Aloitteen tähän musiikilliseen tutkimusmatkaan sain toisesta viestiketjusta. Siinä nimim. HN kertoi oman top20-listansa autiolle saarelle. Listassa oli monta hienoa bändiä ja biisiä. Oli Rush'ia, Moody Blues'ia, Rainbow'n Stargazer ja Rainbow Eyes. Purplen Child In Time, oli Maidenia jne. Ainoa uusi tuttavuus oli Dream Theater –niminen orkka, en ollut koskaan kuullutkaan. Bändin teki mielenkiintoiseksi ympäristö, missä bändi mainittiin.
Päätin, että heti kun tilaisuus tulee, niin kysyn "asiantuntijalta" lisää tästä Dream Theater'sta. Ja tulihan se tilaisuus. Asiantuntija kertoi millaisesta orkesterista on kysymys. Kuulosti ihan lupaavalta: melodista, progressiivista heavyrockia; näin tein johtopäätökseni. Ei kun levykauppaan ja ostopäätös: Images And Words kainaloon.
Se oli just sellaista mitä odotinkin. Ei se niin toivotonta ollut, ettei se minulle aukea. Muutama kerta on tullut levy nyt läpi kuunneltua. Sellaista progressiivistä hardrockia. Kuitenkaan sitä ei kannata sotkea vanhan ajan proge-musiikkiin, se tyyli oli aivan liian monimutkaista ja vaikeatajuista. Dream Theater - Images And Words'ssä on progressiivisiä tunnusmerkkejä: rytminvaihdoksia, vaikeita sävelkuvioita, monipuolista soittoa. Mutta hallitsevimmat piirteet ovat hardrockista: kitarariffit, komppi ja rytmi, laulu, melodisuus jne. Toiseksi se ei ollutkaan sellaista "tiluttelua", millaiseksi ehkä sen pelkäsin olevan. Ja laulajalla oli ihan riittävän laajaa äänen käyttö, laidasta laitaan on skaala käytössä. Peruslaulutapa ja äänen käyttö muistutti Iron Maidenin, Helloweenin ja Stratovariuksen laulajia.
Muutamia tunnelmia ja harmonioita olivat kyenneet (mm Surroundedin alku ja loppu) sisällyttämään musiikkiinsa, joka viehätti. Ja ei se sopraanosaksofonin käyttökään ole kovin tavanomaista tuon musiikkityylin musiikissa. "Kulkuset" ihmetytti.
Dream Theater muistuttaa Rushia, Queensrycheä. Itse asiassa se muistuttaa 80-luvulla vaikuttanutta saksalaista Eloy'a. Alkuun en muistanut koko Eloy'ta. Metromania -levyn kansi pyöri koko ajan silmissä. Täytyi käydä penkomassa velipojan levyhyllyä, sieltä se löyty.
Vaikka Images And Words'ssä on rytminvaihdoksia ja vaikeita sävelkuvioita, niin hyvin se pysyi kasassa. Ei oikeastaan kertaakaan tullut tunnetta, että "hei, tuo ei kuulu kyllä tuohon.".
Kokonaisuutena ihan hieno levy. Muutaman kuuntelukerran jälkeen annan arvosanaksi kasin. Minä kuuntelen aika monipuolisesti musiikkia, joten yksikään orkesteri ei saa levyarvostelussani numeroa ysi isompaa. Täydellistä levyä ei olekaan.
Aloitusraita <B>Pull Me Under</B>. Kuunteluolosuhteista johtuen, olen kuullut ko laulun useiten. Rytminvaihdoksiltaan levyn tasaisin viisu. Loppuu kuin seinään.
<B>Another Day</B>. Sopraanosaksofonin käyttö ole kovin tavanomaista hardrockissa. Se sopi biisiin kuin nyrkki silmään. Biisi on Pull Me Underin tavoin rytminvaihdoksiltaan levyn tasaisin. Rauhallinen, balladin tyylin biisi, jossa LaBrie osoittaa (ainakin minulle) osaavansa laulaa.
<B>Take The Time</B>. Paljon rytminvaihdoksia, erilaisia sointukuvioita. Levyn yksi progressiivisimmista biiseistä. Vaikka sisältääkin paljon "tiluttelua", pysyy koko ajan kasassa. Varsinkin vokaaliosuudet kokoaa hienosti biisin kasaan.
<B>Surrounded</B>. Tarjoaa varsinkin alku- ja loppuintroissa, mukaanlukien vokaaliosuudet, hienoja tunnelmia ja harmonioita. Rushimaisia piirteitä, varsinkin lauluosuuksissa. Suosikkini.
<B>Metropolis</B>. Take The Time'n tapaan paljon rytminvaihdoksia, erilaisia soitinkuvioita; todella paljon "tiluttelua". Kulkusten käyttäminen hämmentää. Kitarariffit sahaavat siististi, samoin keybordilla luodaan hienosti tunnelmaa. Siitä huolimatta ja kehuista riippumatta, levyn tavallisin biisi. Nimenomaan tavallisin. Luo hienoja mielikuvia, tunnelmia, levyn muiden biisien tavoin. Odottaa niin sanotusti…
<B>Under A Glass Moon</B>. Kuin edellinen Metropolis. En oikein saanut tartuntapintaa.
<B>Wait For Sleep</B>. Upea, balladinomainen biisi. Hieno vokaaliosuuksia (mm taustakuoro), joilla kasataan biisi upeasti. Kosketinsoittimilla hienoja tunnelmia, pianosooloa. Levyn lyhyin biisi, jota voisi kuunnella vaikka 10 minuuttia.
Lopetusbiisi <B>Learning To Live</B>. Hienot vokaaliosuudet. Kitaraosuudet kuin Rushia. Levyn pisin kappale, yli 11 minuuttia. Take The Time'n, Metropolis'n ja Under A Glass Moon'n tapaan Learning To Live jää tekemään työtään alitajuntaan…
Ensi kuulemalla levyn tunnelmat toivat mieleen Eloy'n Metromanian. Myös Metromaniassa kirkkaita ja kuulaita soundeja Images And Words'in tavoin. Images And Words on kuitenkin paremmin tehty levy, eikä siinä ole niin paljon syntetisaattorikuvioita kuin on Metromanialla. Metromania on tehty '84 ja I&W '92, ja sen tuotoksista huomaa.
En ole musiikin ammattilainen, vaan ihan tavallinen musiikinkuluttaja. Ehkä voisi sanoa, että musiikin suurkuluttaja. Musiikkia täytyy kuulla kaikkialla: töissä, autossa, kotona, baarissa, lätkäpelissä. Missä tahansa. Arviointi, vaikka olen yrittänyt käyttää "ammattitermejä", on täysin amatööripohjalta, musiikin kuluttajan omia huomioita.
Päätin, että heti kun tilaisuus tulee, niin kysyn "asiantuntijalta" lisää tästä Dream Theater'sta. Ja tulihan se tilaisuus. Asiantuntija kertoi millaisesta orkesterista on kysymys. Kuulosti ihan lupaavalta: melodista, progressiivista heavyrockia; näin tein johtopäätökseni. Ei kun levykauppaan ja ostopäätös: Images And Words kainaloon.
Se oli just sellaista mitä odotinkin. Ei se niin toivotonta ollut, ettei se minulle aukea. Muutama kerta on tullut levy nyt läpi kuunneltua. Sellaista progressiivistä hardrockia. Kuitenkaan sitä ei kannata sotkea vanhan ajan proge-musiikkiin, se tyyli oli aivan liian monimutkaista ja vaikeatajuista. Dream Theater - Images And Words'ssä on progressiivisiä tunnusmerkkejä: rytminvaihdoksia, vaikeita sävelkuvioita, monipuolista soittoa. Mutta hallitsevimmat piirteet ovat hardrockista: kitarariffit, komppi ja rytmi, laulu, melodisuus jne. Toiseksi se ei ollutkaan sellaista "tiluttelua", millaiseksi ehkä sen pelkäsin olevan. Ja laulajalla oli ihan riittävän laajaa äänen käyttö, laidasta laitaan on skaala käytössä. Peruslaulutapa ja äänen käyttö muistutti Iron Maidenin, Helloweenin ja Stratovariuksen laulajia.
Muutamia tunnelmia ja harmonioita olivat kyenneet (mm Surroundedin alku ja loppu) sisällyttämään musiikkiinsa, joka viehätti. Ja ei se sopraanosaksofonin käyttökään ole kovin tavanomaista tuon musiikkityylin musiikissa. "Kulkuset" ihmetytti.
Dream Theater muistuttaa Rushia, Queensrycheä. Itse asiassa se muistuttaa 80-luvulla vaikuttanutta saksalaista Eloy'a. Alkuun en muistanut koko Eloy'ta. Metromania -levyn kansi pyöri koko ajan silmissä. Täytyi käydä penkomassa velipojan levyhyllyä, sieltä se löyty.
Vaikka Images And Words'ssä on rytminvaihdoksia ja vaikeita sävelkuvioita, niin hyvin se pysyi kasassa. Ei oikeastaan kertaakaan tullut tunnetta, että "hei, tuo ei kuulu kyllä tuohon.".
Kokonaisuutena ihan hieno levy. Muutaman kuuntelukerran jälkeen annan arvosanaksi kasin. Minä kuuntelen aika monipuolisesti musiikkia, joten yksikään orkesteri ei saa levyarvostelussani numeroa ysi isompaa. Täydellistä levyä ei olekaan.
Aloitusraita <B>Pull Me Under</B>. Kuunteluolosuhteista johtuen, olen kuullut ko laulun useiten. Rytminvaihdoksiltaan levyn tasaisin viisu. Loppuu kuin seinään.
<B>Another Day</B>. Sopraanosaksofonin käyttö ole kovin tavanomaista hardrockissa. Se sopi biisiin kuin nyrkki silmään. Biisi on Pull Me Underin tavoin rytminvaihdoksiltaan levyn tasaisin. Rauhallinen, balladin tyylin biisi, jossa LaBrie osoittaa (ainakin minulle) osaavansa laulaa.
<B>Take The Time</B>. Paljon rytminvaihdoksia, erilaisia sointukuvioita. Levyn yksi progressiivisimmista biiseistä. Vaikka sisältääkin paljon "tiluttelua", pysyy koko ajan kasassa. Varsinkin vokaaliosuudet kokoaa hienosti biisin kasaan.
<B>Surrounded</B>. Tarjoaa varsinkin alku- ja loppuintroissa, mukaanlukien vokaaliosuudet, hienoja tunnelmia ja harmonioita. Rushimaisia piirteitä, varsinkin lauluosuuksissa. Suosikkini.
<B>Metropolis</B>. Take The Time'n tapaan paljon rytminvaihdoksia, erilaisia soitinkuvioita; todella paljon "tiluttelua". Kulkusten käyttäminen hämmentää. Kitarariffit sahaavat siististi, samoin keybordilla luodaan hienosti tunnelmaa. Siitä huolimatta ja kehuista riippumatta, levyn tavallisin biisi. Nimenomaan tavallisin. Luo hienoja mielikuvia, tunnelmia, levyn muiden biisien tavoin. Odottaa niin sanotusti…
<B>Under A Glass Moon</B>. Kuin edellinen Metropolis. En oikein saanut tartuntapintaa.
<B>Wait For Sleep</B>. Upea, balladinomainen biisi. Hieno vokaaliosuuksia (mm taustakuoro), joilla kasataan biisi upeasti. Kosketinsoittimilla hienoja tunnelmia, pianosooloa. Levyn lyhyin biisi, jota voisi kuunnella vaikka 10 minuuttia.
Lopetusbiisi <B>Learning To Live</B>. Hienot vokaaliosuudet. Kitaraosuudet kuin Rushia. Levyn pisin kappale, yli 11 minuuttia. Take The Time'n, Metropolis'n ja Under A Glass Moon'n tapaan Learning To Live jää tekemään työtään alitajuntaan…
Ensi kuulemalla levyn tunnelmat toivat mieleen Eloy'n Metromanian. Myös Metromaniassa kirkkaita ja kuulaita soundeja Images And Words'in tavoin. Images And Words on kuitenkin paremmin tehty levy, eikä siinä ole niin paljon syntetisaattorikuvioita kuin on Metromanialla. Metromania on tehty '84 ja I&W '92, ja sen tuotoksista huomaa.
En ole musiikin ammattilainen, vaan ihan tavallinen musiikinkuluttaja. Ehkä voisi sanoa, että musiikin suurkuluttaja. Musiikkia täytyy kuulla kaikkialla: töissä, autossa, kotona, baarissa, lätkäpelissä. Missä tahansa. Arviointi, vaikka olen yrittänyt käyttää "ammattitermejä", on täysin amatööripohjalta, musiikin kuluttajan omia huomioita.