Vihollinen porteilla elokuvassa käsittääkseni mikään ei viittaa siihen, että alun hyökkäykseen osallistuneet olisivat olleet jotain muuta kuin tavallisia neuvostosotilaita. Itse elokuva toistuvien ”sosialismi on paska juttu” pohdintojen sävyttämänä oli lähinnä säälittävä. Kun puna-armeija hyökkäsi, hyökkäyspaikka oli kutakuinkin varmaan koko kaupungin ainoa aukio ja saksalaisten annettiin ensin mennä asemiin. Saksalaisten hyökätessä tilanne olikin sitten toinen. Miksiköhän ihmeessä aatut oikein hävisivät tuon rähinän?
On myös outoa, että kahden valtion sodanjohdoissa oli elokuvassa niin erilaista väkeä. Puna-armeijan upseerit olivat mulkkuja, jotka lähinnä halusivat tapattaa miehiään ja saksalaiset rauhallisia ja suunnitelmallisia. Edelleen, miksi siellä tuli takkiin? Valittu tapa yrittää luoda mahdollisimman suuri vastakkainasettelu yksittäisen venäläisen paimenen ja sittemmin tarkka-ampujasankari Vasili Zaitsevin ja hänen valtionsa välille oli niin helvetin hutera, että melkein joutui pikakelaukselle.
No, jos elokuvalle riittää se, että mahdollisimman moni kuolee ja nätti nainen kellistetään min. kerran niin ajoihin tuokin asiansa. Mutta Ryan ja Taistelutoverit (esimerkkeinä) ovat vielä valovuosien päässä sotaa kuvaavina elokuvina.
Muistaakseni Stalingradista kertoo myös kaupungin mukaan nimetty elokuva, josta tuli ainakin ajoittain kunnon ahdistunut olo. En muista elokuvaa tarkemmin, mutta täytyi siinä sota olla sodampaa, koska tämä Vihollinen porteilla oli joku ihmeellinen sekasikiö.
Veteen piirretty viiva kuljettaa mielestäni yllättävän hyvin rinnakkain kuvausta sodasta sellaisena kun sen ymmärrän (epätietoisuutta, pelkoa, uhraamista, uhrautumista…) ja toisaalta sitä, mitä samaan aikaan voi liikkua yksittäisen ihmisen päässä ja kuinka kaukana nämä asiat voivat olla toisistaan, vaikka edelliset tuntuvatkin niin dominoivilta, että järkisyihin pohjaava ajattelu ei näe muulle tunnemaailmalle tai näistä irrallisella ajattelulle lainkaan tilaa.
Tässä ketjussa on pyritty arvottamaan suomalaisten asemaa ihmisoikeuksia polkeneen Saksan kyljessä. Suomessa oli johdon osalta jo sodan aikana varsin hyvin tiedossa se, mitä Saksan juutalaisille tapahtui. Jokainen saa luvan itse päätellä (arvoasioitahan nämä ovat), miten puhtoisia oltiin maassa, jossa natsit kävivät pällistelemässä luontoa ja kilistelemässä lasia sodanjohtomme kanssa. Eikä tämä tarkoita sitä, että Neuvostoliiton miljoonavainot ja Saksan hirmuteot pyyhkivät toisiaan pois. Oltiinpa vain siinä kelkassa, missä oltiin. Ja toisaalta, vaikka ei oltaisi oltu kummankaan kelkassa ja vaikka amerikkalaisten kyljessä niin tuskinpa Hiroshimankaan tapahtumia voidaan varsinaisesti kovin sotilaallisina pitää.
Saksan armeijan WWII:n tehokkuuden ihannointi on varsin yleistä ja liittyy ainakin miehillä usein tiettyyn ikään (mitenkään vähättelemättä historiallisia ansioita). Historiallisena ilmiönä puna-armeijan tehokkuus sodan loppuvaiheessa oli kuitenkin melkoisen pelottava kokonaisuus. Monet pitävät ajatuksesta, että eri maiden ihmisillä olisi perustavalla tavalla erilaisia ominaisuuksia toimia sotilaina, mutta todellisuudessa sodassa on kyse valtavasta organisaatiosta, kokonaisuudesta. Se millainen puna-armeija oli Saksan luhistuessa on ihmiskunnan historian kannalta tuomiopäivän oloinen juttu. Eikä ole lainkaan outoa kääntää pähkäilyjä itärintaman suuntaan, koska siellä se hurja totaalinen sota oli. Alusta loppuun.
Ja mission16w
”Varmaan tuokin vaunu oli alunperin tarkoitettu kuljettamaan valkoista lippua ympäriinsä, jotta voisivat antautua jos jossain kaatuu puu”
Sain kunnon naurut!