Bob Dylan. Oman elämäni ehkä se suurin sankari.
Kuka uskoo että 18-vuotiaan raggarin suosikki on tämä 1960-luvun folkmusiikin Elvis. Maailman ainoa oikea singer-songwriter. Nykyään kärttyisä kristitty, joka kusettaa ihmisten rahoja kirjoittamalla omaelämänkertoja "salatusta ja mystisestä" elämästään. Vittuako niissä mitään paljasteta, mutta en minä ainakaan halua mitään erikoista tietää. Kuksi Joan Baezia ja vittuilee kaikille ja kaikesta. Pakko olla hyvä jätkä.
En jaksa yhtään kirjoittaa tähän mitään GoldenAwe tyylistä biografiaa Robert Zimmermanista. Lukekaa niiden satojen dylanistien tuhansia kirjoja jos te siitä jotain fiksua haluatte tietää. Tai soittakaa mun broidille, se puhuu Dylanista vuoden putkeen jossei sitä pysäytä ajoissa.
Kirjoitan tähän nyt siitä mitä Hra Dylan MINULLE merkitsee, ja miksi miestä niin ihannoin. Kirjoitelkaa omista Dylan-hetkistänne, menneistä ja tulevista.
Josku kahdeksan vuotiaana edellä mainittu velipuoleni tunki käsiini levyn ja pakotti kuuntelemaan. Levy oli Dylanin Greatest Hits vol 1 ja mä diggasin hei niinku heti. Suosikki oli Jokerman, koska mä olin sitä joskus kuullut Johnny Cashin ja J.J. Calen lomassa faijan "Infields" c-kassulta kun ajettiin landelle neljä ja puol tuntia matkaa.
Kuuntelin sitten levyä ja ostin samaa sarjaa sitten toisenkin osan kun ensimmäistä kertaa levykauppaan yksin.
Sitten mitä vanhemmaksi kasvoin huomasin jatkuvasti kuinka saatanasti Dylanin biisejä coveroitiin. Ainakun tutustuin johonkin tujumpaan rockmusiikkiin oli laulajalla tai yhtyeellä versionsa jostain kokoelmilta löytyvästä henkilökohtaisesta hitistä. Nauroin niille pelleille, jotka luulivat että Knocking on the heavens door on Gunnareiden oma biisi.
No. Milleniumina luin sitten jonkun musiikkijulkaisun listan kaikkien aikojen parhaita rock-biiseistä. Ykkösenä ei ollut "Stairway to Heaven", ei "Bohemian Rhapsody", ei "Thriller" eikä edes MA Nummisen saksankielinen revittely "Ellen neiti kylvyssä"-klassikosta. Ei, ykkösenä oli Dylanin "Like a Rolling Stone".
Silloin tajusin kuinka helvetin kova jätkä se on.
Kelatkaa nyt 13-vuotiasta skidiä, jonka suuresti ihailema isoveli on tuonut sille maailman parhaan biisin tehneen miehen levyjä. Mitä muuta voi olla kuin totaalisen myyty?
Okei. En mä ikinä ole hehkuttanut missää koulussa et " jätkät hei, mä kuuntelen dylanii". Eihän ne edes tiedä kuka se on. Dylan on salainen suosikki. Dylan soi esimerkiksi aina silloin kun on kyllästynyt kaikkeen muuhun. Musiikkiin tai elämään. Ja Dylanilta löydän kappaleen tai jopa kokonaisen levyn joka hetkeen.
Suurin virhe minkä tein oli kun menin tuossa muutama vuosi sitten faijan, broidin ja veljenpojan kanssa tsiigaamaan Dylania Areenalle. Se oli huono keikka.
Musiikki jää ehkä elämään, mutta kyllä se kova fakta on että muusikot kuolee pois. Okei, se jätkä ei välitä vittuakaan, mutta mä en olis välttämättä halunnut nähdä sitä vetämässä niitä mulle helvetin tärkeitä biisejä ihan päin persettä. Sitä paitsi ei se ite soittanut paljon mitään. Bändi onneksi oli paikkailemassa.
Keikasta kesti hetki kun en jaksanut kaivautua syvemmälle Dylaniin. Vuosi sitten aloin ostamaan sitten diskografiaa itselleni. Ihan alkuaikojen levyistä lähtien. En tiedä onko tällä palstalla ketään muuta dylanistia niin en nyt viitsi tässä mitään henk koht biisi listoja duunaamaan, koska ne tuskin ketään kiinnostaa. Mutta perkele, ottakaa nyt jotain kauniisiin käsiinne ja menkää lähimpään divariin kuuntelemaan Blood on the Tracks tai Bringing it All back Home levyt putkeen. Jos ei jaksa niin hakekaa niistä artistienryöstöohjelmistanne edes biisit Idiot Wind, Shelter From the Storm ja Outlaw Blues.
Lisääkin juttua riittä, katsotaan nyt kiinnostaako tää ketään muuta kuin mua ja mun kahta muuta persoonaa. Meille kaikille Bob Dylan, tai kavereiden kesken Bobi, on perkeleen tärkein osa identiteettiä. Itsenäinen, kapinallinen ja taiteilija. (Muutaman muun osan identiteettiä voi lukea sieltä Zappa-ketjusta).
"my poems are written in a rhythm of unpoetic distortion/ divided by pierced ears, false eyelashes/ substracted by people constantly torturing each other...some people say that i am a poet."
Bob Dylan. Mun idoli.
(Vaik Roni onki ihku.)
Kuka uskoo että 18-vuotiaan raggarin suosikki on tämä 1960-luvun folkmusiikin Elvis. Maailman ainoa oikea singer-songwriter. Nykyään kärttyisä kristitty, joka kusettaa ihmisten rahoja kirjoittamalla omaelämänkertoja "salatusta ja mystisestä" elämästään. Vittuako niissä mitään paljasteta, mutta en minä ainakaan halua mitään erikoista tietää. Kuksi Joan Baezia ja vittuilee kaikille ja kaikesta. Pakko olla hyvä jätkä.
En jaksa yhtään kirjoittaa tähän mitään GoldenAwe tyylistä biografiaa Robert Zimmermanista. Lukekaa niiden satojen dylanistien tuhansia kirjoja jos te siitä jotain fiksua haluatte tietää. Tai soittakaa mun broidille, se puhuu Dylanista vuoden putkeen jossei sitä pysäytä ajoissa.
Kirjoitan tähän nyt siitä mitä Hra Dylan MINULLE merkitsee, ja miksi miestä niin ihannoin. Kirjoitelkaa omista Dylan-hetkistänne, menneistä ja tulevista.
Josku kahdeksan vuotiaana edellä mainittu velipuoleni tunki käsiini levyn ja pakotti kuuntelemaan. Levy oli Dylanin Greatest Hits vol 1 ja mä diggasin hei niinku heti. Suosikki oli Jokerman, koska mä olin sitä joskus kuullut Johnny Cashin ja J.J. Calen lomassa faijan "Infields" c-kassulta kun ajettiin landelle neljä ja puol tuntia matkaa.
Kuuntelin sitten levyä ja ostin samaa sarjaa sitten toisenkin osan kun ensimmäistä kertaa levykauppaan yksin.
Sitten mitä vanhemmaksi kasvoin huomasin jatkuvasti kuinka saatanasti Dylanin biisejä coveroitiin. Ainakun tutustuin johonkin tujumpaan rockmusiikkiin oli laulajalla tai yhtyeellä versionsa jostain kokoelmilta löytyvästä henkilökohtaisesta hitistä. Nauroin niille pelleille, jotka luulivat että Knocking on the heavens door on Gunnareiden oma biisi.
No. Milleniumina luin sitten jonkun musiikkijulkaisun listan kaikkien aikojen parhaita rock-biiseistä. Ykkösenä ei ollut "Stairway to Heaven", ei "Bohemian Rhapsody", ei "Thriller" eikä edes MA Nummisen saksankielinen revittely "Ellen neiti kylvyssä"-klassikosta. Ei, ykkösenä oli Dylanin "Like a Rolling Stone".
Silloin tajusin kuinka helvetin kova jätkä se on.
Kelatkaa nyt 13-vuotiasta skidiä, jonka suuresti ihailema isoveli on tuonut sille maailman parhaan biisin tehneen miehen levyjä. Mitä muuta voi olla kuin totaalisen myyty?
Okei. En mä ikinä ole hehkuttanut missää koulussa et " jätkät hei, mä kuuntelen dylanii". Eihän ne edes tiedä kuka se on. Dylan on salainen suosikki. Dylan soi esimerkiksi aina silloin kun on kyllästynyt kaikkeen muuhun. Musiikkiin tai elämään. Ja Dylanilta löydän kappaleen tai jopa kokonaisen levyn joka hetkeen.
Suurin virhe minkä tein oli kun menin tuossa muutama vuosi sitten faijan, broidin ja veljenpojan kanssa tsiigaamaan Dylania Areenalle. Se oli huono keikka.
Musiikki jää ehkä elämään, mutta kyllä se kova fakta on että muusikot kuolee pois. Okei, se jätkä ei välitä vittuakaan, mutta mä en olis välttämättä halunnut nähdä sitä vetämässä niitä mulle helvetin tärkeitä biisejä ihan päin persettä. Sitä paitsi ei se ite soittanut paljon mitään. Bändi onneksi oli paikkailemassa.
Keikasta kesti hetki kun en jaksanut kaivautua syvemmälle Dylaniin. Vuosi sitten aloin ostamaan sitten diskografiaa itselleni. Ihan alkuaikojen levyistä lähtien. En tiedä onko tällä palstalla ketään muuta dylanistia niin en nyt viitsi tässä mitään henk koht biisi listoja duunaamaan, koska ne tuskin ketään kiinnostaa. Mutta perkele, ottakaa nyt jotain kauniisiin käsiinne ja menkää lähimpään divariin kuuntelemaan Blood on the Tracks tai Bringing it All back Home levyt putkeen. Jos ei jaksa niin hakekaa niistä artistienryöstöohjelmistanne edes biisit Idiot Wind, Shelter From the Storm ja Outlaw Blues.
Lisääkin juttua riittä, katsotaan nyt kiinnostaako tää ketään muuta kuin mua ja mun kahta muuta persoonaa. Meille kaikille Bob Dylan, tai kavereiden kesken Bobi, on perkeleen tärkein osa identiteettiä. Itsenäinen, kapinallinen ja taiteilija. (Muutaman muun osan identiteettiä voi lukea sieltä Zappa-ketjusta).
"my poems are written in a rhythm of unpoetic distortion/ divided by pierced ears, false eyelashes/ substracted by people constantly torturing each other...some people say that i am a poet."
Bob Dylan. Mun idoli.
(Vaik Roni onki ihku.)