Yritän pohtia sitä, miksi silloin 23.5.2010 toimittiin kuten toimittiin ja voin sen jotenkin ymmärtää että minkään, ei siis minkään, annettu häiritä joukkueen keskittymistä kohta alkaviin Stanley Cupin finaaleihin. Edellisestä finaalikeväästä kun oli kulunut 18 vuotta ja edellisestä mestaruudesta 50. Mestaruuden tavoittelu katsottiin tärkeämmäksi kuin yhden farmipelaajan kohtalo.
Aldrichin on pakko olla ollut hyvä työssään ja tämän Q on myös kertonut, että oli erinomainen videovalmentaja, joka teki kaikki pätkät huolella ja toi kaikki pyydetyt asiat hyvissä ajoin muun valmennuksen käsiteltäviksi. Eihän sitä muuten olisi roikotettu mukana, ellei hänellä olisi ollut isoa merkitystä joukkueen menestykselle. Aldrich oli tuona keväänä tärkeämpi palanen mestaruutta kuin John Doe. Saastaista realismia NHL-maailmasta.
Tässä herää itselläni samalla isompi kysymys, että mikä on Stanley Cupin voittamisen hinta. Aiemmin tunnettuja ja hyväksyttyjä seikkoja ovat olleet pahasti loukkaantuneena puudutuspiikkien ja kipulääkkeiden avulla pelaaminen, sekä oman perheen dissaaminen (mm. Martin Brodeur muutti aina hotelliin playoffien ajaksi) jotta on saanut keskittyä rauhassa pelaamiseen.
Onko pelaajilla, valmennuksella ja joukkueenjohdolla liian suuren paineet ja todellisuudesta liiaksi irtaantunut tahto pyrkiä tavoitteeseen äärimmäisin keinoin? Chris Pronger ja Derian Hatcher ovat sanoneet suorassa tv-haastatteluissa, että he ovat valmiita "aivan mihin tahansa" mestaruuden vuoksi. Ultimate Price. Siviilielämässä esim. Japanissa ihmiset tekevät itsemurhia, jos eivät onnistu saavuttamaan heille asetettuja työtavoitteita. Siellä kulttuurissa häpeä on liian kova. Sairasta, mutta hiljaisesti hyväksyttyä.
Maailma ja NHL on muuttunut paljon kymmenessä vuodessa, enkä usko että 2020-luvulla moista voisi enää mitenkään tapahtua. Pelaajat ovat yhä valveutuneempia. Kanavia ja rohkeutta kertoa asioista on enemmän. Tukea ja ymmärrystä saa helpommin. Mutta tuo 2010-luvun vaihde oli vielä "vanhaa" aikaa, jolloin pelaaja oli pelkkä nappula isossa palapelissä, teki mitä käskettiin ja oli hiljaa tyytyväinen että sai olla mukana tarunhohtoisessa. Tästä ikävänä todisteena kesä 2011 kun Derek Boogaard tainnutti itsensä pillereillä kuoliaaksi ja Rick Rypien sekä Wade Belak päättivät itse päivänsä parin viikon välein elokuussa 2011. Vasta näiden kuolemien jälkeen NHL:ssä havahduttiin isommin pelaajien mielenterveysongelmiin ja alettiin tarjoamaan helpompaa pääsyä hoitoon. Tosin vieläkään liiga ei pysty myöntämään kaukalossa tulleiden aivovammojen osuutta uran jälkeisiin ongelmiin.
Kaikki isommat kehitysasekeleet vaativat uhrinsa. Täydellisessä ja järkevässä maailmassa näihin puututtaisiin etukäteen ja skenaariot olisi käyty valmiiksi läpi, mutta ihmiset ja organisaatiot toimivat usein vasta pakon sanelemina. Surullista, mutta niin totta kuin ihminen on erehtyväinen ja itseään suojeleva.