Tuossa 90-luvun alkupuolella jouduin sellaiseen jamaan, että putosin käytännössä kaikista yhteiskunnan tarjoamista turvaverkoista läpi. Uskokaa vaan, se on mahdollista, eikä edes alkoholilla tai muilla päihteillä ollut osaa eikä arpaa tilanteeseen. Ei siihen tarvittu kuin pari epäluotettavaa ihmistä ja vitun huono tuuri (ok, ripaus omaa tyhmyyttä). Kuitenkin, meni siis niin huonosti, kuin vaan Suomessa voi fyysisesti terveellä ihmisellä ikinä mennä. Kaikkein vaikeimmalla hetkellä, ehkä viime hetkellä, sain kuitenkin apua kirkolta. En paljoa, mutta juuri sen verran, että jaksoin itse ponnistaa loppumatkan takaisin "normaaliin" elämään. Kyse oli siis ihan konkreettisesta avusta.
Nykyään olen alkanut näkemään myös kirkon uskonnollisessa tarjonnassa hyvää, vaikken itse sitä nielekään. Otetaan lyhyesti yksi korni esimerkki vaikkapa lähimmäisen menetyksestä. Onhan se paljon helpompaa kuvitella menettämänsä henkilön istuvan pilven reunalla enkelinä, kuin ajatella sen mätänevän mullan alla matojen syömänä. Tuo ajatus voi tehdä suuren eron siinä, että miten menetyksen kokenut kykenee taas jatkamaan omaa elämäänsä. Jos hänestä ei tule yhteiskunnan riippakiveä uskon ansiosta, niin kirkko on tehnyt tehtävänsä.
Itse en usko Joulupukkiin, Pupu Tupunaan, enkä Jumalaan. Uskon kuitenkin, että kirkollisvero menee hyvään tarkoitukseen. Kyllähän noin isosta "organisaatiosta" löytyy parannettavaa ja mätiä omenoita, mutta kokonaisuutena työ on arvokkaampaa, kuin voisi äkkiseltään kuvitella.