En usko, että kyse oli halun puutteesta, vaan siitä, että koko Englannin jengi oli paska jäykkänä, ja toivoi jonkun tekevän jotain, jotta säästytään tältä karmealta tappiolta. Katselin peliä ITV:ltä, ja oireellista oli, että jo n. 10 minuuttia ennen loppua selostaja alkoi toistelemaan, kuinka tämä häpeä pysyy näiden pelaajien yllä uran loppuun asti yms. Ei ihme, että Englannin pelaajat vapisivat kuin haavan lehdet. He tiesivät täsmälleen, mitä on tulossa, jos he pelin häviävät.
Monesti tuntuu, että Englannilla on kovimmat paineet kisoissa ehkä Brasiliaa lukuun ottamatta. Ja tietenkin Brasiliaan verrattuna täysin perusteettomasti. Siksi nuo pilkkuskabatkin ovat täydellistä piinaa Englannille. Jokainen pelaaja, joka kolme leijonaa rinnassaan astelee vetämään palloa yhdestätoista metristä tietää, että missiä ei unohdeta ikinä. Ei ikinä. Vai mitä tulee mieleen nimistä Chris Waddle, Stuart Pearce, Gareth Southgate...? En muista, että esim. David Trezeguet'tä olisi pilkattu vastaavasti Ranskassa, tai Frank de Boeria Hollannissa. Vaikka vm. missasi kaksi pilkkua samassa pelissä kotikisoissa!
Minulle jäi fiilis, että Englanti tuli peliin täysin tietoisena siitä, että pelistä tulee vaikea. Islannin puolustusmuuri on vaikea murtaa, tulee tuskaista, jos ei saada sitä maalia. Vähän niin kuin Slovakia-peli jne. Sitten Englanti saakin ilmaisen rankkarin ja johdon vain parin minuutin jälkeen. En siis tarkoita, etteikö pilkku olisi ollut oikea tuomio, vaan että Englanti ei ollut tehnyt mitään sen "ansaitakseen". Helpotuksen huokaus, nyt ei tarvitse kuin puolustaa ja tehdä vastaiskuista lisää maaleja. Ja sitten minuuttia myöhemmin peli onkin tasan, ja koko vuori on kiivettävä uudestaan. Tätä Englanti ei kyennyt käsittelemään, ja tässä on se suurin ero Italiaan ja Saksaan esimerkiksi. Kyllä, viime mainituilla on paremmat pelaajat (mutta ei niin paljon), ja he pystyvät pelaamaan taktisesti fiksummin. Mutta ennen kaikkea he eivät romahda henkisesti vastoinkäymisten tullessa.
Oli toki pelillisiäkin ongelmia. Lee Dixon sanoi ITV:n studiossa, ettei hänellä ollut aavistustakaan, miten Englanti pelaa. Hän nosti myös esiin sen, että Islannin rajaheitot tiedettiin vaarallisiksi, mutta silti ensimmäisestään Islanti teki, kun Rooney joutui vartioimaan väärää miestä. Ja edelleen, vaikka tämä oli jo nähty, asialle ei tehty puoliajalla mitään, vaan edelleen Rooney otti toisen jakson alussa rajaheitossa topparia 16 alueen kulmassa. Mutta nämä ovat nyansseja, nähdäkseni ennen kaikkea Englannilta tuntuu jotenkin puuttuvan pelillinen identiteetti, mikä on aika outoa, kun kaikki kuitenkin tietävät, mitä on englantilainen peli. Herää vain kysymys, olisiko tulos sen huonompi, jos jätettäisiin pallon siirtelyt taktisemmille ja taitavammille keskikentille, ja taottaisiin palloa boksiin Andy Carrollin päähän?
Mielessäni vertaan Englantia vähän Kanadaan lätkässä. Molemmilla on vahvat ammattilaisliigat, vahva kulttuuri pelin ympärillä. Ero on se, että kanadalaiset tietävät aina, mitä kentällä pitää tehdä vaahteranlehtipaidassa. Se on yksinkertaista lätkää omalla tavallaan, mutta suoraviivaista ja tehokasta. Ehkä Englannin pitäisi hakea jotain tällaista, eikä yrittää olla jotain, mitä he eivät ole, eli Espanja. Eilisessä pelissä oli monta hetkeä, jolloin teki mieli huutaa jollekin Sturridgelle ja Walkerille, että vetäkää se pallo boksiin sen sijaan, että neppailette kulmissa. Toki sitten kesot olivat aika luokattomia, mutta jos vaikka Walker olisi tiennyt, että hänen odotetaan keskittävän heti saadessaan pallon, olisi se keskityskin lähtenyt paremmin. Nyt tuntui kestävän sen puoli sekuntia liikaa vaihtoehtoja miettiessä, ja islantilaiset ehtivät eteen. Vertailun vuoksi Islanti tiesi aina, mitä pitää tehdä. Pitkään koossa ollut ydinryhmä, joka on riittävän taitava, mutta ennen kaikkea kurinalainen ja tuntee toisensa. (Tämä olisi ehkä Suomenkin toivo, mutta se ei kuulu tähän ketjuun...)
Pelillisten ja peli-identiteettiongelmien ratkaisu auttaisi myös henkisiin ongelmiin. Pelaajilla olisi jotain mihin nojautua vaikeuksien tullen sen sijaan, että jonkun Rooneyn pitäisi yhtäkkiä chipata palloa läpijuoksevalle Harry Kanelle. Tätä varten Englanti tarvitsisi valmentajan, jolla on selkeä kuva siitä, miten haluaa joukkueensa pelaavan. Kuka se olisi, sitä en osaa sanoa. On muutamia mielenkiintoisia nuoria valmentajia Englannissa, joilla olisi ehkä potentiaalia. Mieleen tulee Eddie Howe, miksei myös Garry Monk, vaikka viimeinen kausi Swanseassa menikin reisille. Toki englantilainen lehdistö nylkisi tällaisen kokemattoman nuoren valmentajan elävältä, ja siinä olisi taas yksi ura pilattu, joten...
