Muutama vuosi sitten (5.11.03) olin sairaalassa polvileikkauksessa. Operaatio tehtiin n.klo 13.00. Heräsin n.klo 16.00, tietenkin ihan pöllyssä.
Samana päivänä (n.klo 13.30) vaimo oli lasketellut lapivetensä paikallisen City-marketin vihannesosaston lattialle. Laskettu aika oli tietenkin vasta joulukuun alkupäivinä.
Kaverini tuli hakemaan minua kotiin n.klo 19.00 aikoihin ja saatuani kotimatkalla puhelimeni auki, niin vieno naisääni ilmoitti olevansa kätilö ja että vaimoni on synnytyspuuhissa...2v poikani oli kuulemma vanhemmillani hoidossa ja vain isä puuttuu tilaisuudesta.
Noh, isihän oli vetänyt levyllisen panacodia ja jotain muuta kipulääkettä mitä persauksiin ruiskuteltiin...eli isi oli kokolailla nosteessa. Mitäs siinä sitten, auto ympäri ja synnytyslaitokselle.
Minä pyörätuoliin ja hoitaja kiikutti osastolle. Yhä edelleen levitoin 15 cm pyörätuolin istuimen päällä. Itse synnytyksessä säätelin radiota isommalle ja fiilis oli hjyvä, siis todella hjyvä!
Kun koko tapahtuma oli ohi ja tenava sylissä, niin se iski...Toki olin ollut ensimmäisenkin pojan synnytyksessä mukana, mutta jännitin ja huuhailin ihan täysillä. Itse tapahtumaa ei edes silloin kunnolla tajunnut, saati sitten siitä "nauttinut". Mutta tällä kertaa ei todellakaan jännittänyt, kelasin pyörätuolilla synnytyspöytää ympäri ja kerroin emännälle väliaikatietoja.
Jälkeenpäin kuulin kätilöiltä, että synnytys oli yksi mukavimmista ja viihdyttävimmistä missä olivat koskaan olleet.
Pointtina oli se, että kun jännitys ja muu haittatekijät olivat poistettu=pöllyssä, niin tunnepuoli oli huomattavasti avoimempi. Koko touhuun pystyi keskittymään huomattavasti paremmin ja uuden elämän luomistilaisuus avatui kokonaisuudessaan erittäin paljon "selkeämmin" kuin ensimmäisellä kerralla.
Vaimokaan ei pystynyt kitisemään siitä, että aattelit sitten vetää "kännit" ennen synnytystä....