(...) Minulle on taas avautunut, että tänne kirjoittelee myös sellaisia "talousneroja", että ihan pelottaisi heille leipäjonosta se ruoka-apumuovikassi ojentaa, etteivät vaan sitä leipää syödessään siihen muovimussiin vahingossa tukehdu.
Parasta sosiaalipolitiikkaa on huolehtia valtio- ja kuntatalouden kestävyydestä, eli viime kädessä yksityissektorin yrittämisen ja työnteon edellytyksistä ja sääntelystä. Sääntelyä tai virkamiehiä ei saa pitää itseistarkoituksena, toisinaan markkinat toimivat paremmin ja taas toisinaan eivät, balanssi on hienonhieno, mutta kuitenkin jatkuvan tieteellisen tutkimuksen kohteena.
Asia on juurikin näin "yksinkertainen", mutta meillä lähinnä julkisessa keskustelussa keskitytään vanhasta muistista jakopuolen suuriin kysymyksiin, ei etteikö niilläkin voisi olla merkitystä (siis osana muita tulevia muutoksia), mutta akuuteimmat ongelmat olisivat lähinnä teknisellä puolella, hyvinvointijärjestelmien yhteensovittamisessa siellä KELA:n luukulla.
Siirrytään pointtiisi: Jos vertaa sosiaalisen median tuotantoa paperilehtien yleisönosastonkirjoituksiin, niin kehitystä on tapahtunut.
Ennen ainoa hyväksyttävä "poikkeusmielipide" oli tuttua ja turvallista tyyppiä "Neuvostoliitossa kaikki on paremmin", joita yhdet ja samat kansalaiskeskustelua harjoittaneet "kirjeystävät" lähettivät jokaiseen lehteen satoja ja saivat julkaistuksikin monia. Nyt myös muita mielipiteitä näkyy, mikä asiantila suhteuttaa eri mielipiteitä toisiinsa ja tarjoaa myös vuorovaikutteisuutta.
Lehtien ja muiden vakiintuneiden medioiden edustajille tämä ei tietysti käy, sillä mainittu vuorovaikutteisuus on heti pois niiden tuotoista. Tämän(kin) seikan vuoksi on ei ole sittenkään pahitteeksi, että pohjimmiltaan varsin epäterve kauna kaikkea alakoulun kolmannen luokan oppimäärää mutkikkaampaa kohtaan kanavoituu monitasoiseksi kritiikiksi ja epäilyksi institutionalisoituneiden tahojen harjoittamaa puheenaihe- ja sisältökontrollia vastaan.