui istumaan ja vanhenivat - ja uutta nuoria aktivoivaa seisomakatsomoa ei ollut tarjolla. Fanitoiminnan "karnevaalimeininki" kotipeleissä tietyllä tapaa siis kuihtui areenalle siirtymisen jälkeen ja nyt se on vasta päässyt samaan ja osittain myös ylittänyt sen tason, missä Matinkylässä oltiin - ainakin jos huomioi ajan hengen mukana. Jotain chantteja tai isoja tifoja ei silloin Matinkylän aikana ollut tapana tehdä missään faniporukassa. Ja itse asiassa aiemmin mainittu Jokerifanienkin toiminnan kehittyminen on tullut sen 10+ vuotta hallinvaihdon jälkeen.
Tulipa kuitenkin pitkä teksti... silmät hyppii riveillä, toivottavasti on kuitenkin looginen ja luettava eikä mitään isompaa ajatuskatkosta ole tässä seassa.