Olipahan vaalitentti. Odotin kovaa asiakeskustelua taloudesta, mutta jouduin pettymään. Valtaosa ajasta kului opeteltujen fraasien kertaamiseen, eikä konkreettisia esityksiä annettu nimeksikään. Tältä osin tilanne on hyvin samanlainen kuin keväällä 2015. Ilmeisesti vaalien jälkeen sitten päätetään, millaista politiikkaa ollaan ajamassa.
Onnistujat:
Sari Essayah. Aloitti väkevästi sote-linjauksilla ja hyödynsi jokaisen tilaisuuden esitellä puolueen ratkaisuehdotuksia. Onnistui myös löytämään toistuvasti sellaisia aihealueita, joihin muut eivät olleet ehtineet kajota. Ulosanti oli johdonmukaista ja tarkkaa, joten katselijalle välittyi samantien, mitä asioita KD ajaa. Puhe oli artikulaatiota ja intonaatioita myöden kunnossa.
Li Andersson. On toki aiemminkin loistanut väittelyissä, mutta tässä seurassa tuntui erottuvan positiivisesti edukseen. Yhtenä syynä saattaa olla se, että vierellä istui joukko setämiehilä, joiden tavoitteena on olla linjaamatta yhtään mitään. Andersson voi aika vakaasti paukutella puolueensa tavoitteita, koska äänestäjäryhmä on melko vakaasti samojen tavoitteiden takana.
Omalla tasollaan:
Juha Sipilä. Vaikutti tavallista itsevarmemmalta, kun ei joudu enää kantamaan hallitusta harteillaan. Edelleen olisi parannettavaa viestinnän selkeydessä, mutta yleisesti ottaen vältti virheet ja näyttäytyi jämäkkänä.
Pekka Haavisto. Veti hyvin kaksijakoisen tentin: alussa oli vakuuttava, mutta loppua kohden päätyi jaarittelemaan asian vierestä. Haavisto on esiintyjänä huippuluokkaa, mutta asiaosaamisessa ja määrätietoisuudessa oli puutteita. Jäi ajoittain pahasti alakynteen.
Anna-Maja Henriksson. Sai todella vähän puheenvuoroja, minkä vuoksi ei oikein jäänyt mieleen. Oli kuitenkin sujuvasanainen ja tietyllä tapaa uskottavan oloinen linjauksissaan. On vuosien varrella saanut paljon itseluottamusta omaan tekemiseen, mikä on näkynyt parantuneessa ulosannissa ja karismaattisuuden lisääntymisessä.
Jussi Halla-aho. Halla-aholla on hyviä oivalluksia, ja hänen rauhallista puhettaan on miellyttävä seurata. Ei puhu päälle tai anna tunteiden viedä, mikä on selkeä vahvuus. Substanssiosaamisessa Halla-aho on kuitenkin erittäin yksipuolinen. Formaatti ei myöskään suosi puhetyyliä, joka polveilee jatkuvasti ja jättää epäselväksi puolueen kantoja. Välillä näyttää jopa siltä, että Halla-aho on jonkinlainen kyyninen kommentaattori, joka lähinnä seuraa muiden suorittamista.
Epäonnistujat:
Petteri Orpo. Väittelyn suurin floppi. Oli alusta alkaen sekava eikä saanut kakaistuksi ulos selkeitä linjauksia. Sote-keskustelu oli täysi katastrofi: Orpon puheet vain lisäsivät kansalaisten vaikutelmaa kokoomuksen ja terveysjättien kohtalonyhteydestä. Näytti siltä, että Orpolla olisi ollut ylimielinen ja teennäinen ote keskusteluun. Tämä näkyi mm. siinä, että hän kiemurteli tuolissaan, puhui korostuneen rauhallisesti ja valitti saamastaan ruutuajasta. Ympäripyöreät selittelyt ja anoppien hoivakokemusten kertailut veivät tilaa asiakeskustelulta.
Antti Rinne. Aloitti kohtalaisesti, mutta viimeistään lihaveroon tultaessa paketti lässähti kasaan. En tiedä, mitä demareiden strategisessa suunnitteluryhmässä on tapahtunut, mutta jäätyminen tällaisissa olosuhteissa on anteeksiantamatonta. Rinteen esiintymisen perusteella katselijalla ei ole mitään hajua siitä, tukeeko sdp lihaveroa tai polttomoottorikäyttöisten autojen myyntikieltoa. Rinteellä ei myöskään ole sellaisia karismaan liittyviä avuja, joilla voisi paikata virheitä.
Sampo Terho. En edes kykene ymmärtämään, miksi Terho on mukana. Tuntuu trollaavan ja heittelevän kaikenlaisia puolivillaisia vitsejä vakavista aiheista. Mitään muista puolueista erottuvaa linjaa ei ole havaittavissa. Terho yrittää välillä esiintyä jonkinlaisena yksilönvapausritarina, mutta onkin sitten toisaalla paatunut konservatiivi. Miksi kukaan haluaisi äänestää tuollaista yhdistelmää?
