Lähes jokainen autoilija tekee uransa aikana sen virheen, että hankkii itselleen Opelin. Ja miksi minä olisin muita parempi? Siispä, ensimmäinen oma menopelini oli tutulta ostettu Opel Kadett E 1.3, vuosimalli muistaakseni -87 ja kilometrejä enemmän kuin jaksan muistaa. Reilun vuoden jaksoin tuolla ajella. Ei se tiellekään jättänyt, joten kai se ihan hyvin palveli. Sitten tuli sellainen olo, että jalka menee pohjasta läpi ja mars autokauppaan.
Jälleen sukulaisia hyväksikäyttäen ensin alustavaa kaupantekoa puhelimessa ja sitten liikkeeseen mentaliteetilla 'eri autolla takaisin'. Puhelimessa katseltu käytetty Golf ei lopulta miellyttänytkään ja meinasi mennä jo sormi suuhun, kun yksikään auto ei "koskettanut" mua. Kunnes tuo maailmankaikkeuden rehellisin henkilö - automyyjä - ehdotti uudenkarheaa Pösö 206:sta, joka oli juuri saapunut Suomeen (-98), myyntinäyttelystä kun oli kyse. Alunperin vieroksuin ajatusta uuden auton ostamisesta, niissä kun ne ensimmäiset 20 metriä ovat niin pirun kalliita. Ja ranskalainen auto?! Nehän jättää tielle heti ensimmäisillä pakkasilla. Mutta autohan oli kaunis kuin karamelli, olin heti myyty mies. Lyhyen ja merkityksettömän koeajolenkin jälkeen nimet papereihin ja laina-autolla kotiin Pugia odottelemaan. Tavoitteet oli siis täytetty.
Mutta sitten viiden vuoden murheettoman ajon jälkeen työtehtävät alkoivat kuljettaa miestä ympäri Suomea kiihtyvällä tahdilla, joten 1.4 bensakone kauppakassin sisällä ei oikein enää tuntunut hyvältä idealta. Tällä kertaa uutta peltilehmää lähdettiin etsimään muodikkaasti netistä. Ensin hahmoteltiin hintahaarukka ja haluttu varustelutaso. Vähintään 1.8 litran moottori piti olla, korkeintaan 100000 ajettu ja ilmastoinninkin olin luvannut itselleni seuraavaan autoon. Vähitellen vaihtoehdot karsiutuivat pariin-kolmeen, kunnes kisaan astui musta hevonen: uuden korimallin alta poistuva Seat Toledo 110 TDi vuosimallia -04. Dieseliä en ollut edes harkinnut ja olin jo asennoitunut käytettyyn, mutta tuo tarjous oli vain liian houkutteleva. Saihan jo valmiiksi mietittyyn budjettiin sopivan uuden auton takuineen kaikkineen, ja vielä super-taloudellisen dieselin. Tällä kertaa sain poikkeuksellisesti valita autoni värin, joten otin jälleen metalliharmaan. En sentään grafiitinharmaata, kuten nuo kaksi edellistä, vaan tyylikkään hopean.
Yksikään noista ei siis jättänyt minua pulaan tienposkeen. Kadett tosin nilkutti kerran samantien takaisin kotipihaan, kun käsijarru oli jäätynyt yhdestä nurkasta kiinni. Ja Toledo kärsi alkuun kiusallisesta käynnistysviasta, kunnes korjaamo armollisesti kytki löysät johtoliitokset kunnolla kiinni vaihdettuaan sitä ennen virtalukon pohjan kerran ja mittariston kahdesti. Tai ei se siis mikään korjaamo ole, vaan osavaihtamo nykyään. Kadett tuli jätettyä niin kauas, että tuskin törmää siihen enää uudelleen, mutta tuota omaa entistä rakasta Pugia olen kyllä yrittänyt metsästää Tampereen katukuvasta. Meni tietääkseni naisimmeiselle, toivottavasti palvelee sinua yhtä hyvin kuin minua.
Seuraava auto on kyllä niin kaukainen ajatus, että en osaa ennustaa vielä mitään. Eurooppalainen se joka tapauksessa edelleen lienee. Ei minulla mitään allergiaa japseja kohtaan ole, mutta silti. Ajellaan nyt tuolla tohelolla muutama vuosi, ellei mitään mullistavaa satu.