Ensimmäiseksi tulee mieleen kysyä, miksi kukaan kieltäytyisi reservistä, eikä menisi vain suoraan sivariin alunperinkin? No, luonnollisesti on mahdollista, että vakaumus muuttuu armeijan jälkeen, kuten tässäkin ketjussa jotkut ovat maininneet käyneen, mutta luulisi sen olevan melko harvinaista. Sosiaaliset paineet voivat ehkä olla osatekijä, on helpompi käydä armeija väkisin ja sitten erota reservistä, sitä ei varmaankaan saa kukaan helposti selville.
Hyvä kuulla, että täydennyskoulutuksessa on nykyään edes vähän järkeä ja se oikeasti järjestetään jossain. Kun eräs tuttuni kieltäytyi reservistä 2000-luvun alussa, homma hoitui siivoamalla viikko paloasemaa. Siinä ei ollut kovin paljon mielestäni järkeä mistään näkökulmasta.
Tuntuu, että kateus ja rangaistuksenhimo ohjaavat tätä asiakokonaisuutta monen ihmisen ajattelussa. Armeija pitää käydä, koska niin kuuluu tehdä ja kertausharjoituksissakin pitää käydä, vaikka itse asiassa siellä on ihan leppoisaa eikä juurikaan mitään opita, eikä ainakaan rankaksi sitä voi kokea kukaan. Mutta jos kokee tällaisen olevan itselleen epäsopivaa, on maanpetturi ja itse asiassa ei mitenkään enää ansaitse nauttia etuoikeudesta elellä synnyinmaassaan. Tästä seuraa se, että määrittelemätön osa reserviläisiä haaveilee reservistä kieltäytymisestä ja on itse asiassa äärimmäisen heikosti motivoituneita puolustamaan maata ja myös taidoiltaan todennäköisesti aivan retuperällä. Tutkimukset toki osoittavat, että maanpuolustustahto on korkea, vaan kuinka luotettavia tällaiset tutkimukset ovat? Joka tapauksessa tuntuu, että päivä päivältä vähemmän uskaltaa luottaa reservin kykyyn puolustaa maata. Tuntuu, että puolustuskykyä tärkeämpää on se, että naapurin Esa joutuu jumalauta metsään, koska minäkin jouduin. Puolustusvoimat on onnistunut propagandassaan jotenkin aina kääntämään sen vahvuudeksi, että Esa ei itse asiassa välttämättä lainkaan sovellu asevoimiin tai ei ainakaan ole kovin hyvä sotilas, vaikka taistelisikin sen 6 kk väkisin läpi.
Voisiko olla niin, että maanpuolustuskin kannattaisi vaan jättää ammattilaisille, maksoi mitä maksoi? Palokuntakin on pirun tärkeä juttu, mutta voin kertoa, että kannattaa olla hyvät poistumisreitit katsottuna valmiiksi, jos esim. meikäläinen pakotettaisiin palomieheksi. Joskus parikymppisenä asevelvollisuuden olemus oli minulle tärkeäkin pohdinnan aihe, kaipa koska se koski itseä ja piti mietiskellä, onko siinä järkeä. Nykyään 35-vuotiaana itseäni ei asia juuri kosketa näin rauhan aikana, joten lievä asevelvollisuusvastaisuuteni kumpuaa lähinnä huolesta koskien puolustuksen riittävyyttä. Koen melko voimakkaasti, että jos henkilö kokee niin voimakasta tarvetta välttyä sotaleikeiltä, että valitsee sivarin ja ilmaisen paskaduunin tekemisen vuodeksi tai roikkuu väkisin armeijassa mukana milloin mistäkin syystä ja eroaa sitten heti reservistä, tällaisten henkilöiden perään ei maanpuolustuksellisesti kannata itkeä (tarkoittaa samalla kateusmentaliteetin unohtamista).
Siinä mielessä puhun myös kokemuksen äänellä, että itse kävin sivarin oltuani ensin armeijassa 11 päivää toteamassa, että sosiaalisista paineista huolimatta en pysty sinne jäämään. Koen silti ehdottomasti, että Suomi on puolustamisen arvoinen ja toivonkin, että tosipaikan tullen sivareillekin oikeasti löytyy jotain järkeviä siviilitehtäviä, itse olen ainakin käytännössä valmis tekemään mitä vaan. Maalle, merelle tai ilmaan minua ei kuitenkaan todennäköisesti kannata laittaa, olisin siellä ehkä vain tiellä. Kateuskorttilaisten esittämä vihollisen hidastamistehtävä räjähtämällä heidän edessään myös todennäköisesti hidastaisi vihollista liian vähän, veikkaan.
Hyvä kuulla, että täydennyskoulutuksessa on nykyään edes vähän järkeä ja se oikeasti järjestetään jossain. Kun eräs tuttuni kieltäytyi reservistä 2000-luvun alussa, homma hoitui siivoamalla viikko paloasemaa. Siinä ei ollut kovin paljon mielestäni järkeä mistään näkökulmasta.
Tuntuu, että kateus ja rangaistuksenhimo ohjaavat tätä asiakokonaisuutta monen ihmisen ajattelussa. Armeija pitää käydä, koska niin kuuluu tehdä ja kertausharjoituksissakin pitää käydä, vaikka itse asiassa siellä on ihan leppoisaa eikä juurikaan mitään opita, eikä ainakaan rankaksi sitä voi kokea kukaan. Mutta jos kokee tällaisen olevan itselleen epäsopivaa, on maanpetturi ja itse asiassa ei mitenkään enää ansaitse nauttia etuoikeudesta elellä synnyinmaassaan. Tästä seuraa se, että määrittelemätön osa reserviläisiä haaveilee reservistä kieltäytymisestä ja on itse asiassa äärimmäisen heikosti motivoituneita puolustamaan maata ja myös taidoiltaan todennäköisesti aivan retuperällä. Tutkimukset toki osoittavat, että maanpuolustustahto on korkea, vaan kuinka luotettavia tällaiset tutkimukset ovat? Joka tapauksessa tuntuu, että päivä päivältä vähemmän uskaltaa luottaa reservin kykyyn puolustaa maata. Tuntuu, että puolustuskykyä tärkeämpää on se, että naapurin Esa joutuu jumalauta metsään, koska minäkin jouduin. Puolustusvoimat on onnistunut propagandassaan jotenkin aina kääntämään sen vahvuudeksi, että Esa ei itse asiassa välttämättä lainkaan sovellu asevoimiin tai ei ainakaan ole kovin hyvä sotilas, vaikka taistelisikin sen 6 kk väkisin läpi.
Voisiko olla niin, että maanpuolustuskin kannattaisi vaan jättää ammattilaisille, maksoi mitä maksoi? Palokuntakin on pirun tärkeä juttu, mutta voin kertoa, että kannattaa olla hyvät poistumisreitit katsottuna valmiiksi, jos esim. meikäläinen pakotettaisiin palomieheksi. Joskus parikymppisenä asevelvollisuuden olemus oli minulle tärkeäkin pohdinnan aihe, kaipa koska se koski itseä ja piti mietiskellä, onko siinä järkeä. Nykyään 35-vuotiaana itseäni ei asia juuri kosketa näin rauhan aikana, joten lievä asevelvollisuusvastaisuuteni kumpuaa lähinnä huolesta koskien puolustuksen riittävyyttä. Koen melko voimakkaasti, että jos henkilö kokee niin voimakasta tarvetta välttyä sotaleikeiltä, että valitsee sivarin ja ilmaisen paskaduunin tekemisen vuodeksi tai roikkuu väkisin armeijassa mukana milloin mistäkin syystä ja eroaa sitten heti reservistä, tällaisten henkilöiden perään ei maanpuolustuksellisesti kannata itkeä (tarkoittaa samalla kateusmentaliteetin unohtamista).
Siinä mielessä puhun myös kokemuksen äänellä, että itse kävin sivarin oltuani ensin armeijassa 11 päivää toteamassa, että sosiaalisista paineista huolimatta en pysty sinne jäämään. Koen silti ehdottomasti, että Suomi on puolustamisen arvoinen ja toivonkin, että tosipaikan tullen sivareillekin oikeasti löytyy jotain järkeviä siviilitehtäviä, itse olen ainakin käytännössä valmis tekemään mitä vaan. Maalle, merelle tai ilmaan minua ei kuitenkaan todennäköisesti kannata laittaa, olisin siellä ehkä vain tiellä. Kateuskorttilaisten esittämä vihollisen hidastamistehtävä räjähtämällä heidän edessään myös todennäköisesti hidastaisi vihollista liian vähän, veikkaan.