Mainos

Eettisiä, filosofisia ja moraalisia pohdintoja

  • 27 692
  • 182

Tinke-80

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK, Haukat
Tuli tälläisenä syysiltana mieleen eräs filosofinen dilemma jota jäin pohtimaan aika pitkäksi aikaa. Mites muilla? Jäättekö ikinä pohtimaan filosofian totuuksia ja arvoituksia? Mutta asia joka jäi vaivaamaan on pahuuden olemus tai lähinnä sen olemattomuus. Onko pahuutta olemassa? Jos niin miten se määritellään? Ja mihin rajat vedetään?

Oma näkemykseni on että ei ole olemassa pahuutta. On vain tekoja ja seuraamuksia tai tekemättä jättämisiä (onko sekin teko?) ja niiden seuraamuksia. Vai määritelläänkö pahuus niin että se absoluuttinen väärä mihin olet opetettu on sitä pahuutta? Jos näin on niin onko absoluuttista pahuutta olemassa? Vai onko jokaisella olemassa omat määritelmänsä oikeasta ja väärästä? Ja jos niin on niin eihän silloin ole olemassa absoluuttista pahuutta? Vai miten muut ajattelelette? Ja ennenkuin vedätte natsikortin hihasta niin uskoiko natsi olevansa hyvä vai paha? Mitä jos natsit olisivat voittaneet? Eläisimmekö pahan valtakunnassa? Jostain näkökulmasta kyllä. Jonkun toisen ei? Onko pahuus vain eroja näkökulmassa? Uskon siis että minun mielestä on olemassa tekoja jotka mielestäni pahoja mutta tiedän että jonkun muun ihmisen mielestä se on täysin oikeutettu teko? Voinko siis nousta heidän yläpuolelle ja määritellä heidän tekonsa pahaksi? Mikä antaa tuon oikeuden minulle? Oma vapaa tahtoni?

Siinä vähän sekavaa pohdittavaa. Mutta mitä mieltä muut ovat? Mitä pahuus on? Onko sitä olemassa? jne


-Tinke-80
 

Vanha Len

Jäsen
Suosikkijoukkue
TPS, Boners
Mielestäni pahuutta on melko vaikea määritellä ja onhan sitä vastapainona hyvyydelle...jota myöskin on vaikea määritellä. Lait ja moraalikäsitys kun eivät tähän kykene. Toisen hyvyys on toiselle pahuus jos ajatellaan globaalisti kun kerran ihmisiä kaikki olemme. Ja tästä näkökannasta asiaa mielestäni pitääkin tarkastella. Asiasta lisää kun on hiieman pirteämpi olotila. Hyvä ketjunavaus kylläkin ja saadaan taas messevät kinat aikaiseksi...oisko tämä sitä pahuutta keskuudessamme sitten:D
 

Gentleman

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ilves
Kyllä näitä asioita tulee useinkin mietittyä.

Ja itse olen ainakin toistaiseksi päätynyt siihen, että pahuutta ja hyvyyttä ei ole olemassa. On vain valintoja, joita emme kaikkia ymmärrä tai jos ymmärrämmekin niin emme hyväksy niitä, koska ne ovat omien arvojemme vastaisia.

Kenen arvot sitten ovat parempia kuin toisen? Tuskin kenenkään, joillekin arvoille löytyy vain laajempaa hyväksyntää.

Tekomme ja tekemättä jättämisemme ovat ne asiat, jotka kertovat meistä eniten. Niihin liittyvät valintamme ovat seurausta omista tai ympäristömme arvoista, sillä onhan niin, että vertaispaine ja toisaalta ympäristömme hyväksynnän puute tai sanktion pelko toisinaan estävät meitä tekemästä valintaa, johon oma tahtomme meitä muuten ohjaisi.

Tarkastellessamme historiaa, ja sen tapahtumia on yritettävä miettiä niitä olosuhteita, joissa teot on tehty. Siten, en itse keksi mitään yksittäistä tekoa, joka olisi peräisin silkasta pahuudesta tai hyvyydestä. Kaikille on jokin motiivi, monien perusteluiden kestävyydestä voi tosin olla melkoisen eri mieltä.
 

ms.qvist

Jäsen
Suosikkijoukkue
Red Wings, Хокейний Клуб Донбас
Tuli tälläisenä syysiltana mieleen eräs filosofinen dilemma jota jäin pohtimaan aika pitkäksi aikaa. Mites muilla? Jäättekö ikinä pohtimaan filosofian totuuksia ja arvoituksia?

Kaiken muun ohella askartelen mielessäni varsin usein erilaisten filosofisten teemojen ympärillä - joku voi pitää sitä totaalisen hukkaan heitettynä aikana, se suotakoon hänelle, mutta koen saavani jotain näistä pohdinnoista. Kenties ei mitään merkityksellista mutta jotain omaan maailmankuvaani, joko sitä tukemaan tai kumoamaan sen kuinka olen asian aiemmin ajatellut olevan.

Askartelen hyvin moninaisten kysymysten parissa, mikäli ketju saa jatkoa ja keskustelu alkaa tiivistyä, palaan niihin tarkemmin, mutta nyt, illalla hetkeä ennen levolle menoa, muutamia kysymyksiä, joiden parissa olen askarrellut mutta joihin ei - tietenkään - ole yksiselitteistä vastausta, koska vastaus riippuu tekijästä, vastaavasti kohde voi kokea asian toisin, pahuus - hyvyys, tai sivullinen nähdä asian omalla tavallaan, jälleen vaikkapa pahuus - hyvyys, teema jonka parissa on helppo painiskella huomatakseen, että ei voida globaalisti vetää yhtä ja oikeaa arvoa, jonka perusteella määritellä onko jokin teko hyvä vai paha. On vain paikallisia tapoja määritellä teot hyviksi tai pahoiksi, toki on oikeus arvostella tekoja, mutta yleismaailmallista määritelmää jonkun teon hyvyydelle tai pahuudelle ei ole olemassa.

On myös monia muita abstarkteja asioita joiden parissa sitä tulee painiskeltua, kuten uskonnot vaikka ateisti olenkin. Siitä huolimatta niiden parissa tulee vietettyä aikaa, tulee pohdittua niiden merkitystä ihmiselle ja laajemmille yhteisöille perheistä ja heimoista alkaen ja päätyen vielä laajempien yhteisöjen kautta aina valtioihin sekä laajoihin uskontokuntiin, jotka ovat levinneet useiden valtioiden alueelle. Joista, tietyn yhtenäisyyden oheen, löytyy paljon eriaviä tekijöitä. Mutta en nyt vie tätä keskustelua uskonnon saralle tämän enempää koska aiheesta keskustellaan riittämiin toisaalla.

Hyväksymisen ja ymmärtämisen "problematiikkaa" tulee myös pohdiskeltua päässäni. Tähän päivään mennessä kohdalleni ei ole tullut ainoatakaan (?) asiaa, jonka taustalta en löydä jotain merkityksellistä seikkaa, jotain mikä auttaa ymmärtämään teon - olipa se joko "hyvä" tai "paha". Mutta ymmärtäminen, kuten jotkut luulevat, ei suinkaan tarkoita teon hyväksymistä, vaan vain ja ainoastaan ymmärtämistä ja ymmärtämisen kautta voi löytyä keino, jonka avulla kyetään vastaisuudessa estämään tai rajoittamaan kyseistä toimintaa, olettaen mikäli kyseessä on "pahaksi" luonnehdittu toimintamalli, ja vastaavasti, mikäli kyseessä on "hyväksi" luettava toimintamalli, voidaan ymmärryksen kautta löytää keino, jonka avulla kannustaa jatkossa toimimaan samalla tavalla.

Teemoja on monia joiden parissa painiskelen joutoaikoikani, jollen sitten ole viettämässä aikaani Jatkoajassa vain huomatakseni, myöhemmin, että olisin voinut käyttää aikani paremminkin, mutta onko minussa jokin "vialla" kun kerta toisensa jälkeen huomaan jumittuneeni tänne, sen sijaan, että tekisin jotain muuta? En osaa sanoa, mutta jonkin olennaisen lokeron minussa Jatkoaika täyttää koska täällä aikaani vietän - kenties liian monta hetkeä vuorokaudessa.

vlad.
 
Viimeksi muokattu:

Maple Leaf

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK, Toronto Maple Leafs, Pat Quinn -lahko
Elämällä ei ole ennalta annettua tarkoitusta.

Jokainen tekee oman elämänsä.

Elämässään voi tehdä hyvää tai pahaa muille tai itselleen.

Jos elää elämänsä parhaansa mukaan niin, ettei tee pahaa muille tai itselleen, on elänyt (eettisesti ja moraalisesti) hyvän elämän.
 

Ted Raikas

Jäsen
Suosikkijoukkue
SaiPa
Onhan se hyvyys ja pahuus käsitteinä todella abstrakteja ja niiden absoluuttinen määritteleminen ja rajaaminen johtaa varmaan sitten helpostikin uskonnon syntyyn, jossa löytyy fundamentalistisia piirteitä.

Omalla kohdallakin on tuon hyvyyden ja pahuuden häilyväisyyden olemus jouduttu myöntämään, vaikka jotenkin selkeinä erotettuina asioina olen omassa "uskossani" niitä pyrkinyt pitämään. Se ei vaan ihan toimi niin.

Harvoin voidaan tietää tekojen lopullista summaa, sitä mihin joku päätös johtaa. Näennäisesti hyvä teko voi lisätä muiden murhetta tai aiheuttaa ikäviä asioita. Kun taas näennäisesti paha toiminta voi vaikka pelastaa ihmishenkiä. Mistä sitä koskaan tietää, mihin päätökset johtaa. Mm. valehtelu on mielestäni yksi tälläinen seikka, joka yleisesti ottaen mielletään pahaksi, mutta toisinaan voi olla elintärkeä toiminta ikävien seuraamusten välttämiseksi.

Eli kai pitäisi puhua toimintamalleista riippuen tilanteesta ja mitä se kulloinkin vaatii. Esim. jyrkät, jopa loukkaavat sanat voidaan tulkita tietyssä mielessä pahuudeksi, mutta niidenkin merkitys asioiden sisäistämisessä on toisinaan tuikitarpeellista. Aina kun ei pään silittely auta kaikkeen. Toisinaan on pakko töksäyttää.

Eikä elämässä voi muutenkaan olettaa, ettei negatiivisia myöskin ehkä pahoiksi asioiksi ja kokemuksiksi luokiteltavia juttuja tapahtuisi. Myös nuo pahat asiat tuossa mielessä voivat opettaa ja kasvattaa ymmärrystä ja edesauttaa selviytymistä.

Pyrin toki itse mielelläni elämään, jossa turhat ristiriidat, riidat ja ilkeilyt on vähissä. Sopusointuun, mutta tuskin voi välttää siltikään noita asioita tapahtumasta. Uskon itse tarpeettoman tuskan minimoimiseen, se on se ydin jonka olen buddhalaisuudesta sisäistänyt elämääni. Toki tuossa on edelleen hyvin paljon oppimista ja usein havahtuu siihen, miten on takertunut sinänsä aika merkityksettömiin asioihin aiheuttaen itselleen negatiivisia tunteita, jotka sitten taas voivat niiden alaisen käyttäytymiseni kautta siirtyä muihin.

Ihmiset on usein hyvin herkkiä impulsseille, eli tunnetilat leviää ja tarttuu. Näin ollen kannattaa havainnoida ja miettiä millaisia signaaleja lähettää ympäristöönsä.
 

#71

Jäsen
Suosikkijoukkue
Helsingin IFK, Pittsburgh Penguins
Jos elää elämänsä parhaansa mukaan niin, ettei tee pahaa muille tai itselleen, on elänyt (eettisesti ja moraalisesti) hyvän elämän.

Määrittele hyvä ja paha. Tässä kohtaa nämä filosofiset pohdinnat ainakin meikäläisellä alkavat kiertämään kehää. Tällä tietomäärällä on vaikea pohtia mitään ns. loppuun asti. Ihan mukavaa tämä mietiskely silti on, kunhan ei liian pitkälle mene.
 

Tykki

Jäsen
Suosikkijoukkue
Porin Ässät
Elämällä ei ole ennalta annettua tarkoitusta.
Aika iso väite, jota on paljon pohdittu eikä asiasta käsittääkseni ole varmuutta.

Mutta jos elämällä on tarkoitus, silloin paha on sitä mikä sotii tätä tarkoitusta vastaan ja hyvä sitä, mikä toimii sen puolesta.
 

Jabbbe

Jäsen
Suosikkijoukkue
Anaheim Ducks, Oulun Kärpät
Onko pahuutta olemassa? Jos niin miten se määritellään? Ja mihin rajat vedetään?

Erittäin hyvä ja mielenkiintoinen kysymys. Olen sitä mieltä, että pahuutta on olemassa, sikäli kuin itse käsitteen "pahuus" tulkitsen. Ensin täytyy miettiä, mitä pahuus on. Oman näkemykseni mukaan se on lähellä raamatullista tulkintaa synnistä. Jokainen meistä on taipuvainen ajattelemaan ja tekemään syntiä, mikä taas kumpuaa monista eri syistä. Ihminen on tunteellinen olento, joten taipumus syntiin ja pahuuteen juontaa juurensa negatiivisista tuntemuksista, kuten vihasta, kateudesta tai kostonhalusta. Jos nämä tuntemukset pääsevät liian hallitsevaan osaan ajatusmaailmaa, voi koko olemus muuttua kielteisesksi.

En usko kenenkään olevan pohjimmiltaan paha ihminen, mutta kiistaton todiste pahuuden olemassaolosta ovat esimerkiksi koulusurmaajat. Silloin kun negatiivisuus vie vallan ihmisestä, elämänarvostus ja toisten kunnioitus voivat menettää merkityksensä, kuten ääriesimerkkien kohdalla on nähty. Pahuus itsessään ei riitä hirmutekojen toteuttamiseen, vaan tarvitaan myös laukaisevia tekijöitä kuten erilaiset mielenterveysongelmat. Näistä oleellisimpia ovat esim. todellisuudentajun hämärtyminen ja elämänilon menettäminen. Siinä vaiheessa kun ihminen ei ymmärrä enää inhimillisyyden päälle, vaan näkemys itsestä ja toisista muuttuu julmalla tavalla objektiiviseksi, ovat aineksen pahoille teoille olemassa.

Pahuudella ei nähdäkseni ole selkeitä "rajoja". Toiset vain ovat onnellisempia kuin toiset, nallekarkit kun eivät tunnetusti aina mene tasan. Itse olen sitä mieltä, että hyvyyden ja pahuuden vaakakupissa vallitsee tietynlainen karma. Samalla tavalla kuin rahamaailmassa, toisen rikastuessa toinen köyhtyy. Mummo häviää 50€ pelikoneeseen ja hetken päästä pappa käy nostamassa ne pois. Tismalleen sama asia. Miksi Afrikassa nähdään nälkää samaan aikaan kun pörssipamput viettävät luksusaikaa loistohotelleissa viinilasi kädessä ja povipommi kainalossa? Maailma ei ole reilu paikka. Kautta ihmisten (kuin myös eläinten) historian olemassaolomme on perustunut kilpailulle, vahvimmat selviävät. Periaattellisella tasolla sama laulu jatkuu yhä. Pahuus on vain vastakohta hyvyydelle.
 

Crazy Diamond

Jäsen
Suosikkijoukkue
Boston Bruins & Winnipeg Jets
Filosofiset kysymykset on kivoja, ja niitä tulee kyllä mietittyä ja pohdiskeltua. Lähinnä filosofiset keskustelut innostavat, pääsee jakamaan omaa hajanaista mieltään ja siihen vielä toisen mielipiteet päälle. Onko siis filosofia pelkkiä mielipiteitä? Sillä näitähän on näitä kysymyksiä, ja yleensä niihin ei kyetä löytämään yksiselitteistä vastausta. Ei kyetä, ei haluta, siinäkin voi olla yksi pohdiskelun paikka.

Suurimmat osat ihmisistähän elävät elämäänsä, käyvät töissä, tienaavat elantonsa, tekevät perheen, missään vaiheessa oikein pysähtymättä miettimään näitä kysymyksiä. Tai mistä minä tiedän, se on vain olettamus. Psykologia on kanssa mielenkiintoinen tieteenalue johon filosofia väistämättä linkittyy.

Hyvä ketju, toivottavasti saadaan keskustelua aikaan.
 

Hemingway

Jäsen
Suosikkijoukkue
Sapko
Onko siis filosofia pelkkiä mielipiteitä? Sillä näitähän on näitä kysymyksiä, ja yleensä niihin ei kyetä löytämään yksiselitteistä vastausta. Ei kyetä, ei haluta, siinäkin voi olla yksi pohdiskelun paikka.

Joku sanoi, että ihmisen suhdetta oikeistoon ja vasemmistoon määrittää olennaisesti se, näkeekö hän ihmisen perustaltaan heikkona vai vahvana.

Samaan malliin voisi todeta, että ihmisen suhdetta maailmaan määrittää olennaisesti se, näkeekö hän epävarmuutta ja kysymyksiä vai varmuutta ja vastauksia.

Filosofinen pyörittely ei johda mihinkään. Se kiertää kehää. Sillä on kuitenkin tärkeä tehtävä vaalia sekä yksilöllistä että yhteiskunnallista epävarmuutta. Tämä epävarmuus on tiedon ja tietämisen lähtökohta. Jos epävarmuudesta luovutaan, sen korvaa usko. Ja kun uskoa jaetaan sosiaalisesti, siitä tulee kokemuksellisesti tietoa.

Ihmisellä on perimässä kulkeva taipumus uskoa totuuksiin, joille ei ole perusteita. Yksi tämän ajan ilmeisimmistä opinkappaleista on usko markkinatalouteen. Järki kertoo, ettei järjestelmä voi nykymuodossaan selvitä, mutta usko väittää toisin. Sen vuoksi tämä hullunmylly jatkuu sen sijaan että resurssien riittämättömyyteen, maapallon saastumiseen ja aineellisen hyvän epätasaiseen jakautumiseen yritettäisiin etsiä todellisia ratkaisuja. Meille on kaupattu malli, jolle emme pysty näkemään vaihtoehtoja. Meidät on opetettu sokeiksi.

Joku - taaskaan en nimeä muista - tutkija totesi radio-ohjelmassa, että ihmisen koulutustaustalla tai poliittisella suuntautumisella ei ole yhteyttä hänen käsitykseensä maailman varmuudesta. Tutkimusten mukaan kaikissa ryhmissä on pieni joukko ihmisiä, jotka jankuttavat yhtä ja samaa luottaen vakaasti omiin käsityksiinsä. Nettifoorumeilla tällaiset tyypit paljastuvat nopeasti - jos ei muusta, niin siitä, että heidän on saatava viimeinen sana eivätkä he malta lopettaa keskustelua kesken.
 

Crazy Diamond

Jäsen
Suosikkijoukkue
Boston Bruins & Winnipeg Jets
Pahuutta on siinä missä hyvääkin. Syntymästä asti koet pahoja asioita, et saa maitoa heti kun sitä haluat, toisaalta kun alat parkumaan pääset äidin hellään hoivaan, mikä on taas hyvä asia.

Paha ja pahuus on mielestäni kaikkialla. Samoin kuin hyvä ja hyvyys. Hyvyys vaatii mielestäni yksilöltä enemmän, että sen huomaa. Pahuuteen on helppo luottaa. Paha on aina koettu jotenkin epämieluttavalla tavalla. Miksei paha voi olla hyvä? Ja sitä se minusta onkin, paha on hyvä! Paha antaa ihmiselle mahdollisuuden kipuun, tuskaan. Kipu ja tuska tuovat pahimmassa tapauksessa ihmiselle kuoleman, kun taas parhaimmassa (hyvimmässä) tapauksessa ihmiselle mahdollisuuden - Nietzschen oppia käyttäen - itsensä uudelleenmäärittämiseen. Ja en minä pidä kuolemaa pahana. Miksi ajattelemme että syntymä on automaattisesti hyvä asia, kuolema taas paha? Olenko minä hullu jos ajattelen toisinpäin?

Paha teko tai mikä tahansa yksilön kokema paha on hyväksi. Ainoa asia mistä voimme oppia on paha, niin helvetin tyhmiä me ollaan! Liika koettu paha taas voi syöstä ihmisen väärille raiteille, enkä minä sitä kenelläkkään toivo. Elämä on itsessään hyvä (ainakin tämänhetkisten fiilisten mukaan). Kuolema, syntymä. Yksinäisyys, ystävyys, Viha, rakkaus. Kaikki hyviä asioita. Ainoa vastakohtaisuus jossa pidän toista pahana tähän hätään ajateltuna on hiljaisuus, meteli (musiikki) Toki, hiljaisuuden vaatii se, että saa itselleen aikaa pohtia näitä asioita. Eikäpäs. Musiikki saa verenkiertoni nopeutumaan ja ajatukset rullaavat paremmin! Siksipäs nytkin soi Ulverin (eteerinenkö se on? No mielikuvitusta vauhdittava kuitenkin) musiikki.

Onko filosofia todellisuuspakoilua? Kaiken tämän tärkeän maailmantutkailun sekä yksilöllisellä että yleisellä tasolla, onko se eskapismia. Onko filosofia yhtä kuin eskapismi? Mielestäni hiukan, vaikka näiden kysymysten tulisi koskea kaikkia, ja kaikkien tulisi näitä miettiä. Onko elämä todellisuuspakoilua? Taatusti!

Filosofia on mielestäni erittäin helppo tieteenalue. Ei tarvitse esitellä sivistyssanoja sivistyssanojen perään, kaikki osallistuvat keskusteluun omalla elämänkatsomuksellaan. Välillä se oma elämänkatsomus tulee heittää lavuaariin, ja tutkailla sitä uusin ja erilaisin silmin. Siinä onkin haastetta kaikille!

Katsokaa allekirjoitukseni jos filosofia- läppä iskee.
 

ms.qvist

Jäsen
Suosikkijoukkue
Red Wings, Хокейний Клуб Донбас
Ja ennenkuin vedätte natsikortin hihasta niin uskoiko natsi olevansa hyvä vai paha? Mitä jos natsit olisivat voittaneet? Eläisimmekö pahan valtakunnassa? Jostain näkökulmasta kyllä. Jonkun toisen ei?

Vaikka suurin osa "meistä" pitää natsien tekoja pahoina, jopa absoluuttisen pahuuden ilmentymänä, jossa yhteen kansanosaan ja muutamiin ihmisryhmiin kohdistettiin suunnaton "tuhovimma", natsit - muutamia "polulta hairahtaneita" lukuunottamatta - tuskin näkivät tekojaan pahoina, vaan heillä oli teoilleen oikeutus, se tuli ylhäältä ja se perustui ajatukseen "herrarodusta" - asia yksinkertaistettuna. Me siis näemme heidät pahoina, mutta he kokivat kenties tekevänsä jopa hyvää, itseasiassa uskon, että he kokivat ja uskoivat tekevänsä hyvää, yhtälailla kuin ristiretkeläiset tai konkistadorit, joille oikeutuksen veritekoihin antoi paavi jumalan maanpäällisenä edustajana.

Spekuloinnista sille miltä maailma näyttäisi jos natsit olisivat voittaneet on täysin mahdotonta vastata tyhjentävästi - aiheesta on kirjoitettu lukuisia fiktiivisiä teoksia. Osa kiihkon vallassa kirjoitettuna, osa kiihkotta ja jopa mahdollisimman objektiivisesti tarkasteltuna, mutta jos natsit olisivat voittaneet toisen maailmansodan, voimme sodan kulusta ja siitä kuinka he kohtelivat alusmaidensa väestöä päätellä siitä millainen kohtelu eri kansoilla on ja kuinka nämä kokevat harrarodun saappaan kasvoillaan. Toki tässäkin kohdin on löydettävissä vivahde-eroja. Yksittäiset ihmiset, jopa suuremmat kansanjoukot saattoivat saada armahduksen mikäli täyttivät edes jollain tasolla "herrarodun" määritelmän, jotkut Neuvostoliiton kansat saattoivat varmuudella saada uuden elämän ja päästä pitämään kommunisteja ja slaaveja totaalisina ali-ihmisinä. Voisin kuvitella, että Neuvostoliiton/Venäjän saksalaisperäinen väestö pääsisi tässä tilanteessa "voitolle".

Sen sijaan vielä vaikeampi on määritellä sitä eläisimmekö me pahan valtakunnassa. Nyt, ulkopuolisina tarkkailijoina, voimme päätellä, että Hitlerin Saksaa voidaan pitää esimerkkinä pahan valtakunnasta, mutta silti emme voi yksintein todeta, että edes kaikki tämän päivän ihmiset allekirjoittaisivat tätä määritelmää. Löytyy ihmisiä, jotka ihailevat Hitlerin Saksaa. Heille on turha uskotella, että Hitler oli paha. He näkevät hänen tekonsa oikeina ja sen kuinka hän kohteli alusmaiden asukkaita oikeutettuna - joskin pientä ristiriitaa on siinä, että moni on valmis kiistämään holokaustin. Minä - jos siis kannattaisin Hitleriä ja natsismia - lippu liehuen ylväänä kiittäisin Hitleriä siitä, että hän yritti pyyhkäistä juutalaisen veren pois Euroopasta ja olisin tavattoman pahoillani siitä, että hän ei onnistunut tehtävässään. Minusta siis uus-natsit ovat pettureita, koska he eivät "uskalla?" allekirjoittaa sitä, että Hitler (loppupeleissä hän oli vastuullinen) halusi tappaa miljoonia juutalaisia ja onnistui tuhoamisohjelmassaan hyvin. Natsien kannalta katsoen, homma jäi kuitenkin ikävästi kesken.

Jos olisin minä, tällaisena kuin nyt olen, voisin pitää Hitlerin Saksaa pahan valtakuntana, mutta jos olisin syntynyt - tosin en olisi syntynyt, koska isäni puolelta suku olisi varmuudella tuhottu viimeiseen mieheen saakka - niin en voi tietää sitä, pitäisinkö maailmaa, jossa elän hyvänä vai pahana. En tiedä kuinka minut olisi kasvatettu, mitä meille koulussa opetettaisi - epäilemättä propagandaa ja aatehistoriaa, millaisia harrastusmahdollisuuksia yhteiskunta järjestäisi ja mitä oheistoimintaa niihin kuuluu etc. etc. Voisin siis aivan mainiosti pitää maailmaa, jossa Saksa olisi voittanut sodan, hyvänä ja onnellisena. Aina löytyy kuitenkin ihmisiä, jotka ovat valmiit vastustamaan diktatuuria, aina löytyy joku "rohkea" (lainausmerkeissä siksi, koska sana "rohkeakin" on määritelmäkysymys tässä tilanteessa - toiset pitävät tekoa rohkeutena, toiset hulluutena), joka nousee vastarintaan ja uskaltaa sanoa "Ei".

Lopputulemana: Ei, en haluaisi elää Hitlerin Saksassa, onneksi Stalingradissa, Leningradissa, Normandiassa etc. kävi kuten kävi.

vlad.
 

Tinke-80

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK, Haukat
Kts nimimerkille vlad hyvästä vastauksesta. Itse vähän ihmettelen missä viipyy ns vastapuolen vastaukset. Eikö pahuuden olemassaolon puolestapuhujia ole?

Mutta joku taisi viitatakin jossain viestissä olemassaolon tarkoitukseen ja siihen onko sitä?

Itse näkisin sitä että universumi luonne on elämää puoltava. Eli universumi yrittää luoda elämää kaikin keinoin ja kaikkialle. Missä muodossa tahansa. Siten mekin olemme "luotu". Onko kaiken tämän elämää puoltavan voiman takana joku meitä suurempi voima? Vai onko universumin luonne syntynyt evoluution tuloksena? Eli elämää puoltava universumi syntyy todennäköisemmin ja elää pitempään kuin elämää tuhoava universumi? Ja jos näin olisi niin eikö meillä universumin elävillä olennoilla olisi joku tehtävä? Vai olemmeko jonkinlainen sattuman tuotos jolla ei ole tarkoitysta?

-Tinke-80
 

Gentleman

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ilves
Vaikka suurin osa "meistä" pitää natsien tekoja pahoina, jopa absoluuttisen pahuuden ilmentymänä, jossa yhteen kansanosaan ja muutamiin ihmisryhmiin kohdistettiin suunnaton "tuhovimma", natsit - muutamia "polulta hairahtaneita" lukuunottamatta - tuskin näkivät tekojaan pahoina, vaan heillä oli teoilleen oikeutus, se tuli ylhäältä ja se perustui ajatukseen "herrarodusta" - asia yksinkertaistettuna. Me siis näemme heidät pahoina, mutta he kokivat kenties tekevänsä jopa hyvää, itseasiassa uskon, että he kokivat ja uskoivat tekevänsä hyvää, yhtälailla kuin ristiretkeläiset tai konkistadorit, joille oikeutuksen veritekoihin antoi paavi jumalan maanpäällisenä edustajana.

Itse olen ajatellut juutalaisvainojen niin Venäjällä kuin Saksassakin olleen seurausta ahneudesta ja kateudesta ei niinkään siitä, että lähtökohta olisi ollut arjalaisten uskomus "herrarotuun". Juutalaiset menestyivät vaikka muille meni huonosti, se loi epäilyksen rikastumisen keinoista ja ajatuksen uusijaosta, jolle tuli löytää "hyväksyttävä" perustelu. Eli en usko, että viha ja vimma tai pahuus olisi ollut missään vaiheessa perussyy, vain ilmentymä.

Tietenkin sitten, kun teoille piti löytää aina vaan ylevämpiä perusteluja tuli välttämättömäksi "herrarodun oikeus ja velvollisuus" ja aina vaan puhtaampi rotu. Tämä ei siltikään puhu minusta sen puolesta, että itse aate olisi ollut paha vaan se vei ihmiset mukanaan.

Samaa on näkyvissä muuallakin, kun tilanne on epäedullinen, syy haetaan itsen ulkopuolelta ja jos sopiva syyllinen löydetään ja sama syyllinen sopii riittävän monelle niin ihan mitä tahansa voi tapahtua, minkä tahansa aatteen nimissä.

Tämä kertoo minusta ennen kaikkea ihmisen luonnosta, joka haluaa olla arvostettu. Ja jos ihminen tuntee, että häntä ei arvosteta, hän etsii syyn siihen jostain muusta kuin itsestään.
 

ms.qvist

Jäsen
Suosikkijoukkue
Red Wings, Хокейний Клуб Донбас
Itse olen ajatellut juutalaisvainojen niin Venäjällä kuin Saksassakin olleen seurausta ahneudesta ja kateudesta ei niinkään siitä, että lähtökohta olisi ollut arjalaisten uskomus "herrarotuun". Juutalaiset menestyivät vaikka muille meni huonosti, se loi epäilyksen rikastumisen keinoista ja ajatuksen uusijaosta, jolle tuli löytää "hyväksyttävä" perustelu. Eli en usko, että viha ja vimma tai pahuus olisi ollut missään vaiheessa perussyy, vain ilmentymä.

Tietenkin sitten, kun teoille piti löytää aina vaan ylevämpiä perusteluja tuli välttämättömäksi "herrarodun oikeus ja velvollisuus" ja aina vaan puhtaampi rotu. Tämä ei siltikään puhu minusta sen puolesta, että itse aate olisi ollut paha vaan se vei ihmiset mukanaan.

Siinä olet oikeassa, että taustalta löytyi muita, hyvin voimakkaita syitä, kuten juuri ahneus ja kateus ja nämä tunteet oli helppo kohdentaa siihen kansanosaan jolla meni (tai ainakin näytti menevän) hyvin ja nämä olivat juutalaisia.

Mutta sitten kun massoja todella oli saatava puolelle, oli minusta löydettävä jo muitakin vaikuttimia ja keinoja joilla puolustella tekoja ja masinoida niitä - ja kyllähän puheet "herrarodusta" alkoivat jo varsin varhain ja näiden vaikuttimien avulla pystyttiin paremmin saamaan tietty kansanosa puolelle ja siitä liike lähti vuosien mittaan leviämään. Näkökulmastani tarkasteltuna kuljettiin tietyllä tavalla käsi kädessä - olisiko ilman toista ollut toista? Kenties, mutta mistä olisi löytynyt yhtä merkityksellinen "vihollinen" johon kohdistaa vimma - idästäpä tietenkin/kenties. Tuolloin varmasti olisi katse käännetty itään ja slaaveihin, ali-ihmisiin - jotka tosin olivat ihmisiä, joihin verrattuna juutalaiset eivät olleet muuta kuin saastaa. Mutta olisiko kommunisteilla pelotellen saatu masinoitua samanlainen joukkovoima taakse, vai vaatiko joukkovoiman taakse saaminen juuri sen, että kohde oli oltava omalla maaperällä?

Tietenkään näillä viesteillä ei täällä voi kuin raapaista pintaa, koska vastaavia asioita on spekuloitu kirjakaupalla ja itsekukin kirjoittaja tarkastelee asiaa omasta näkökulmastaan. Teemat liikkuvat vihasta kateuteen, herrakansaan, puhdasrotuisuuden vaalimiseen etc. - yhdessä tai erikseen. Mutta perusnäkökulma on edelleen se, että natsit leimataan suurelta osin kokonaisvaltaisesti pahoiksi, ainakaan minä en ole löytänyt kovinkaan montaa teosta, joissa kohtelu olisi ollut mahdollisimman objektiivista ja koetettu löytää rationaalisia syitä sille miksi käyttäytymisessä nähtäisi muutakin kuin pahuutta, julmuutta, halveksuntaa tms. (Mitä teot toki pitivät sisällään...). Esim. William L. Shirer teoksissaan "Kolmannen valtakunnan nousu ja tuho I & II", antaa minusta osin hyvin yksipuolisen kuvan natseista, leimaten heidät paikoin ylimielisiksi moukiksi, joista ei ole juuri hyvää sanottavana tai löydettävänä - tosin kirjat ovat aikansa teos. Tietyssä mielessä poikkeus on Leon Goldensohnin teos "Nürnbergin haastattelut", jossa hän tuo esille myös toista puolta eli nostaa esille johtajien älykkyyttä - esim. Göring ei ollut ihan tyhmä mies, vaikka kaikessa pöyhkeydessään luisui liiallisen mahtipontisuuden puolelle haaliessaan mitä erilaisimpia palkintoja ja mitaleja ja arvotunnuksia itselleen.

Natseja, heidän tapaa toimia ja työskennellä, voi tarkastella monella tavalla - toisinaan rima vain yliteltään matallimmalta kohdin. Voidaan heittää ilmaan kysymys: Oliko heidän toimissa mitään hyvää?

vlad.
 

Ted Raikas

Jäsen
Suosikkijoukkue
SaiPa
Filosofinen pyörittely ei johda mihinkään. Se kiertää kehää. Sillä on kuitenkin tärkeä tehtävä vaalia sekä yksilöllistä että yhteiskunnallista epävarmuutta. Tämä epävarmuus on tiedon ja tietämisen lähtökohta. Jos epävarmuudesta luovutaan, sen korvaa usko. Ja kun uskoa jaetaan sosiaalisesti, siitä tulee kokemuksellisesti tietoa.
Itse olen jotenkin mieltänyt, että filosofian tärkein tehtävä on käsitellä asioita joita ei ainakaan vielä tässä vaiheessa (jos koskaan) voida selittää tieteen avulla. Eli se on tietyllä tapaa temmellyskenttä ajatuksille jotka liikkuvat tieteen ulkopuolella. Olkoonkin, että filosofian tulisi ottaa kaikki tieteen todistamat faktat huomioon. Siinä mielessä se on tavallaan yksi haara luonnontieteissä.

Eli filosofia poikkeaa siinä mielessä uskonnosta, että se etsii mahdollisia selityksiä, mutta ei väitä niitä varmoiksi. Siksi filosofia mahdollistaa väittelyn paremmin kuin uskonto, koska siinä ei lukittauduta johonkin ehdottomuuteen.

Tämä siis oma käsitykseni filosofian luonteesta, ainakin tietystä vinkkelistä. En ole koskaan lukenut mitään tarkkaa määritelmää filosofiasta joten korjatkoon joku jos olen ihan harhateillä.

Niin ja toki filosofia on omasta mielestäni erittäin laaja käsite ja sisältää jo hyvin erilaisia asioita ihan miettien millä mantereella ollaan. Vrt. itä ja länsi.
 
Suosikkijoukkue
Die Nationalmannschaft, Bayern München, HIFK
Nyt, ulkopuolisina tarkkailijoina, voimme päätellä, että Hitlerin Saksaa voidaan pitää esimerkkinä pahan valtakunnasta, mutta silti emme voi yksintein todeta, että edes kaikki tämän päivän ihmiset allekirjoittaisivat tätä määritelmää. Löytyy ihmisiä, jotka ihailevat Hitlerin Saksaa. Heille on turha uskotella, että Hitler oli paha. He näkevät hänen tekonsa oikeina ja sen kuinka hän kohteli alusmaiden asukkaita oikeutettuna - joskin pientä ristiriitaa on siinä, että moni on valmis kiistämään holokaustin.
Jälkikäteen, nykypolvien tietämyksellä ja tavanomaiseen tapaan tarkasteltuna Hitleriä on luonnollista pitää pahan ruumillistumana vähintään siinä missä Stalinia tai Pol Potia. Toisaalta Hitler voimisti 30-luvun Saksan talouselämää ja etenkin teollisuutta, muutakin kuin sotatarviketeollisuutta, ja vaikutti olennaisesti siihen, että maassa on tänäkin päivänä esimerkillinen moottoritieverkosto. Hitler ei lunastanut asemaansa pelkästään rotuvihan lietsonnalla, vaan kohentamalla saksalaisten elinoloja ja luomalla jatkuviin näyttöihin perustuvaa tulevaisuudenuskoa edellisen sodan ankaran rauhansopimuksen ja vaikean laman katkeroittamaan kansaan.

Voin hyvin uskoa sen, ettei Hitler pintapuolisesti ajatellen tuntunut välttämättä kovin pahalta mieheltä 30-luvun perussaksalaisesta. Epäsuosittuja vähemmistöjä kohdeltiin avoimen eriarvoisesti, mutta juutalaisten, vammaisten jne. joukkomurhat pyrittiin Saksassakin pitämään rajatun piirin tiedossa. Ihan perussakuilla ei välttämättä ollut oikein selvää käsitystä siitä missä milloinkin mentiin.

Nyt päästäänkin siihen, kuinka osata tunnistaa keskuudessaan oleva paha ja miten sellaiseen pitäisi tunnistaessaan suhtautua. Ollaanko virittelemässä vainoharhaisina noitarovioita vai ehkäisemässä hyvällä syyllä uutta Hitleriä pääsemästä vauhtiin? Tässä meille ikuista pohdittavaa.

Edellä kirjoitettuun pitänee vielä lisätä, ettei Autobahn varmaan ole kenenkään nykypäivän natsahtaneen keskeisin Hitler-sympatian innoittaja...
 

mjr

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomen maajoukkueet
Tyydyn toteamaan, että aiheesta on alustettu ja taitettu peistä ennenkin:

Filosofia-ketju

Filosofiaketju

Nämä kaikki voisi kyllä yhdistää yhdeksi ketjuksi, samantyyppistä, mielenkiintoista keskustelua kaikissa, kun nyt lueskelin noita vanhoja ketjuja - huomasin muuten, etten näköjään ole vastannut yhteen Wikingin kiinnostavaan repliikkiin itselleni, pitäisikö nyt sitten siihen ketjuun vastata vai tähän...
 

Lemieaux

Jäsen
Suosikkijoukkue
Total hockey / Totaalvoetbal
Itse näkisin sitä että universumi luonne on elämää puoltava. Eli universumi yrittää luoda elämää kaikin keinoin ja kaikkialle. Missä muodossa tahansa. Siten mekin olemme "luotu". Onko kaiken tämän elämää puoltavan voiman takana joku meitä suurempi voima? Vai onko universumin luonne syntynyt evoluution tuloksena? Eli elämää puoltava universumi syntyy todennäköisemmin ja elää pitempään kuin elämää tuhoava universumi? Ja jos näin olisi niin eikö meillä universumin elävillä olennoilla olisi joku tehtävä? Vai olemmeko jonkinlainen sattuman tuotos jolla ei ole tarkoitysta?

-Tinke-80

Elämä on syntynyt ja jatkaa kehittymistään loputtomien kvanttitason vaihteluiden seurauksena. Jossain vaiheessa luonto oppi käyttämään hyväksi sitä, että fotoni voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa, tämä näkyy esim. fotosynteesissä. Kvanttitunneloituminen (quantum tunneling, en oo varma suomenkielisestä nimestä) on toinen esimerkki siitä, miten luonto/elämä oppi käyttämään hyväksi kvanttitason ilmiöitä. Tämä näkyy esim. hajuhermoissa, joissa elektroni voi "hypätä" sopivan hajumolekyylin läpi koskematta siihen, ja siten saamme maku/hajuaistimuksen.

Mutta mä näkisin, että nämä kvanttivaihtelut eivät sinänsä ole sattumanvaraisia, sillä luonto käyttää niitä hyväksi havaittuja settejä ja kaikenlisäksi pitää muistissa huonoksi havaittuja myöhempää käyttöä varten. Jokin voima siellä taustalla on minun mielestä oltava, joka ohjaa elämää koko ajan monimutkaisemmaksi. Fyysinen maailma, kuten aivojen sähkökemia, on perkeleen tehokasta tekoälyä, mutta silti vain tekoälyä. Vaikka emergenssi onkin mielenkiintoinen ilmiö, en usko että miljardista sähköimpulssista voi syntyä tietoisuutta.

Itse olen melko hengellinen ihminen. Uskon että kaikilla ihmisillä, eläimillä, atomeilla, kvarkeillakin on jokin yhteys joka ei nyt vaan ole materiaa. Jokin yhteinen tietoisuus/tajunta. Ja jos tämä ei synny materiasta, sen on oltava jollain muulla tasolla. Olen kokenut kymmenisen kertaa elämässäni näitä hetkiä, jolloin olen ollut täysin synkassa kaiken ja kaikkien kanssa. Se on melko päräyttävää, ja se on tullut ihan selvinpäin pelkän itsetutkiskelun ja meditaation kautta. Näkemykseni on, että on olemassa vain yksi tietoisuus joka ohjaa tätä fyysistä maailmaa, ja että kaiken (kvarkeista galakseihin) läpi paistaa tuo tietoisuus. Se on se egon takaa löytyvä oikea "minä", tai oikeammin "me" :)

Nämä lähi-idän kolme uskontoa opettaa että kaikki syntyy syntisinä ja mielettömän pelottelun avulla laitetaan ihmiset tottelemaan ja käyttäytymään. Mahtava konsepti jos halutaan aivopestä ja kontrolloida ihmisiä, mutta kaukana totuudesta. Buddhismi, Taoismi ja muut itämaiset uskonnot pureutuvat paljon syvemmälle siihen, mitä tietoisuus ja todellisuus oikeastaan on. Ja niissä tulee esille myös oikea ja väärä, hyvyys ja pahuus, ihan eri tavalla kuin abrahamisissa uskonnoissa.

Jokaiselle reaktiolle on vastareaktio. Mikään teko ei ole paha tai hyvä, vaan kaikki on kiinni näkökannasta. Elämä on valintoja (enkä nyt puhu pelkästään ihmisen tietoisesta joko-tai valinnasta, vaan jo elementaaripartikkelitasolla), ja jokainen valinta vaikuttaa kaikkeen. Universumi on yks hiton iso hologrammi, ja kun yksikin kvarkki vaihtaa spinniä, se muutos heijastuu koko hologrammiin. Pahuus ja hyvyys on virheellisiä konsepteja, jotka syntyy kun tarkastelee yksittäisiä ihmisiä. Jos tarkastelee kokonaisuutta, niitä ei ole.
 

ms.qvist

Jäsen
Suosikkijoukkue
Red Wings, Хокейний Клуб Донбас
Jälkikäteen, nykypolvien tietämyksellä ja tavanomaiseen tapaan tarkasteltuna Hitleriä on luonnollista pitää pahan ruumillistumana vähintään siinä missä Stalinia tai Pol Potia. Toisaalta Hitler voimisti 30-luvun Saksan talouselämää ja etenkin teollisuutta, muutakin kuin sotatarviketeollisuutta, ja vaikutti olennaisesti siihen, että maassa on tänäkin päivänä esimerkillinen moottoritieverkosto. Hitler ei lunastanut asemaansa pelkästään rotuvihan lietsonnalla, vaan kohentamalla saksalaisten elinoloja ja luomalla jatkuviin näyttöihin perustuvaa tulevaisuudenuskoa edellisen sodan ankaran rauhansopimuksen ja vaikean laman katkeroittamaan kansaan.

Tämä on juuri eräs ongelma johon ulkopuolinen tarkastelija hyvin usein törmää. Hän ei välttämättä huomaa (tai kenties halua huomioida) niitä "positiivisia" asioita, joita tämä "pahan" hallitsijan/hallintokoneiston avulla saadaan aikaan, kuten esille nostamasi teot Hitlerin Saksassa. Kyllähän maa, todella melkoisen murroksen kävi läpi muuttui huomattavasti vuosikymmenessä, heikosta, monessa mielessä heikosta, valtiosta tuli Eurooppalaisittain ja myöhemmin globaalisti melkoinen mahtitekijä. Mutta olisiko Hitlerin kannattanut olla ahnehtimatta liikoja? Jos nyt tarkastellaan asiaa niin hän ahnehti liikaa ja halusi kerralla saada sotilaallisessa mielessä liian paljon mutta tuolloin 40-luvulla kaikki oli toisin, tai 30-luvun lopulta alkaen. Hänen saavutuksensa olivat huomattavat ja eteneminen monella saralla nopeaa, hän sai kaiken kuin kultalautasella, joten on ymmärrettävää, että halua saada enemmän ja enemmän kasvoi - ja kuten monissa teoksissa todetaan, samalla halu kuunnella kenraaleja väheni ja usko omiin kykyihin kasvoi, kunnes alkoi tulla ensimmäisiä vastoinkäymisiä, mutta niistäkin Hitler tavallaan selvisi "voittajana" mutta seuraava "aalto" - Stalingradista alkaen - koitui hänen ja samalla Saksan kohtaloksi.

Se kuinka paljon saksalaiset - kadunmiehet - loppujen lopuksi tiesivät hirmutöistä on edelleen hiukan hämärän peitossa. Joidenkin kirjoittajien, ehkäpä leimaava, toteamus on se, että heidän täytyi tietää ja ymmärtää se mitä tapahtui koska kaikkialle levittäytyneen valvontakoneiston ja hallinnon myötä olisi ollut aistittavissa, että kaikki ei ole kunnossa. Yhtälailla on myös vedottu siihen, että rintamalta kotilomille tulleet sotilaat varmasti välittivät tietoa siitä mitä rintamalla tapahtui, mihin raakuuksiin etenkin idässä syyllistyttiin. Ja mikä on muiden valloitettujen alueiden asukkaiden rooli. Sulkivatko saksalaiset silmänsä pelon tähden, välinpitämättömyyden tähden vai kenties tietämättömyyden tähden - vai kenties kaikkien syiden tähden. Osa saksalaisista kuitenkin tiesi missä mennään, sen dokumentit välittävät nykypolville, mutta yhtälailla muiden hirmuhallitsijoiden hallintoja tarkastellessa on havaittavissa, että mitä raaempi hallinto on, sitä hanakammin ihmiset haluavat sulkea silmänsä "tämä ei kuulu minulle, en ole nähnyt tätä" - kielletään totuus, ja se on usein keino selvitä todellisuudesta.

Sulkisinko minä silmäni ja pakenisin todellisuudelta vai uskaltaisinko nousta sitä vastaan ja sanoa "Ei"? En todellakaan tiedä... voi olla, että pelkuruudessa sulkisin silmäni ja olisin osallinen miljoonien ihmisten murhaamiseen. Olisinko tuolloin sen parempi kuin ne miehet ja naiset, jotka murhasivat nämä syyttömät ihmiset? Kuinka moni voi sanoa varmuudella ettei sulje silmiään?

vlad.
 

Crazy Diamond

Jäsen
Suosikkijoukkue
Boston Bruins & Winnipeg Jets
Tuli mieleeni, onko kukaan vastuussa kenestäkään. Onhan näin että jos menen päiväni päättämään se ei ole kenenkään vika? Onko se edes sama asia? Meidät on tähän maahan ''heitetty'', olemme siis vapaita. Mutta mihin vapautemme rajoittuu. Toisilla psyykkeen sairauteen, toisilla... no ymmärsithän? Jos kukaan ei ole vastuussa kenestäkään, sittenhän ei olisi rakkautta? Olisiko?

Omistushalu. Voiko ihmisen omistaa. Omistaako rakkaus itsensä? Siis, jos oikein rakastaa jotain tiettyä henkilöä, haluaako sen omistaa. Tarkoitan siis ei- materia omistuksesta. Onko se edes mahdollista? Kovin tyhjäksi käy elämä jos on vain materiaa jota omistaa. Sitä haluaisi omistaa rakkauden johonkin, ihan mihin vain ei- materiaan.

Tässä nyt hajanaisia ja sekaisia aatoksia.

Ja tuosta pahuudesta, kun Tinke-80 kirjoitteli, että kumma kun ei löydy pahuuden puolestapuhujaa. En varmaan sitä tarpeeksi selvästi ilmaissut. Lainaanpa edellistä ketjun viestiäni

Miksei paha voi olla hyvä? Ja sitä se minusta onkin, paha on hyvä! Paha antaa ihmiselle mahdollisuuden kipuun, tuskaan. Kipu ja tuska tuovat pahimmassa tapauksessa ihmiselle kuoleman, kun taas parhaimmassa (hyvimmässä) tapauksessa ihmiselle mahdollisuuden - Nietzschen oppia käyttäen - itsensä uudelleenmäärittämiseen. Ja en minä pidä kuolemaa pahana. Miksi ajattelemme että syntymä on automaattisesti hyvä asia, kuolema taas paha? Olenko minä hullu jos ajattelen toisinpäin?

Paha teko tai mikä tahansa yksilön kokema paha on hyväksi. Ainoa asia mistä voimme oppia on paha, niin helvetin tyhmiä me ollaan! Liika koettu paha taas voi syöstä ihmisen väärille raiteille, enkä minä sitä kenelläkkään toivo. Elämä on itsessään hyvä (ainakin tämänhetkisten fiilisten mukaan). Kuolema, syntymä. Yksinäisyys, ystävyys, Viha, rakkaus. Kaikki hyviä asioita.
 

Kihaus

Jäsen
Suosikkijoukkue
Jokerit, Flyers
Filosofisissa kysymyksissä itseäni on alkanut mietityttämään kysymykset itsessään. Miksi kysytään ja mitä sillä mahdollisella vastauksella on aikomus tehdä? Otetaanpa nyt esille vaikkapa tämä ikuisuuskysymys elämän tarkoituksesta ja kuvitellaan, että olisi olemassa jokin sellainen auktoriteetti, jota ihminen mukisematta uskoisi, tai ainakin luulisi uskovansa, sanoi tämä sitten mitä tahansa. Siispä, mitäpä jos tämä auktoriteetti väittäisi, että elämän tarkoitus on nussia lampaita? Aivan. Viittaisit kintaalla ja palaisit lähtöruutuun. Tämä ajatusleikki kuitenkin paljastaa meille sen, että esitetyllä kysymyksellä ei ole missään vaiheessa ollutkaan premissiä asiantilan verifikoinnista. Hyväksymme siis vain tietynlaisia vastauksia. Joten miksi ihmeessä tuhlaisimme aikaamme sellaiseen ajatustyöhön, jota ei ole tarkoitus viedä loppuun saakka? Joidenkin mielestä filosofia on täydellistä humpuukia ja sitä se toden totta onkin, mikäli keskustelijoiden välinen dialogi perustuu ainoastaan keskustelijoiden omiin mieltymyksiin kulloinkin käsiteltävästä aiheesta. Pointtini siis lienee se, että kysymyksen, tai pikemminkin kysyjän, tulisi olla avoin kaikille vastauksille, jotta dialogi ei olisi kaikille osapuolille pelkästään ajanhukkaa. Pelkästä kysymyksien kysymisestä jää ainakin itselleni poikkeuksetta sellainen tunne, ettei kysyjä ole pohtinut asiaa itse lainkaan. Vähintä siis mitä kysyjä voi mielestäni tehdä, on tuoda oma näkemyksensä aiheesta esille, jotta dialektinen ajatustenvaihto pääsisi toden teolla käyntiin.

Yllä oleva vuodatus oli tavallaan pohjustusta sille, että mielestäni filosofiaa tulisi käyttää ainoastaan ihmisyhteisöä käsitteleviin ongelmiin ja niiden ratkomiseen. Pohdiskelu elämän tarkoituksesta ja pahan ja hyvän välisestä erosta sellaisenaan kun ei oikeasti johda kokemukseni mukaan yhtään mihinkään. Lähinnä siitä syystä, että ihmisen oma intuitio on se ainut auktoriteetti, jota se viime kädessä kuuntelee. Vastauksia suuriin kysymyksiin ei siis ole muualta tulossa ellei sitten raamattuun tartu, ja nyt ei tartuta. Täytyy olla konkreettinen konteksti, jota mainitsemani yhteisö eittämättä edustaa. Ehkä ne suuretkin kysymykset alkavat sitä myöten avautua jos ovat avautuakseen.

Otetaan nyt lyhyesti käsittelyyn esim. tuo vastuuasia, josta nimimerkki Crazy Diamond kyselikin. Näkisin, että vastuusta ei voida puhua missään muussa tilanteessa kuin ihmisen ollessa, nyt tarkkana, vapaaehtoisesti(huom!), osana jotain yhteisöä. Muuan Harry S. Truman taisi tölväyttää aikoinaan jotensakin niin, että "If you can't stand the heat, get out of the kitchen", joka mielestäni kuvastaa melkoisen hyvin sitä, että ihmisen työnnettyä nokkansa vapaaehtoisesti paikkaan x, tulee siellä olla ja elää olosuhteiden vaatimalla tavalla, taikka sitten yksinkertaisesti poistua. Täydellistä vapautta vastuusta voikin sitten tutkiskella vaikkapa katsomalla Tom Hanksin tähdittämän elokuvan Cast Away. Väitteeni siis kuuluu, että vastuu- ja kaikki muutkin filosofiset kysymykset kuuluvat ainoastaan yhteisön piiriin. Vai onko autiolle saarelle haaksirikkoutuneella, kuolleeksi luullulla miehellä sittenkin vastuuta jostain? Itsestään, mutta miksi?

Tulipas sellaista tekstiä, että voisi ensimmäisen kappaleen kysymysproblematiikkaani palaten kysyä, että miksi? :D Pitänee palailla tarkentelemaan lausuntojani jos tarvetta vain ilmenee.

P.S. Defenssini käskivät kirjoittamaan ennen kuin joku muu sen tekee, että piri toimii, ja että luultavasti puhuin itseni pussiin monessakin kohtaa, sillä saatoin yliarvioida itteni ihan täysin.
 
Viimeksi muokattu:

wundermann

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tappara, LUFC
Vastuu

Vastuu yhteisön sisälläkin syntyy suurimmaksi osaksi yksilön sisällä. Vaikka yhteisö asettaa tietyt moraaliset rajat ja lait, voi yksilö silti rikkoa niitä, ja moni rikkookin. Yksilön oman pään sisällä olevat eettiset ja moraaliset rajat tekevät sen varsinaisen eston.
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös