Analyysia eilisestä pääministeritentistä:
Aluksi on syytä kehua tentin toteuttajia. Formaatti oli hyvä, haastattelijat tehtäviensä tasolla ja teemat hyvin valittu. Kokonaisuus oli selkeästi parempi kuin Ylellä.
Tässä tentissä ei mielestäni ollut selviä voittajia tai häviäjiä, vaan enimmäkseen mentiin odotusten ja vanhojen askelmerkkien mukaisesti. Haavisto nosti jonkin verran profiiliaan, mutta iso osa siitä johtui aihealueiden painotuksista; Pekka pääsi mukavuusaluelleen, kun keskustelu viipyi pitkään ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Rinne oli yllättävän hyvä verrattuna aiempiin esiintymisiin. Sipilä ja Orpo kävivät selvästi omaa keskusteluaan, jonka tavoitteena oli Rinteen haastaminen. Haavisto ja Halla-aho olivat enemmän tarkkailijan asemassa, mikä varmasti sopii kummallekkin. Ja sitten itse henkilöanalyysiin:
Pekka Haavisto. Vihreillä ei ole ollut tarpeeksi asianomistajuutta talous- ja sotekysymyksissä, minkä vuoksi puolue on jämähtänyt pääministeritaiston ulkopuolelle. Haavisto on kuitenkin omalla valtiomiesmäisellä otteellaan palauttanut puolueen uskottavuuden. Ero Touko Aaltoon on silmiinpistävä: Haavisto ei tee identiteettipolitiikkaa, vaan laittaa kaikki paukut asiaosaamiseen.
Vihreiden kannalta kiusallisia kysymyksiä ovat olleet viime aikoina ydinvoima sekä suhtautuminen kansalaistottelemattomaan. Haavisto naulasi kummatkin aiheet erinomaisesti. Vihreiden ei ole viisasta lähteä politikoimaan ydinvoimalla, joka ei ole tällä hetkellä ajankohtainen kysymys. Sillä saralla ei ole voitettavaa, minkä Haavisto myös ymmärtää. Kansalaistottelemattomuus on myös aihealue, joka herättää kansalaisissa voimakkaita tunteita. Tämänkin Pekka hoiti viileästi pois alta.
Ongelmat Haavistolla tulevat esiin kotimaan politiikan ikuisuuskysymyksissä. Vihreillä ei ole selkeitä ajatuksia sotesta tai työvoimapolitiikasta, ja näissä aihealueissa näkyy myös Haaviston heikohko substanssiosaaminen. Uskoisinkin, että vihreiden kannatuskatto on siellä 15% tienoilla. Suurempi kannatus vaatisi profiloitumista taloudessa ja sosiaalikysymyksissä. Haaviston heitto hävittäjähankinnoista oli heikko; tuli mieleen, että näinkö vihreitä vaivaava idealistinen tendenssi nostaa jälleen päätään. Pekan vaivaantunut hymyily ei ainakaan parantanut julkikuvaa.
Juha Sipilä. Aika mitäänsanomaton esitys. Ei ollut heikko, mutta ei toisaalta onnistunut tuomaan mitään uutta pöytään. Sipilän selkeä valttikortti on vahvaan työllisyyspolitiikkaan vetoaminen, mutta sekin pitäisi myydä kansalle vähän innovatiivisemmalla tavalla. Heikkoudet kulminoituvat esiintymiseen: Sipilä on aika monotoninen puhuja, jonka puhetapa on viipyilevä ja artikulaatio heikkoa.
En näe keskustan vaaliohjelmassa mitään, mikä innostaisi kansaa äänestämään. Näin ollen Sipilä on kieltämättä hankalassa paikassa. Sote on hirvittävä katastrofi, josta Sipilä kantaa päävastuun. Lisäksi tähän tenttiin liittyen oli aika kiusallista seurattavaa, miten Sipilä reagoi turvapaikanhakijoiden majoituskysymykseen. Siinä kohtaa olisi ollut järkevää myöntää, että lausunto oli harkitsematon mutta tarkoitus vilpitön. Näyttäisi siltä, että myös turvapaikkapolitiikka kaatuu Sipilän ja kepun niskaan.
Antti Rinne. Moni oli sitä mieltä, että Rinne mokasi pahasti. Itse taas näen, että tämä oli jopa onnistuminen Rinteeltä. Ulosanti on edelleen heikkoa ja vaaliohjelma täyttä huttua, mutta ne eivät nousseet samalla lailla esiin kuin aiemmissa tenteissä.
Sote on Rinteelle todella helppo aihealue, sillä sdp:n linja vaikuttaa pitkällä perspektiivillä selkeästi johdonmukaiselta kuin kokoomuksen tai kepun. Rinteen ei tarvitse tehdä oikeastaan yhtään mitään, kun Orpo ja Sipilä upottavat vuorotellen toisiaan. Myös talouspolitiikassa on helppoa, koska kansan suuri enemmistö huutaa tulonsiirtoja taloustilanteesta riippumatta. Demareiden ohjelma on epälooginen ja hölmö, mutta se puree ajan henkeen.
En tiedä, oliko maskeeraustiimi vaihtunut, mutta Rinne näytti selkeästi terveemmältä kuin Ylen tentissä. Esiintyminen oli myös rauhallisempaa kuin yksilötentissä, jossa Rinne naureskeli hermostuneesti ja kaiveli lukulaseja povarista. Nyt luvut ja linjaukset tulivat jo selkeästi sujuvammin.
Sdp voittanee nämä vaalit Rinteestä huolimatta. Juuri nyt on selvää, että isot asiakysymykset, kuten sote, koulutusleikkaukset ja ilmastonmuutos, satavat demareiden laariin. Sdp:n kannalta on myös hyödyllistä, että muut puolueet haastavat Rinnettä. Näin demareille luodaan jo lähtökohtaisesti ennakkosuosikin asema.
Petteri Orpo. Vähän siinä ja siinä, pitäisikö Orpo luokitella epäonnistujiin. Muutamat aihealueet, kuten sote, olivat hirveää katseltavaa. Orpo on puhunut itsensä sellaiseen suohon, että pääministerin haaveet voinee haudata. Kokoomus ei yksikertaisesti ole osannut päättää, mitä se on mieltä soten, vanhustenhoidon ja ilmastonmuutoksen suhteen. Nyt nähtävä venkoilu antaa juuri sen kuvan, mitä kansa on rakennellut tammikuusta lähtien: kokoomus yrittää esittää koko kansan puoluetta, mutta imagon tasolla se pelaa kaksilla rattailla. Tilannetta ei paranna se, että Orpo näyttää epäluotettavalta autokauppiaalta, jolla on tosi hyvä fiat myynnissä.
Kokoomuksen olisi nyt koottava rivit ja tehtävät selkeät periaatepäätökset, joita ajetaan jokaisessa vaalitilaisuudessa. Mikäli persujen ympärillä poreileva vihapuhuminen puistattaa, miksei sitä voi sanoa ääneen? Jotenkin tuntuu, että Orpo ei onnistu pyristelemään ulos varovaisuudesta. Olemuksen ja ulosannin luoma kokonaiskuva on epävarma: Orpo kiemurtelee ja omaksuu alistetun roolin. Haastot ovat välillä hyviä, mutta niitä seuraa epämääräinen selittely milloin missäkin b-luokan asiakysymyksessä.
Hyvääki löytyy. Orpo on onnistunut tekemään selväksi, miten kehnoa Rinteen poppoon talouspoliittinen osaaminen on. Lisäksi Orpo hyödynsi täysimääräisesti Haaviston puolivillaiset hävittäjä-heitot. Ilmastopolitiikassa ei ollut kovin suuria ongelmia, vaikka puoluen peruslinja aiheeseen on hapuileva. Aineksia onnistuneeseen suoritukseen olisi siis olemassa, mutta epäonnistumisia tulee liikaa.
Jussi Halla-aho. On kerännyt paljon kehuja, mutta en oikein ymmärrä miksi. Sama vanha kaava toistui: Halla-aho aloittaa puheenvuoronsa niin kaukaa aiheesta, ettei mitään konkreettista ratkaisuehdotusta ehdi tulla. Lisäksi hän on omaksunut tarkkailijan roolin, joka tarkoittaa minun papereissani vastuun kiertelyä. Soteen, koulutuspolitiikkaan tai Eurooppa-asioihin Halla-aholla ei ole mitään annettavaa.
Plussaa tulee kuitenkin siitä, että Halla-aho on erittäin miellyttävä keskustelija, joka antaa muiden puhua keskeytyksettä. Hän myös pyrkii löytämään sellaisia näkökulmia, joita toiset karttavat. Artikulaatio oli eilenkin totutun hyvää. Kaiken kaikkiaan Halla-aho on kasvanut kohtuulliseksi esiintyjäksi, joka jää kuitenkin toisinaan jalkoihin passiivisella tyylillään.
Asiakysymyksissä Halla-aho vetelee aivan omilla linjoillaan. On oletettavaa, että hänen rauhallinen olemuksensa ja muista poikkeava sanomansa vetoaa moniin äänestäjiin. Sillä ei kuitenkaan tulla nousemaan ministeriksi tulevallakaan kaudella. Halla-aho yrittää selkeästi tehdä maahanmuutosta kynnyskysymyksen. Tämä näkyi jo siinä, että Hallis nousi kuin horroksesta, kun keskustelu ajautui sotesta EU- ja maahanmuuttokysymyksiin.
Ongelma piilee nyt siinä, että Suomen kansa ei kannata tai tule kannattamaan sitä peruslinjaa, jonka Halla-aho on puolueelleen valinnut. Hallis esimerkiksi ehdotti, että EU:ssa pitäisi luopua vapaan liikkuvuuden periaatteesta. Miten ihmeessä hän kuvittelee, että tällaisilla visioilla noustaisiin johtamaan Suomen Eurooppa-politiikkaa? Turvapaikanhakijakysymys on kiusallinen kaikille muille puoluejohtajille, mutta vielä kiusallisempaa olisi, mikäli he lähtisivät vaatimaan perustuslain muutoksia tai radikaaleja ratkaisuja tilanteessa, jossa Suomeen tulee keskimäärin 3000-4000 turvapaikanhakijaa vuodessa.
