Avioero

[irGGu]

-

.

 

[Huerzo]

Viestin lähetti irGGu
Avioerot tuntuvat olevan jonkinlainen muotijuttu. Lapset ovat kasvaneet (5-30) vuotiaksi, enää ei ole vauvoja hoidettavana. Elämä alkaa kulkea tavallisissa uomissa, arki alkaa muodostua.

Siinäpä se kai tiivistettynä. Itsekin olen miettinyt, että mikä tämän "buumin" takana on. Yksi mieleen tullut idea on se, että kuvaamassasi tilanteessa arki lyö useaa ihmistä eräänä päivänä naamalle aamutoimien jälkeen pakollisen "joko poskipäät roikkuvat"-checkin jälkeen: "tätäkö se on se loppuelämä?". Aamulla ylös, aamukahvit pöydän toisella puolella aamutokkurassa jurottavan siipan kanssa, lapset ylös, lapset tarhaan, töihin, töistä pois, lapset pois tarhasta, iltaruoka ja takaisin pehkuihin kymppiuutisten jälkeen. Vähän sama homma kuin elokuvassa "Murmelin elämä". Kun biologinen kello tikittää ja naama rupsahtaa, niin lienee luonnollista, että oman puoliskon ruoho näyttää nuutuneelta, sammaloituneelta ja lammaslauman tuhoamalta. Joten naapurin ru(o)ho alkaa kiinnostaa entistä enemmän.

Toisin sanoen: ennen kuin parisuhdepeli on molemmilta osapuolilta pelattu melkein läpi, niin katsotaan josko homman voisi aloittaa alusta. Eli poistetaan tämän pelin "savetus" (sormus), klikataan "New Game" ja palataan pelaamaan lähibaariin - tavoitteena "New High Score". Mutta pelataan hieman eri tyylillä kuin viimeksi. Eli kai nykyelämässä on liikkeellä "elämättä jäämisen pelkoa". Ei ole hankittu elämyksiä, sukellettu Madagasgarin korallien seassa, ei kuuluta kymppikerhoon, Sarasvuo ei moikkaa ja lapsikaan ei halua jatkaa hokin pelaamista.

Mediassa on niin trendikästä olla "extreme", ja halusi tai ei, niin kyllähän median oikut vaikuttavat myös omaan ajatteluun. Tai vaikkeivät ne vaikuttaisi juuri sinun ajatteluusi, niin muiden ihmisten kautta niihin ainakin pääsee tutustumaan. Ja rutiineista ja arjesta luopuminen on extremeä parhaimmillaan. Mielessä on käynyt, että onko avioeromania vain Don Quijoten uusi versio: avioeroja otetaan ja uusia liittoja solmitaan vain huomatakseen, että arki iskee täälläkin likaisella tiskirätillä naamaan. Onni hukassa myös uudessa kukassa...

Mutta tietenkin voi miettiä, että onko avioliitto ikuisine lupauksineen enää pätevää kamaa nykypäivänä? Kun elinkautinenkin on vain se 15 vuotta, niin ehkäpä myös siviilielinkautisen mittakin on lyhenemässä? (Tosin huono käytöshän lyhentää siviilielinkautista, oikeata se pidentäisi.) Ihmiset ovat kuitenkin nykyisin entistä enemmän yksilöitä vapaana juuristaan, joten onko oikein kahlita heitä vastoin tahtoaan toisiinsa vain siksi, että tämä on erään kirjan mukaan ainoa ja oikea tapa?

Eli ylläoleva teksti ei siis koske niitä avioeroja, joissa on todellakin syytä pistää pöytähopeat jakoon. Pahoittelut pitkästä tekstistä. Ja tämä on ihan vain sinkun pohdintaa, joten voin olla pahasti väärässäkin...

 

[jta]

Aiheesta olisi paljonkin sanottavaa, kunhan vain osaisi sen sanoa edes jokseenkin jäsennellyn oloisesti kas kun siihen liittyy monenlaisia kipeitäkin tunteita. Yritetään...

Minun vanhempani muuttivat erilleen kun olin 11 vuotias. Avioeroakin he hakivat vähän myöhemmin, mutta se ei koskaan ehtinyt astua voimaan ennen kuin isäni kuoli sydänveritulppaan. Ero oli kuitenkin heidän kohdallaan oikea ratkaisu, sillä selvästi näki että he olivat onnettomia yhdessä ja aika kului riidellessä milloin mistäkin aiheesta.

Itse olen nyt naimisissa ja minulla on yksi tytär. Jos tyttöä ei olisi oltaisiin todennäköisesti pistetty lusikat jakoon jo aikoja sitten, sillä tuntuu siltä että meillä ei ole muuta yhteistä kuin osoite ja maailman ihanin lapsi joka kohta täyttää 14.

Joskus ihmissuhde ei vain toimi.

Avioliitto pitäisi solmia tarkkaan harkiten, ei tunteen huumassa. Rakastuneen ei pitäisi koskaan mennä naimisiin... sillä rakastuminen ei kestä. Valitettavasti.

Jos kuviossa on mukana vielä yhteisiä lapsia ei enää olekaan pelkästään kyse siitä ovatko puolisot onnellisia keskenään vaan heillä on myös vastuu lapsestaan tai lapsistaan. Heidätkin on otettava huomioon.

Aloitusviestissä mainittiin myös pettäminen, joka todellakin liittyy aiheeseen hyvinkin useissa tapauksissa. Kun ajaudutaan toisistaan erilleen kuvioon ilmestyy usein mukaan myös uusia ihmisiä ja joskus osuu kohdalle joku jonka kanssa on oikeasti hyvä olla vaikka vain lyhyen aikaa... ja saattaapa sieltä imestyä "se oikeakin". Siinä sitä sitten onkin pohtimista.

Eipä tuosta minun sepustuksestani kai löydy mitään uutta ja mullistavaa. Asia koskettaa minua henkilökohtaisesti monellakin tavalla, joten jään mielenkiinnolla odottamaan mihin suuntaan keskustelu rönsyilee.

 

[flatfoot]

Viestin lähetti jta

Avioliitto pitäisi solmia tarkkaan harkiten, ei tunteen huumassa. Rakastuneen ei pitäisi koskaan mennä naimisiin... sillä rakastuminen ei kestä. Valitettavasti.

Tämä on kyllä taivaan tosi asia. Itselläni juuri tällainen tausta:
Rakastuttiin, kaikki oli yhteistä, mentiin giftikseen, saatiin lapsi.
Ja siitä eteenpäin kaikki olikin alamäkeä. Yritettiin kyllä,
soutamista ja huopaamista, peräti parisuhdeterapiaa mutta
kun ei niin ei. Ero tuli ja mun voimakkain peruste sille oli nimenomaan lapsen hyvinvointi.
Sen ainaisen riitelyn vierestä seuraaminen ei voinut olla terveellistä meidän pojalle.
Vaikken kauheasti etukäteen harkinnut mitä oon tekemässä,
niin uskoin kuitenkin avikseen mennessä että se kestää.
En voi uskoa että kukaan minkään muoti-ilmiön takia eroaa,
sen verran tuskallinen, vielä 3½ vuoden jälkeenkin käynnissä oleva, prosessi se on.

 

[rinkeli22]

Parisuhteen toimiminenhan on keskimäärin 50 prosenttisesti omissa käsissä, joten vaikka kuinka päättäisi naimisiin mennessä, että se ei pääty eroon, niin voi siinä niin käydä.

Ongelma on ehkä liiallinen vapaus, oikeus tehdä oman tahtonsa mukaan, ja täydellisyyttä ihannoiva yhteiskunta. Jos et pidä kännykkäsi soittoäänestä, niin hanki uusi kännykkä. Sinulla on oikeus niin tehdä, koska tämä on vapautta ihannoiva yhteiskunta, mutta sitä ennen voisi/pitäisi ja olisi moraalisesti järkevää kuitenkin miettiä, että jos viha puhelinta kohtaan johtuu soittoäänestä, niin senhän voi vaihtaa. Ei tarvitse ostaa uutta kännykkää. Asiaa voi siis yrittää hoitaa ennen kuin sen heittää roskakoriin.

Ihmiset luovuttaa liian helposti. Tottakai jatkuvasti toteutuu paljon avioeroja, jotka ovat kaikkien osapuolten kannalta hyviä ratkaisuja, mutta paljon myös sellaisia, jotka johtuvat vääristä syistä. Tosin ajan hengen mukaista lienee myös se, että ei ole hyväksyttävää määritellä, mitkä on oikeita ja mitkä vääriä syitä eroamiseen..

Itse ainakin haluan tehdä töitä ja nähdä vaivaa suhteeni eteen. Koen helvetin paljon tyydyttävämpänä suhteen, jossa pystytään tulemaan yhdessä vaikeiden asioiden yli, kuin olemisen suhteessa, jossa kaikki on yhtä kukkakedolla kirmausta. Ehkä ihmisistä vaan tuntuu, että on tosiaan helpompi ostaa se uusi kännykkä, kuin vaihtaa sitä soittoääntä..

Mutta jos mietitään, että miksi ihminen haluaa avioeron? Siksi, että elämä/puoliso ei ole sellaista, mitä haluaa sen olevan.. Niin tämä on asennekysymys, mihin on tosi vaikee vetää mitään yleistä rajaa. Mikä on hyväksyttävä peruste sille, että se elämä/puoliso ei ole enää sellainen, mitä haluaa?

Eli koska voi vaikuttaa vain omaan osuuteensa parisuhteessa, niin kannattaa tiedostaa, että seuraavat asiat tulevat ainakin aiheuttamaan merkittäviä ongelmia:

- Ihminen ei ole täydellinen. On vaarallista luulla olevansa täydellinen ja odottaa myös läheistensä olevan.

- Luottamus on ylimainostettua. Jos rakentaa ihmissuhdetta luottamuksen varaan, ja kuvittelee, että toinen ihminen ei koskaan voisi tehdä mitään sinua loukkaavaa, niin tulet satuttamaan itseäsi.

- Suhteellisuudentajun vääristyminen. Kaikki asiat nyt eivät vaan ole niin vakavia ja peruuttamattomia, kuin miltä ne ehkä tuntuvat.

- Harhaluulo siitä, että parisuhteen kulmakivi on fyysinen vetovoima, seksi tai rakkaus.

- Ihastuminen toiseen ihmiseen on ihan normaalia parisuhteen aikanakin. Tämä on asia, jonka suhteen ihmisillä on eniten suhteellisuuden tajun vääristymiä. Ihastuminen johtuu fyysisestä vetovoimasta. Et kai tosiaan kuvittele tuntevasi 50 vuotta suurinta fyysistä vetovoimaa samaa ihmistä kohtaan? Ethän myöskään kuvittele puolisosi tuntevan samoin sinua kohtaan? Jokaisella ihmisellä on päiväunia toisista ihmisistä, myönsivät sen tai eivät.

- Parisuhde perustuu ihan eri asioihin kuin ihastuminen, joten jos havaitset toisen tuntevan mielenkiintoa toisia kohtaan, niin se ei tarkoita, että teidän suhteessa olisi jotain vikaa. Samoin, jos huomaat olevasi kiinnostunut jostakin toisesta ihmisestä, niin läpikäyt ihastusta, jolla ei ole mitään tekemistä parisuhteen kanssa. Elämäsi ei todennäköisesti olisi yhtään parempaa sen ihastuksesi kohteen kanssa. Jos taas haluat kokea vain hetken huumaa, niin turhaan sinä olet edes tähän asti lukenut. Oletan siis haluavasi luoda kestävän parisuhteen, nih..

- Avoimuus. Kaikki asiat, vaikeatkin, selviävät yleensä tavalla tai toisella puhumalla niistä. Jos puolisosi ei tiedä, mitä sinä kulloinkin puuhaat, niin mielikuvitus pitää huolen siitä, että hän kehittää itse teorian, mitä sinä mahdat puuhata. Näihin teorioihin sisältyy lähes poikkeuksetta vastakkaista sukupuolta oleva henkilö.

- Mustasukkaisuus on merkki heikosta itsetunnosta. Jos koet tarvetta miettiä, missä puolisosi kulloinkin on, ja huomaat kehitteleväsi edellisessä kohdassa mainittuja teorioita, niin kärsit mustasukkaisuudesta. Normaali, joskin ikävähkö olotila, joka johtuu puolison avoimuuden puutteesta. Siihen et aina voi vaikuttaa, mutta ymmärrä se, että jos puolisosi toteuttaa kehittelemäsi teoriat, niin sinä et voi sille yhtään mitään. Älä siis yritä luottaa ihmiseen, kuten ylempänä on jo mainittu. Yritä ennemmin ymmärtää, jos näin tapahtuu. (vrt. ihminen ei ole täydellinen)

- Opettele olemaan erillään. Kaksi ihmistä vittuuntuu toisiinsa takuuvarmasti, jos ne viettävät kaiken liikenevän vapaa-ajan yhdessä. Parisuhde ei tarkoita, ettei molemmilla voi olla suhteen ulkopuolella elämää ja omia kavereita. Kerron sinulle myös loistavan aforismin. --> Erossa olo lähentää.

- Nauti omasta ajastasi. Eli sen sijaan, että pureskelisit kynsiäsi ja kehittelisit kauhuteorioita puolisosi liikehdinnästä, niin katso leffa, tapaa ystäviäsi, lähde lenkille tai tee mitä ikinä haluatkaan tehdä.

- Et voi omistaa toista ihmistä. Mitään hyvää ei koidu siitä, että rajoitat puolisosi elämää, koska hän vain 100 prosenttisen varmasti katkeroituu sinulle ja kostaa sen tavalla tai toisella. Jos siis ajattelet hänestä pahaa joka tapauksessa, niin siinä vaiheessa hänellä ei ole ainakaan enää mitään syytä olla elämättä niiden pahojen ajatustesi mukaisesti.

 

[MS]

Gene Simmons: What I've learned [link]

Gene Simmons kertoo totuuden avioliitosta.

 

[ms.qvist]

Viestin lähetti irGGu
Miksei tutustua enää uudestaan, jos kerran kuitenkin rakastaa?

Entäpä jos se rakkauskin on kuollut?

Mutta ei minun rakkauden kuolemisesta ole tarkoitus kirjoittaa vaan omakohtaisesta kokemuksesta lapsuudesta ja nuoruudesta.

Olin 17-vuotias isäni kertoessa minulle ja veljelleni ottavansa avioeron äidistämme, näin sivumennen sanoen, isäni lähti seuraavana päivänä normaalisti töihin mutta ei enää sen jälkeen tullut takaisin muuta kuin viikkojen kuluttua hakemaan vähäiset tavaransa. Minä toimitin viestin erosta äidilleni hänen ihmetellessä isän (äiti tosin käytti hänestä toista nimeä mutta jääkööt tämä nimi nyt mainitsematta) aina vaan venyvää paluuta työpaikalta. Toki luulin isän kertoneen asiasta myös äidilleni mutta eipä hän ollut kertonutkaan vaan vältti tässäkin kohdin vastuunsa.

Näin siis meillä vanhempieni asumuseroasia hoidettiin fiksusti ja aikuismaisesti.

Minulle nuorukaisena oli kuitenkin suuri helpotus vanhempien asumusero (mikä vuoden kuluttua muuttui avioeroksi) sillä olinhan joutunut koko pitkän lapsuuden ja nuoruuden katselemaan kuinka kaksi toisilleen sopimatonta aikuista koettivat jakaa saman asunnon keskenään, asunnon jota ei hyvälläkään tahdolla saattanut kutsua kodiksi sen kodikkaimmassa merkityksessä. Koti se toki oli mutta kovin kylmä ja rakkaudeton meille kaikille, ei yksistään lapsille vaan koko perheelle.

Olin nähnyt ja kuullut huutamista ja riitelyä lapsuudesta saakka, ensimmäiset muistoni koskettavan vanhempieni keskinäistä riitaa. Näitä tällaisia muistoja koko lapsuus ja nuoruus on täynnänsä, milloin riideltiin mistäkin. Toisinaan sanoissa ei ollut enää riittämiin voimaa, tuolloin mukaan tuli lyöminen ja muu väkivalta - täsmennetäköön tässä kohdin ettei lyöjänä ollut isä vaan äiti. Meidän perheessä väkivaltaisesta ja raivoisasta käyttäytymisestä vastasi äiti, tämän johdosta isä pakeni lukuisia kertoja paikalta, toisinaan minunkin teki mieleni paeta, pakenemisen sijaan piilouduin lapsena vuoteeseeni.

Nähtyäni ja koettuani kaiken tämän en voinut olla muuta kuin vihainen vanhemmilleni kun he väkisin pitivät liittoaan yllä minun elämäni 17 ensimmäistä vuotta. Olisivat ajatelleet meitä lapsia ja eronneet varhaisemmassa vaiheessa niin olisi jäänyt moni painajainenkin minulla kokematta.

Sinä päivänä kun isäni kertoi minulle (minulle ja veljelleni itseasiassa) ottavansa eron, huokaisin helpotuksesta. Painajainen päättyi, tosin aivan liian myöhään minun kannalta ajatellen.

vlad.

 

[Ted Raikas]

Viestin lähetti vlad

Sinä päivänä kun isäni kertoi minulle (minulle ja veljelleni itseasiassa) ottavansa eron, huokaisin helpotuksesta. Painajainen päättyi, tosin aivan liian myöhään minun kannalta ajatellen.

Siinäpä se! Joskus ero on vain ainoa ja paras vaihtoehto kaikille osapuolille. Varsinkin lapsille, sillä he siinä eniten kärsivänä osapuolena ovat, etenkin jos joutuvat näkemään riitoja päivästä toiseen. Se hämmentää ja asettaa vanhemmat outoon valoon, sillä usein lapsi tavallaan palvoo näitä henkilöitä ja he joka tapauksessa edustavat turvallisuutta ja sitä varmuutta elämässä. Vaikka en ole kovinkaan lapsirakas, tai perheellinen ihminen, niin olen ehdottomasti sitä mieltä, että lasten parasta on aina ajateltava parisuhteessa. Ne menevät yksinkertaisesti ihan kaiken edelle.

Omalla kohdallani on niin, että myöhäisemmässä teini-iässä oli perheessä riitoja vanhempien välillä. Lukuisista erimielisyyksistä ja tapahtumista menneisyydestä, joista toinen, johtuen lisääntyneestä alkoholinkäytöstä, uskalsi alkaa kovaan ääneen puhua. Se oli painostavaa ja haittasi nukkumista ja suhtautumista ympäristöön. MYös nolotti tuoda kaveria kylään, jos sattuikin niin, että alkoi se riita. Se oli hävettävää. Aloin toivoa vanhempien eroa ja se oli kait jo hieman vireilläkin, mutta sitten ajan mittaan kävi niin että tilanne alkoi rauhoittua. Varmasti toisen osapuolen (sen alkoholia runsaammin käyttäneen) todettu masennus ja sen hoito auttoi asiaa. Vanhempani ovat nykyiselläänkin yhdessä, joskin enemmänkin ystävinä. Tilanne kotona on silti ihan hyvä ja varmasti on auttanut kun me pojat ollaan lennetty pesästä ja tilaa on enemmän ja jokaisella omaa tekemistä.

Toki se ero, vaikka onkin tarpeellinen, varmasti aina satuttaa niin lapsia kuin eroavia puoliskoja. Nämä vaan kuuluvat elämään olennaisesti ja sellaista se on.

 

[Rööri]

Auvoisaa avioeloa

Niin, miksikö ihmiset eroavat? Pääsääntöisesti siksi, koska ovat niin helvetin itsekeskeisiä, etteivät kykene tai halua ymmärtää tietynlaista elonkaarta jota nämä vähänkään pidempiaikaiset kotileikit väistämättä noudattavat. Itsekäs ihminen ei kykene kurkkaamaan sinne peilin taakse, tai asettumaan toisen pöksyihin, vaan hämmentää nöyhtää omassa navassaan murehtimalla menetettyä statustaan huomion ja huolenpidon keskipisteenä.

Äijät ihmettelevät miksi vaimo ei viidentoista avioliittovuoden päälle ota enää yhtä palavalla innolla poskeen kuin hääyönä. Ei tarjoile merkitsevästi myhäillen energiapitoista aamupalaa sukkanauhaliiveissään sänkyyn. Kaihoten muistellaan niitä lokoisia iltakylpyjä, jolloin verevä vaimo vaahdotti herkin sormin shampoot könsikkäänsä kuuppaan ja voiteli vielä vartalon eteerisillä öljyillä niljakkaaksi. Nykyisin tuo tavaa tulkintoja papiljotit päässä parisuhteen toimimattomuudesta erinäisistä naistenlehdistä. Halukkuus on haihtunut kilpaa nuoruuden ja näyttävyyden kera.

Naiset taas niiskuttavat nestuukeihinsa kaipaustaan siihen rakastuneeseen nuoreen mieheen, joka leimautti kellokorttinsa kaverillaan kirmatakseen jo ennen tehtaan pillin soittoa kotiin nuorikkonsa kupeeseen. Vaimot antautuisivat voihkien miehiensä mielitekoihin, jos vain vielä kerran saisivat tuta tuon eläimellisen kiihkon ja paistatella silmiensä himokkaassa roihussa. Unhoon ovat painuneet myös tunnelmaa herkistäneet punaviini-illalliset hämyisessä kynttilänvalossa. Nyt tuo pälvikaljua poteva aviomies mielummin paarustaa persettään raapien lauantai-iltaisin Bumtsi Bumin pariin kuin alustaisi esileikkejä naisensa mieliksi. Sikspäkki sentään vielä löytyy – sohvan jalan vierestä.

Kliseisesti toivoisin avioparien arvostavan niitä yhteisen elontaipaleen aikaansaannoksia ja kokemuksia. Kunnioittaa sitä vanhaa kunnon kumppania tulemalla edes puoliväliin vastaan sen kyllästymisjakson pahiten painaessa päälle. Tietenkin on paljon tapauksia, jotka on suosiolla parempi mapittaa ja unohtaa, mutta liian usein kuulee myös, että: ”me vain kasvettiin erilleen” – voi vittu, mitä tuokin tarkoittaa? Pohtia myös sopii kannattaako parinkymmenen vuoden avioliittoa vaihtaa muutaman kuukauden huumaan, sillä samoille urille se uusikin suhde ensi innostuksen jälkeen ajautuu.

Pohtii palstan puolivirallinen parisuhdeterapeutti Rööri lounaspitsansa äärestä…

 

[Gagarin]

Sitten on tietysti sekin että aika moni menee naimisiin saadakseen toteuttaa suuren unelmansa ja leikkiä prinsessaa. Siinä on täysin toisarvoista se, mihin oikeastaan sitoutuu. Voipi olla, että kukaan ei mene avioon niin että suoranaisena tietoisena aikomuksena on erota, mutta aika moni menee "voihan sitä aina erota" -meiningillä kohtuullisen kevyesti.

Kasvettiin erilleen -jutun tavallaan ymmärrän. Vaikka oikeastaanhan kysymys on siitä, että tarkoitus pitkässä parisuhteessa olisi kasvaa yhteen, mutta ei nyt sitten käynytkään niin.

 

[Yläpesä]

Viestin lähetti rinkeli22
Eli koska voi vaikuttaa vain omaan osuuteensa parisuhteessa, niin kannattaa tiedostaa, että seuraavat asiat tulevat ainakin aiheuttamaan merkittäviä ongelmia:

[Standing ovation, aalto, iso käsi]
Melko laittamattomasti purkitettu paketti!

"In the west you fall in love, then you get married.
Here we get married, then we fall in love" (Intialainen sanonta)

Romanttinen rakkaus on kiero ja pirullinen keksintö ja joka tapauksessa huikeasti yliarvostettu kapistus. Aiemmin meilläkin, kuten edelleen monin paikoin, avioliitto oli enemmän järkevä ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimus.

 

[Vakio]

Rööri kiteytti asian erinomaisesti. Tuo "kasvettiin erilleen"-juttu on minullekin ihan mystinen asia. Olen nimittäin kuullut saman ex-vaimoltani, jolle tarjoamani eksotiikka ei enää 20 vuoden jälkeen kelvannut. Seuraa piti lähteä etsimään muualta heti kun oppi käyttämään nettiä ja sen niin henkeviä treffipalstoja.

Siinä ei paljon painanut kaksi lasta ja yhteinen asuntovelka, kun "todelliset" rakastajat lähettivät kiimaisia viestejä. Avioero oli pakko saada. Onneksi jätti lapset minulle. Tietysti sekin vain oman mukavuuden takia. Tyttäreltäni silloin tällöin kuulen juttuja exästäni. Lieneekö nyt kahdeksas vai yhdeksäs sulhokokelas sitten eromme tämä Jorma (nimi muutettu), jonka kanssa suhde on tietysti jo taas katkolla. Johan siinä taisi pari kuukautta sitä eksotiikkaa ja onnea ollakin. Pisin suhde on tainnut kestää noin kolme kuukautta. Kehtaa vielä ihmetellä kun kunnollista miestä ei löydy mistään.

No, minä en ole perään huudellut. Nykyinen avovaimoni on mahtava tyyppi ja elän onnellisena miehenä. Omatunto myös puhtaana siltä osin, että minä en sitä eroa aiheuttanut millään omilla toilailuillani. Täydelliseksi en toki itseäni silti luonnehtisi.

Säälittää vain lapsemme. He eivät olisi ansainneet perheen rikkoutumista. Perhe-elämämme ei toki ollut täydellistä, kuten ei varmaan juuri kellään, mutta helposti oltaisiin voitu yhdessä kasvattaa lapset aikuisiksi, jos vähänkään tahtoa olisi sillä toisella ollut.

Eli oma mielipteeni on se, että vaikka toki usein on järkevämpää erota kuin jatkaa yhdessä, niin turhia eroja on aivan liikaa. Kannattaa miettiä hyvin tarkkaan ennen kuin sitä askelta ottaa.

 

[koo]

Re:Kusetuksen raja

Viestin lähetti Rööri
Niin, miksikö ihmiset eroavat? Pääsääntöisesti siksi, koska ovat niin helvetin itsekeskeisiä, etteivät kykene tai halua ymmärtää tietynlaista elonkaarta jota nämä vähänkään pidempiaikaiset kotileikit väistämättä noudattavat. Itsekäs ihminen ei kykene kurkkaamaan sinne peilin taakse, tai asettumaan toisen pöksyihin, vaan hämmentää nöyhtää omassa navassaan murehtimalla menetettyä statustaan huomion ja huolenpidon keskipisteenä.

No joo, tuo on varmasti ihan totta, mutta missä sitten kulkee se raja mihin asti on järkevää olla epäitsekäs ja lojaali kumppaniaan kohtaan ?
Ajattelepa jos se toinen osapuoli on juuri tuollainen itsekeskeinen oman napanöyhtänsä hämmentäjä joka ei koskaan katso sinne peilin taakse, eikä kai itse peiliinkään.
Toinen osapuoli on epäitsekäs ja viisaasti kaikkia perheenjäseniä huomioiva, humaani ihminen. Tämä humaanimpi versio pitää jääräpäisesti perhettä kasassa kun niin nyt tuli kerran papille ja lukkarille luvattua. Toteaa vaan, että menee se nyt yksi elämä näinkin, eihän tässä mitään isompia hämminkejä...

Elämä nyt kuitenkin on kaiketi lahja joten kannattaisi se ihan kohtuuden nimissä kelvollisesti elää. Lyhytkin on, elämä, joten joku tolkku siihenkin olisi kohdallaan koska alkaa ajattelemaan itseäänkin - eikä pelkästään kanssaihmisiään.


Terveisin koo

 

[Snakster]

Jotenkin tosiaan tuntuu, että ihan kaikki eivät ymmärrä minkälaiseen ja eritoten minkä pituiseen systeemiin lupautuvat sitoutumaan. Ja onhan toki niinkin, että nuorena on vaikeaa nähdä kahdenkymmenen vuoden päähän, mutta ennen kuin menee naimisiin olisi sentään syytä edes yrittää kuvitella sekä itsensä että se toinenkin ja vielä kummatkin yhdessä myös vuosien kuluttua. Aika naivia olisi ajatella, ettei mikään muuttuisi ja jos muuttuu niin sitten voi aina erota.

Tosin tuntuu olevan myös niin, että liian harva kykenee täysin aukottomaan reflektiivisyyteen omien tunteidensa ja vaikuttimiensa suhteen. Jos on vuosien ajan yrittänyt kaikin keinoin etsiä sitä oikeaa, on liian helppo suggestoida itsensä sopivaan tunnetilaan silloin kun edes suurin piirtein sopiva sattuu kohdalle. Pikku hiljaa sitä sitten alkaa nähdä toisen realistisemmassa valossa ja samalla alkavat ne omatkin tunteet näyttäytyä hieman todellisempina. Sitten ei muuta kuin paniikissa eropapereita täyttelemään.

Lukuisia onnellisia vanhoja pariskuntiakin nähneenä olen tullut siihen johtopäätökseen, että tietynlainen kumppanuus yhdistettynä siihen, että antaa toisen touhuta omiaankin, vaikka ne toisen touhut hölmöiltä vaikuttaisivatkin. Ihminen on onnellinen vain, jos saa tehdä itselleen tärkeitä juttuja ja illalla tulla kotiin, jossa odottaa toinen onnellinen aikuinen.

 

[Tobias]

Re: Auvoisaa avioeloa

Viestin lähetti Rööri
Niin, miksikö ihmiset eroavat? Pääsääntöisesti siksi, koska ovat niin helvetin itsekeskeisiä, etteivät kykene tai halua ymmärtää tietynlaista elonkaarta jota nämä vähänkään pidempiaikaiset kotileikit väistämättä noudattavat. Itsekäs ihminen ei kykene kurkkaamaan sinne peilin taakse, tai asettumaan toisen pöksyihin, vaan hämmentää nöyhtää omassa navassaan murehtimalla menetettyä statustaan huomion ja huolenpidon keskipisteenä.

Tuo pitää varmasti aika hyvin paikkansa. Sen vuoksi en ymmärräkään, että minkä vuoksi ihmisillä on niin kauhea hinku mennä naimisiin? Itse ainakin pystyn näkemään sen verran tulevaisuuteen, että tiedän tuon arkipäiväistymisen tapahtuvan jossain vaiheessa varmasti.

Itse en sellaista kaipaa enkä halua sietää, joten en aio mennä koskaan naimisiin. Enkä usko alkavani pitkäaikaisiin suhteisiinkaan.

Hieno asiahan se on, jos pariskunta menee naimisiin ja elää onnellisena yhdessä elämänsä loppuun asti.
Mutta ennenkuin niitä sormuksia vaihdetaan, niin omasta mielestäni olisi hyvä miettiä aika pitkään ja hartaasti.
Toisaalta, samapa tuo minulle vaikka ihmiset eroavat.

 

[jta]

Se erilleen kasvaminen, joka ei Röörin maailmankuvaan näytä mahtuvan on ihan todellinen ilmiö ja tulee vastaan etenkin ihmisille jotka perustavat perheen liian nopeasti.

Toimiakseen ihmissuhde vaatii monenlaisia asioita. Sen puoliskoilla pitää olla jonkin verran (mielellään paljonkin) yhteistä, mutta myös aikaa ja tilaa omalle elämälle, harrastuksille ja ystäville.

Nopein ja varmin tapa tuhota suhde on sitoa toinen itseensä lyhyellä narulla ja vaatia että kaikki ystävät ovat niitä "yhteisiä ystäviä"... eli siis käytännössä suhteen dominoivamman osapuolen ystäviä.

Lämpöä ja fyysistä läheisyyttä pitää myös olla, sillä laulun sanoin "kun kosketus jää läheisyys häviää". Erilliset makuuhuoneet ovat vain esiaste erillisistä osoitteista ja vaikka siellä lakanoiden välissä ei välttämättä enää hirveästi hurjasteltaisikaan nuoruusvuosien ja suhteen alun tapaan pitää toisesta välittää sen verran että edes nukkuu tämän vieressä. Muuten ollaan jo pitkällä jyrkässä ja liukkaassa alamäessä.

Kärjistäen sanoen : Jos ei kotona saa niin sitä sitten haetaan muualta.

Siinä taas pari lisäpointtia.

 

[scholl]

Avioero - kallista on.
Niin, muistetaan se avioehto.
Mutta vaikka olisi avioehto niin kyllä se avioero silti mahtaa tuntua pahalta kusetukselta. Ainakin itselläni on vakaa uskomus siitä, että jos oikein valitsee niin ei joudu myöhemmin katumaan.
Sitten voi joutua toki miettimään sitä, että johtuvatko avioerot aina huonosta tai hätäisestä valinnasta. On vain haluttu jostakin syystä naimisiin juosten tai kantti on loppunut kesken, kun oikeaa ei löydy, joten on valittu paras kuudes pelaaja.
Ehkä se ei aina kuitenkaan ole niin, eikä kaikkia avioeroon syyllistyneitä voida näin ollen roviolla polttaa, vaan ehkäpä yhteiskunta on todellakin muuttunut sekä itsekeskeisemmäksi että ennen kaikkea heterogeenisemmäksi. Ennen elimme konsensus yhteiskunnassa, jossa oli vain yksi mielipide ja kaikki tekivät samoja asioita. Nyt ihmiset ovat todellisia yksilöitä, joiden vapaa-aika on hyvin erilaista. Ihmiset todellakin voivat kehittyä hyvin erilaisiksi, vaikka naimisiin mennessä yhdistäviä tekijöitä olisi ollut vaikka kuinka hurumycket. Varsinkin, jos ihmiset menevät nuorena naimisiin, jolloin takana on elämästä vain perusopinnot, voi toinen tuntua hyvin samanlaiselta. Sen sijaan myöhemmin, jolloin on päästy elämässä jo tohtorin tasolle, ei ehkä samantyyppistä henkilöä tahdo enää lainkaan löytyä ja jo naimisissa olevilla tuntuu, että ollaan kuin se yö ja päivä. Kyse on vain sitten itsekurista, diplomatiasta ja sovitteluhalukkuudesta, löydetäänkö se yhteinen sävel siihen yhteiseen tekemiseen, joka on molempien elämien välissä. Avioerot taitavat johtua siitä, että jompikumpi ei halua ollenkaan kompromisseja joko siitä syystä, että ei halua tehdä mitään muuta kuin niitä asioita, joita itseään erityisesti kiinnostaa tai sitten ei hyväksy, että toinen on erilainen ja ei anna hänelle mahdollisuutta olla erilainen, oma itsensä, vaan pyrkii kontrolloimaan ja muuttamaan toista itsensä kaltaiseksi, jolloin toinen elää "vankilassa" kunnes tapahtuu "räjähdys", kontrolloivan puolison pihalle heittäminen ja avioero alle millisekunnin.

Mutta siltikin hyvä valinta, avioehto ja asioiden sopiminen etukäteen on varmastikin hyväksi avioliiton onnistumiselle.

 

[scholl]

Viestin lähetti jta



Lämpöä ja fyysistä läheisyyttä pitää myös olla, sillä laulun sanoin "kun kosketus jää läheisyys häviää". Erilliset makuuhuoneet ovat vain esiaste erillisistä osoitteista ja vaikka siellä lakanoiden välissä ei välttämättä enää hirveästi hurjasteltaisikaan nuoruusvuosien ja suhteen alun tapaan pitää toisesta välittää sen verran että edes nukkuu tämän vieressä.

Itse en lähtisi yksioikoisesti kritisoimaan erillisiä makuuhuoneita. On ihmisiä, joilla keskittyminen työhön on todellista sitoutumista, eikä halua siinä millään tavalla häiritseviä tekijöitä, jos on meneillään joku ajatteluprosessi. Näin ollen myöskin vuorokausirytmi voi olla silloin hyvin erilainen. Tällöin sitä voi todellakin haluta rojahtaa sängylle yksin juuri silloin, kun unen aika tulee. Eikä siihen kaipaa mitään neuvotteluja. On monia jotka ovat paljon työmatkoilla tai pareja joista toinen on viikot pikku asunnossa toisessa kaupungissa työn vuoksi. Näissä tapauksissa viikonloppuina sitä romantiikkaa ja muuta vastaavaa irtoaa varmasti enemmän kuin niillä, jotka joutuvat jatkuvasti kärsimään jaetun sängyn syndroomasta. Se on aivan sama kuin asunnot, missä on jaettu työhuone. Jos ei ole omaa ajattelupaikkaa asunnossa niin siinä joutuu Lapinlahteen tai vähintään avioeroon aika pikaisesti.
Tottakai usein monellakaan ei ole mitään sitä vastaan, jos se suhteen toinen henkilö nukkuu samassa sängyssä omalla puoliskollaan, mutta en lähtisi maalailemaan piruja seinille, vaikka tämä ei olisikaan tilanne. Eri ihmisillä on erilaiset tyylit ja erihetkillä on erilaiset fiilikset.

 

[Rööri]

Rajalinjoja vailla?

Viestin lähetti koo
No joo, tuo on varmasti ihan totta, mutta missä sitten kulkee se raja mihin asti on järkevää olla epäitsekäs ja lojaali kumppaniaan kohtaan ?...

Elämä nyt kuitenkin on kaiketi lahja joten kannattaisi se ihan kohtuuden nimissä kelvollisesti elää. Lyhytkin on, elämä, joten joku tolkku siihenkin olisi kohdallaan koska alkaa ajattelemaan itseäänkin - eikä pelkästään kanssaihmisiään.


Terveisin koo

Rakkaushan on sokea, eikä näin ollen tunnusta mitään rajoja, järkevistä nyt puhumattakaan.

Toisaalta tuohon asemasota vaiheeseen ajautuneiden parien näkökykyä moinen tunne tuskin enää haittaa, joten rajan voisi vetää vaikka siihen, mikäli toinen osapuoli itsepintaisesti jurottaa siellä omassa poterossaan maanitteluista ja myönnytyksistä huolimatta. Ei lähde kartoittamaan vihollisen asemia, taisteluista nyt puhumattakaan. Tuolloin kaiketi voisi vetää puhtain omatunnoin valkoisen lipun salkoon ja jättää sikseen. Toisaalta, kai se on raskasta jättää tuo elämänkumppani sinne poteroonsa nyhjöttämään, koska monesti tuo sinne myös hautautuu.

Onhan se elämä toki lahjakin, josta kuitenkin lankeaa lahjan saajalle myös määrätty lahjavero, joka on suoraan verrannollinen lahjoituksen nimellisarvoon. Pikkuruisesta lahjasta ei tarvitse maksaa kenellekään, kun taas valtavasta lahjasta voi jakaa hymyssä suin muillekin, ja silti jää vielä itsellekin elämää elettäväksi. Lahjattomat harjoittelee…

Oliko muita avojaloin?

 

[Rööri]

Viestin lähetti jta
Se erilleen kasvaminen, joka ei Röörin maailmankuvaan näytä mahtuvan on ihan todellinen ilmiö ja tulee vastaan etenkin ihmisille jotka perustavat perheen liian nopeasti.

Ei, kyllä se mahtuu ihan mainiosti "maailmankuvaani". Minä kutsun sitä ihan vaan kyllästymiseksi. "Erilleen kasvaminen", tjooh...

 

[Olkku]

Niin.

Todella mielenkiintoisia näkökulmia, kokemuksesta ja ilman. Varmasti monessakin kirjoituksessa on "järjen" siemen mukana ja kirjoitettu ajatuksella. Vastavetona ketjunaiheeseen voisin sanoa seuraavaa.

Itse olen ollut 16 vuotta avioliitossa, eikä tietääkseni kertaakaan ole kukaan harkinnut eroa, omasta puolesta tiedän varmasti, muijasta en voi tietää, mutta eipä ole julkituonut. Naimisiin mennessämme olin 27 v ja emäntä 25 v, joten tavallaan jo aikuisia.

Tässä ketjussa mainittua "lyhyttänarua" ei meidän huushollissa ole näkynyt. Kummallakin on omia ystäviä ja omia menoja, eikä toisen ole toistaiseksi kyseisiin menoihin tarvinnut puuttua, eikä pureskella kynsiä ja miettiä toisen tekemisiä.

On muuten joskus, joku ihmetellytkin meitin syysteemeitä, kun heidän mielestään ei aviopuoliskoiden kuulu yksinään juosta Ruotsinristeilyillä ja kavereitten kanssa Lauantai ehtoona yökerhossa. Miksi helvetissä ei sais kulkea. Itse en tosin ole käynyt enää aikoihin, edes baarissa, mulle riittää takkahuone saunan jälkeen, jaa no olinhan Ässäkirjoittajien kesäjuhlassa, mutta yleensä en kulje.

Muija käy pari kolmekertaa vuodessa työkavereiden kanssa jossakin, kokoontuivatpa kerran meilläkin, tavallista kaakatusta 8 akkaa saa aikaiseksi.

Elikkä, kyllä kai minä tuota emäntää Rakastan, kun en isompaa riidanaihettakaan ole löytänyt, vaikkakin hän sanoo minua välillä "Onslowiksi", kun mun kanssa ei saa riitaa kuulemma aikaiseksi.

Eli loppu vihjeeksi laittaisin, jo täällä kirjoitetut asiat. Antakaa puolisoillenne vapauksia ja luottakaa, jos toinen on pettääkseen, se pettää vaikka kauppareissulla, ei siinä kyttääminen ja stressi auta. Ja naiset, antakaa miestenne juoda mahantäydeltä olutta viikonloppuisin, silloin siitä on kaikkeista vähiten harmia, kuulemma.

 

[werther]

Viestin lähetti Olkku
Elikkä, kyllä kai minä tuota emäntää Rakastan, kun en isompaa riidanaihettakaan ole löytänyt, vaikkakin hän sanoo minua välillä "Onslowiksi", kun mun kanssa ei saa riitaa kuulemma aikaiseksi.

Minunkaan kanssa ei vaimo saa riitaa aikaiseksi ja hän kutsuu minua "Teflonmieheksi" ja "Aravirraksi".

 

[heikkik]

Respect

Viestin lähetti irGGu
Siis, miksi ihmeessä ei tutustuta toiseen ensin? Miksi ei ensin katsella miten asiat rullaa, miksi rynnätään suinpäin naimisiin ja hankkimaan lapsia? Miksei oteta kunnolla selvää toisesta ihmisestä, hänen ajatusmaailmastaan, sekä omasta suhtautumisesta kaikkeen?

Kyllä ihmiset tutustuvat toisiinsa. Ainakin minun tuttavapiirissäni aviopuolisot ovat lähes aina tunteneet toisensa - ja usein asuneetkin yhdessä - jo vuosia ennen avioitumista. Mutta kun ihmiset muuttuvat ikääntyessään eikä tätä kehitystä estä se, että he ovat ennen avioitumista asuneet yhdessä kaksi, kolme tai neljä vuotta. "Yli puolet perheiden ensimmäisistä lapsista syntyy nykyään avopareille.", sanotaan tuossa Kirkon tiedotuskeskuksen linkissä. http://213.250.93.194/asiakas/evl/ktuutiset.nsf/0/be47e3b04f310570c2256d43003ee290?OpenDocument

En minä - piintynyt poikamies kun olen - enää usko mihinkään läpielämän kestävään ihastumiseen ja rakkauteen, mutta jonkinlaiseen rakkaudesta alkaneeseen ja toisen kunnioittamiseen kehittyvään suhteeseen minä yhä uskon. Välillä tuttavapariskuntia kuunnellessani tulee mieleen, että kunnioittavatko nuo ihmiset enää toisiaan? Vieraiden ihmisten läsnäollessa heitetään puolisolle jatkuvasti pieniä, ja vähän suurempiakin piikkejä. Kyllä sen verran pitäisi toista arvostaa ettei nolaisi ja väheksyisi omaa aviopuolisoaan ystävien, sukulaisten ja lastensa silmissä.

Kun lukee eronneiden kirjoituksia, niin kaksi syytä eron pitkittymiseen toistuu jatkuvasti. Emme eronneet aiemmin, koska 1) meillä on yhteisiä lapsia ja 2) meillä oli yhteinen asuntolaina. Koska nykyisin nuoret parit tuntuvat ottavan todella isoja asuntolainoja, niin luultavasti avioerojen määrä kääntyy laskuun tulevina vuosina. Ei kai sitä voi erota puolisosta, kun on pankille lainaa sellaiset 150 - 200 000 euroa... .

edit.

Niin tuota noin, yhtä asiaa olen ihmetellyt. Miksi parisuhteen pitäisi kestää koko loppuelämä? Miksei voida sopia, että ollaan yhdessä vaikka siihen asti kun lapset ovat aloittaneet koulun ja katsotaan asiaa sitten uudestaan? Jos homma toimii, niin jatkosopimus siihen lapset pääsevät yläasteelle?

 

[Juhaht]

Re: Respect

Viestin lähetti heikkik
Niin tuota noin, yhtä asiaa olen ihmetellyt. Miksi parisuhteen pitäisi kestää koko loppuelämä? Miksei voida sopia, että ollaan yhdessä vaikka siihen asti kun lapset ovat aloittaneet koulun ja katsotaan asiaa sitten uudestaan? Jos homma toimii, niin jatkosopimus siihen lapset pääsevät yläasteelle?

Tässä voikin käyttää sitten niitä kiekkoskenestä tutuksi tulleita neuvotteluvaltteja. Se, jolla on varaa sanoa "näitä etuja et saa muualta", lienee aika vahvoilla.

 

[Poison]

Parisuhteessa ja avioliitossa on kysymys myös sitoutumisen ja yksilöllisyyden ristiriidasta. Pitäisi pystyä sitoutumaan kunnolla ja jakamaan periaatteessa kaikki asiat kumppanin kanssa, mutta samalla olisi myös huolehdittava siitä, että oma yksilöllisyys säilyy. Jos ajatellaan sitä, miten paljon tämän päivän yhteiskunta korostaa ihmisen yksilöllisyyttä, vapautta ja elämysten kokemista, ei mielestäni ole ihmekään, että avioerojen määrä on suuri. Alkuhuumassa kaikki on ihanaa, kaunista ja vaaleanpunaista, mutta pian uutuudenviehätys katoaa ja nyky-yhteiskunnan trendien mukaisesti halutaan etsiä uusia elämyksiä. Valitettavan usein noita kokemuksia ei vain sitten voida enää etsiä sen kumppanin kanssa, vaan juuri tässä vaiheessa täytyy alkaa korostaa omaa yksilöllisyyttä. Tuntuu, että tavallisesta perhearjesta, joka voi usein myös olla perimmäinen onnenlähde, on tullut jotain tylsää ja epätrendikästä, mikä ei tietenkään voi olla hyvä asia. Toisaalta tavallinen onnellisuus on aliarvostettua tällä hetkellä; toisaalta taas extreme-kokemuksista haettu huuma on yliarvostettua.

Ihmiselämä on keskimääräisesti melko pitkä ja mielestäni on toisaalta ihan ymmärrettävää, että aina ihminen, joka on miellyttänyt kaksikymppisenä ei tee samaa enää kuusikymppisenä. Tästäkin huolimatta haaveilen myös itse siitä, että saisin mennä naimisiin vain kerran ja erota ei tarvitsisi. Uskon, että kahden aikuisen ihmisen on mahdollista järjestää parisuhteensa siten, että täydellistä "kyllästymistä" ei tule vastaan, vaikka arki iskisikin vasten kasvoja. Järjestämisellä tarkoitan tässä nyt lähinnä parisuhteen "hoitamista", toisen huomioimista ja huolehtimista siitä, että elämä ei muutu vain samassa paikassa samoihin aikoihin suoritettaviksi asioiksi, yhtenäiseksi rutiiniksi, joka ei sisällä mitään yllätyksiä. Pelkästään noillakaan asioilla parisuhdetta ei tietenkään pidetä pystyssä, mutta loput hoitavat sitten kiintymys, välittäminen, sitoutuminen, kumppanuus, kunnioitus, luottamus ja rehellisyys. Yhdellä sanalla sanottuna kai rakkaus.