"Liika-annos Eaglesia, ELOa ja Abbaa
Tälläisen raavaan miehenkin jo tappaa"
En tiedä vieläkään, mikä oli mennyt Martti Syrjään, kun tuollaisen lauseen meni kirjailemaan tajuntaamme ikuisiksi ajoiki maksimaaliseen jeejeen haussaan. Ehkä kyse oli nuoren miehen spirituaalisesta nyrjähtämisestä, epäaleksandermaisesta niskan asennosta seuranneesta egospasmista tai vain lipsahduksesta, mutta ehdottoman epäoikeudenmukaisesta sivalluksesta oli kyse. Nykyään kun radion aukaisee, niin raukaisemisreaktionhan aiheuttaa kaikkein varmimmin juuri Abnormal-hirviöstä nimensä adoptoinut ylöjärveläispoppoo.
Tämä ketju on historian oikaisemiskomission hyväksymä ja sen tarkoitus on palauttaa takaisin ansaitsemalleen jalustalle brittiläinen pop-orkesteri nimeltä Electric Light Orchestra. Pidän suurena kunniana saada toimia ketjun kätilönä.
Yhtye sai alkusiemenensä 60- ja 70-luvun vaihteessa The Move-yhtyeen kahden primus motorin kokeilunhalusta. Jeff Lynne ja Roy Wood olivat juuri menestykseen kohonneen Moven ohella viehättyneitä kokeilemaan popin ja perinteisen orkesterimusiikin symbioosia. Teema oli tuolloin hyvinkin tapetilla ja progressiivisemman rockin puolella varsin suosittu koeareena, vaikkakin tulokset olivat lähes järjestään yhtaikaa masentavia, raivostuttavia ja naurettavia. Orkestraation tehtävänä oli toimia lähinnä mahtipontisuuden kasvualustana eikä niinkään orgaanisena osana itse musiikkia. Lynnen ja Woodin ajatukset kävivät toista rataa. Hulluttelusta ja erilaisten instrumenttien kokeilusta syntyi ennenpitkää "10538 Overture", historian ensimmäin ELO-kappale, joka päätyi The Moven singlen b-puolelle. Varsin suuri merkitys oli Woodin sellolla, joiden soundiin ja sykkeeseen kaksikko ihastui. Oli selvää että tulevassa orkesterissa jousilla tulisi olemaan tärkeä rooli. Molemmat halusivat satsata lisää tähän ideaansa ja heitä pidettiin täysin hulluina, koska emoyhtye Move oli jo breikannut itsensä läpi. Moven klassikoista tunnetaan yhä mm. Blackberry Way, Zing goes the strings of my heart ja Flowers in the rain. Niin vain kävi, että materiaalia syntyi sitä tahtia että Lynne ja Wood päättivät toteuttaa ideansa kokonaisesta levystä, ja nappasivat vielä Moven rumpalin Bev Bevanin mukaansa. Levyn tuottaminen vaati itse asiassa niin paljon rahaa, että Move julkaisi kaksi LP:tä ännitysten aikaan tulojen varmistamiseksi. ELO:n esikoislevy ilmestyi 1971 nimellä ELO. Kun levy vietiin USA:n markkinoille, tapahtui eräs menneeseen maailmaan kuuluva episodi. Levy-yhtiö halusi tietää mikä julkaistavan levyn nimi on ja pani sihteerin asiaa selvittämään. Sihteeri ei saanut Englannista ketään kiinni heikkojen puhelinyhteyksien vuoksi ja jätti johtajan pöydälle lapun "No answer". Tästä tuli levyn nimi Jenkeissä.
ELOn ensimmäinen on pop-musiikin järkäle, yhä 36 vuotta myöhemmin toimiva rumankaunis rypistys. Sillä risteytettiin onnistuneesti rupinen rock'n'roll, pienimuotoinen klassinen kamariorkesteri ja simppeli melodinen pop. Väittäisin, että levy olisi tänäänkin ilmestyessään Tapaus. Alkuperäisen trion lisäksi olennaisen tärkeä vahvistus oli keyboardisti Richard Tandy, josta tuli myös pysyvä tukipilari bändille. Jousimiehet olivat lähes yhtä vaihtuva miehistön osa kuin Spinal Tapin rumpali.
Ykkösen innostuneen vastaanoton rohkaisemana ELO aloitti uuden suunnnittelun mutta jo alkumetreillä kahden taiteilijan egot alkoivat törmäillä toisiinsa ja Wood irtautui yhtyeestä -72 kakkoslevyn varhaisessa vaiheessa. Hän perusti kohtalaiseen menestykseen yltäneen Wizzard-yhtyeen. Ilmeisesti musiikillisten erimielisyyksien polttopisteessä oli jo tuolloin Lynnen viehtymys yksinkertaisiin pop-kappaleisiin, tarttuviin kertosäkeisiin ja Woodin osalta puolestaan kokeilevampi ja epäortodoksisempi lähestymistapa. Woodin puuttumisen kyllä huomaa myöhemmiltä levyiltä tuotannon selkiytymisenä, mutta ehkä myös jossain määrin suurempana ennustettavuutena.
kakkoslevyllä oli jo yksi blockbuster, eli Chuck Berryn cover Roll over Beethoven, joka esitteli yleisölle jatkossa uudestaan ja uudestaan esiin nousseen Lynnen fifties r&r-kiintymyksen. Pitkiä kappaleita, ei perinteiseen rokkikaavaan sopineita, mukaansatempaavia ja täynnä luovaa energiaa. T-Rex mies Marc Bolan soitti kitaraa muutamalla kappaleella (kuten myös seuraavalla levyllä).
Kolmas levy On the 3rd day tehtiin todella nopeasti kakkoslevyn jälkeen ja tällä kertaa kappaleiden kestoa pudotettiin lähemmäksi ilmasoittotaajuuksia. Kolmonen lienee ELOn raskain, jopa heavy-tasolle osin yltävä ja joka tapauksessa yhteen progressiivisin teos. Levyn päättä Griegin In the hall of the mountain king, jossa Bev Bevan pääsi näyttämään muskeleistaan rumpukapuloiden varressa. Ei ihme, että myöhemmin urallaan kaveri kelpasi myös Black Sabbathin kyytiin Wardia/Appicea paikkaamaan. Omasta mielestäni kolmonen on ELOn parhaimpia ja eräänlainen milestone, jonka jälkeen yhtye lähti eri suuntaan, kevyemmille vesille pois rupisesta, vaikkakin onnistuneesti. Kolme ensimmäistä ovat kuin AC/DC:n 70-luvun julkaisut verrattuna myöhempään tuotantoon.
Neljäs levy koki ensiraapaisunsa 1974 ja sai nimekseen Eldorado, A symphony by ELO. Aiemmilla levyilla Lynne oli käyttänyt jousissa päällekkäisäänityksiä saadakseen orkesterisoundin, mutta Eldoradolla käytössä oli oikea orkesteri. Ja soundin eron huomaa. Nyt on siirrytty kamarista saliin ja jälki on paitsi muhkeaa myös napakkaa. Nimibiisi ja radiohitiksi kohonnut Can't get it out of my head ovat uskomattoman tunteikkaita palasia universumista. Kriitikoiden valossa Eldorado on ELOn tuotannon kirkkain helmi. Tämän levyn perusteella Lynne joutui kristittyjen hampaisiin ja syytteisiin saatananpalvonnasta, koska levyä taaksepäin soitettaessa saattoi olla kuulevinaan jotain kuvitelmiinsa sopivaa. Syytteisiin Lynne vastasi myöhemmillä levyillä äänittämällä niille tarkoituksella takaperin nauhoitettuja viestejä.
Viides, Face the music, lähestyi entisestään pop-soundeja ja Strange Magic, Evil Woman olivat jo lähes tanssikappaleita. One summer dream oli enemmän tuttua vanhaa ELOa mutta muilta osin pidän levyä selvänä tasonlaskuna aiempiin verrattuna. Silti levy menestyi USA:ssa erittäin hyvin.
Onneksi pettymys ei ollut enne tulevasta, sillä seuraavalla levyllään ELO räjäytti pankin. 1976 julkaistu A new world recod on kirjattu pop-musiikin historiaan jokaikisellä kappaleellaan, joista valtaosasta tuli myös hittejä. Rockaria, Telephone Line, Living thing, Do Ya (alunperin Moven kappale) ja Shangri-La ovat silkka eloismia parhaimmillaan. Tästä ei länsimainen hapatus parane! Lynnen sielukkaan äänen tueksi ilmaantui aiempien jousien lisäksi myös kuoro ja "sopraano" jotka kaikki lisäävät kappaleiden dramaattisuutta - ja ehkä sitä pateettisuutta joka sai nuoren M.Syrjän värisemään.
Juuri kun luulit saaneesi tuota kaikkea jo kylliksi, Lynne linnoittautuu Sveitsin Alpeille pariksi viikoksi kirjoittamaan viimeisimmän mestariteoksensa sävelet. Syntyy tupla-LP Out of the Blue, josta oli olemassa 4 miljoonan kappaleen esitilaus ennenkuin nuottiakaan oli kuultu. Tekisi mieli väittää, että tässäkään ei yhtään tarpeetonta kappaletta ole, mutta ehkä näin varttunein korvin In the Jungle on "seuraan sopimaton" irrottelupala, jota ilman olisin voinut elää. Muihin ei saa koskea! OOTB on se akseli, jonka ympärillä maa-pallomme pyörii vielä tulevat vuosimiljoonat. Kolmas puoli (side 3) sisältää temaattisen kokonaisuuden "Concerto for a rainy day" ja se kilpailee edellisen levyn huippuhetkien kanssa ELOn painavimmista sekunneista. Ehdotonta liigahuippua. Levyltä löytyvä Birmingham Blues on kyseisellä paikkakunnalla pelaavan potkupallojoukkueen rakkaudentunnustus ja onhan selvää että samainen joukkue soittaa juuri tältä levyltä löytyvää Mr. Blue Sky-biisiä tunnuksenaan. Jossain vaiheessa Lynne oli hyvin lähellä ostaa kyseisen palloiluseuran.
(ensimmäinen ylipitkä viestini, jatkuu seuraavassa)
Tälläisen raavaan miehenkin jo tappaa"
En tiedä vieläkään, mikä oli mennyt Martti Syrjään, kun tuollaisen lauseen meni kirjailemaan tajuntaamme ikuisiksi ajoiki maksimaaliseen jeejeen haussaan. Ehkä kyse oli nuoren miehen spirituaalisesta nyrjähtämisestä, epäaleksandermaisesta niskan asennosta seuranneesta egospasmista tai vain lipsahduksesta, mutta ehdottoman epäoikeudenmukaisesta sivalluksesta oli kyse. Nykyään kun radion aukaisee, niin raukaisemisreaktionhan aiheuttaa kaikkein varmimmin juuri Abnormal-hirviöstä nimensä adoptoinut ylöjärveläispoppoo.
Tämä ketju on historian oikaisemiskomission hyväksymä ja sen tarkoitus on palauttaa takaisin ansaitsemalleen jalustalle brittiläinen pop-orkesteri nimeltä Electric Light Orchestra. Pidän suurena kunniana saada toimia ketjun kätilönä.
Yhtye sai alkusiemenensä 60- ja 70-luvun vaihteessa The Move-yhtyeen kahden primus motorin kokeilunhalusta. Jeff Lynne ja Roy Wood olivat juuri menestykseen kohonneen Moven ohella viehättyneitä kokeilemaan popin ja perinteisen orkesterimusiikin symbioosia. Teema oli tuolloin hyvinkin tapetilla ja progressiivisemman rockin puolella varsin suosittu koeareena, vaikkakin tulokset olivat lähes järjestään yhtaikaa masentavia, raivostuttavia ja naurettavia. Orkestraation tehtävänä oli toimia lähinnä mahtipontisuuden kasvualustana eikä niinkään orgaanisena osana itse musiikkia. Lynnen ja Woodin ajatukset kävivät toista rataa. Hulluttelusta ja erilaisten instrumenttien kokeilusta syntyi ennenpitkää "10538 Overture", historian ensimmäin ELO-kappale, joka päätyi The Moven singlen b-puolelle. Varsin suuri merkitys oli Woodin sellolla, joiden soundiin ja sykkeeseen kaksikko ihastui. Oli selvää että tulevassa orkesterissa jousilla tulisi olemaan tärkeä rooli. Molemmat halusivat satsata lisää tähän ideaansa ja heitä pidettiin täysin hulluina, koska emoyhtye Move oli jo breikannut itsensä läpi. Moven klassikoista tunnetaan yhä mm. Blackberry Way, Zing goes the strings of my heart ja Flowers in the rain. Niin vain kävi, että materiaalia syntyi sitä tahtia että Lynne ja Wood päättivät toteuttaa ideansa kokonaisesta levystä, ja nappasivat vielä Moven rumpalin Bev Bevanin mukaansa. Levyn tuottaminen vaati itse asiassa niin paljon rahaa, että Move julkaisi kaksi LP:tä ännitysten aikaan tulojen varmistamiseksi. ELO:n esikoislevy ilmestyi 1971 nimellä ELO. Kun levy vietiin USA:n markkinoille, tapahtui eräs menneeseen maailmaan kuuluva episodi. Levy-yhtiö halusi tietää mikä julkaistavan levyn nimi on ja pani sihteerin asiaa selvittämään. Sihteeri ei saanut Englannista ketään kiinni heikkojen puhelinyhteyksien vuoksi ja jätti johtajan pöydälle lapun "No answer". Tästä tuli levyn nimi Jenkeissä.
ELOn ensimmäinen on pop-musiikin järkäle, yhä 36 vuotta myöhemmin toimiva rumankaunis rypistys. Sillä risteytettiin onnistuneesti rupinen rock'n'roll, pienimuotoinen klassinen kamariorkesteri ja simppeli melodinen pop. Väittäisin, että levy olisi tänäänkin ilmestyessään Tapaus. Alkuperäisen trion lisäksi olennaisen tärkeä vahvistus oli keyboardisti Richard Tandy, josta tuli myös pysyvä tukipilari bändille. Jousimiehet olivat lähes yhtä vaihtuva miehistön osa kuin Spinal Tapin rumpali.
Ykkösen innostuneen vastaanoton rohkaisemana ELO aloitti uuden suunnnittelun mutta jo alkumetreillä kahden taiteilijan egot alkoivat törmäillä toisiinsa ja Wood irtautui yhtyeestä -72 kakkoslevyn varhaisessa vaiheessa. Hän perusti kohtalaiseen menestykseen yltäneen Wizzard-yhtyeen. Ilmeisesti musiikillisten erimielisyyksien polttopisteessä oli jo tuolloin Lynnen viehtymys yksinkertaisiin pop-kappaleisiin, tarttuviin kertosäkeisiin ja Woodin osalta puolestaan kokeilevampi ja epäortodoksisempi lähestymistapa. Woodin puuttumisen kyllä huomaa myöhemmiltä levyiltä tuotannon selkiytymisenä, mutta ehkä myös jossain määrin suurempana ennustettavuutena.
kakkoslevyllä oli jo yksi blockbuster, eli Chuck Berryn cover Roll over Beethoven, joka esitteli yleisölle jatkossa uudestaan ja uudestaan esiin nousseen Lynnen fifties r&r-kiintymyksen. Pitkiä kappaleita, ei perinteiseen rokkikaavaan sopineita, mukaansatempaavia ja täynnä luovaa energiaa. T-Rex mies Marc Bolan soitti kitaraa muutamalla kappaleella (kuten myös seuraavalla levyllä).
Kolmas levy On the 3rd day tehtiin todella nopeasti kakkoslevyn jälkeen ja tällä kertaa kappaleiden kestoa pudotettiin lähemmäksi ilmasoittotaajuuksia. Kolmonen lienee ELOn raskain, jopa heavy-tasolle osin yltävä ja joka tapauksessa yhteen progressiivisin teos. Levyn päättä Griegin In the hall of the mountain king, jossa Bev Bevan pääsi näyttämään muskeleistaan rumpukapuloiden varressa. Ei ihme, että myöhemmin urallaan kaveri kelpasi myös Black Sabbathin kyytiin Wardia/Appicea paikkaamaan. Omasta mielestäni kolmonen on ELOn parhaimpia ja eräänlainen milestone, jonka jälkeen yhtye lähti eri suuntaan, kevyemmille vesille pois rupisesta, vaikkakin onnistuneesti. Kolme ensimmäistä ovat kuin AC/DC:n 70-luvun julkaisut verrattuna myöhempään tuotantoon.
Neljäs levy koki ensiraapaisunsa 1974 ja sai nimekseen Eldorado, A symphony by ELO. Aiemmilla levyilla Lynne oli käyttänyt jousissa päällekkäisäänityksiä saadakseen orkesterisoundin, mutta Eldoradolla käytössä oli oikea orkesteri. Ja soundin eron huomaa. Nyt on siirrytty kamarista saliin ja jälki on paitsi muhkeaa myös napakkaa. Nimibiisi ja radiohitiksi kohonnut Can't get it out of my head ovat uskomattoman tunteikkaita palasia universumista. Kriitikoiden valossa Eldorado on ELOn tuotannon kirkkain helmi. Tämän levyn perusteella Lynne joutui kristittyjen hampaisiin ja syytteisiin saatananpalvonnasta, koska levyä taaksepäin soitettaessa saattoi olla kuulevinaan jotain kuvitelmiinsa sopivaa. Syytteisiin Lynne vastasi myöhemmillä levyillä äänittämällä niille tarkoituksella takaperin nauhoitettuja viestejä.
Viides, Face the music, lähestyi entisestään pop-soundeja ja Strange Magic, Evil Woman olivat jo lähes tanssikappaleita. One summer dream oli enemmän tuttua vanhaa ELOa mutta muilta osin pidän levyä selvänä tasonlaskuna aiempiin verrattuna. Silti levy menestyi USA:ssa erittäin hyvin.
Onneksi pettymys ei ollut enne tulevasta, sillä seuraavalla levyllään ELO räjäytti pankin. 1976 julkaistu A new world recod on kirjattu pop-musiikin historiaan jokaikisellä kappaleellaan, joista valtaosasta tuli myös hittejä. Rockaria, Telephone Line, Living thing, Do Ya (alunperin Moven kappale) ja Shangri-La ovat silkka eloismia parhaimmillaan. Tästä ei länsimainen hapatus parane! Lynnen sielukkaan äänen tueksi ilmaantui aiempien jousien lisäksi myös kuoro ja "sopraano" jotka kaikki lisäävät kappaleiden dramaattisuutta - ja ehkä sitä pateettisuutta joka sai nuoren M.Syrjän värisemään.
Juuri kun luulit saaneesi tuota kaikkea jo kylliksi, Lynne linnoittautuu Sveitsin Alpeille pariksi viikoksi kirjoittamaan viimeisimmän mestariteoksensa sävelet. Syntyy tupla-LP Out of the Blue, josta oli olemassa 4 miljoonan kappaleen esitilaus ennenkuin nuottiakaan oli kuultu. Tekisi mieli väittää, että tässäkään ei yhtään tarpeetonta kappaletta ole, mutta ehkä näin varttunein korvin In the Jungle on "seuraan sopimaton" irrottelupala, jota ilman olisin voinut elää. Muihin ei saa koskea! OOTB on se akseli, jonka ympärillä maa-pallomme pyörii vielä tulevat vuosimiljoonat. Kolmas puoli (side 3) sisältää temaattisen kokonaisuuden "Concerto for a rainy day" ja se kilpailee edellisen levyn huippuhetkien kanssa ELOn painavimmista sekunneista. Ehdotonta liigahuippua. Levyltä löytyvä Birmingham Blues on kyseisellä paikkakunnalla pelaavan potkupallojoukkueen rakkaudentunnustus ja onhan selvää että samainen joukkue soittaa juuri tältä levyltä löytyvää Mr. Blue Sky-biisiä tunnuksenaan. Jossain vaiheessa Lynne oli hyvin lähellä ostaa kyseisen palloiluseuran.
(ensimmäinen ylipitkä viestini, jatkuu seuraavassa)
Viimeksi muokattu: