Nyt tulee, ystävät rakkaat, avautuminen.
Tiedättekös, kun olin pikkupoika, sellainen ala-asteikäinen, oli futis meille suuri laji. Yksi suurista haaveista oli, että joskus eläisi sen hetken, kun Suomi on arvokisoissa. Ensimmäinen turnaus, jonka selkeästi muistan tapittaneeni, oli 1992 EM-kisat rakkaassa länsinaapurissamme. Keräilin sitä varten erikseen tehtyyn kirjaan kuvia noiden kisojen pelaajista. Tomas Brolin oli muuten kovassa kurssissa silloin, muistattehan tuon 1994 MM-kisojen suuren ruotsalaistähden, joka oli todella tärkeässä roolissa omassa joukkueessaan. Haaveena vain se, että kunpa meidänkin maasta joskus tuonne päästäisiin. Silloin kävi ilmi useampaan kertaan, että sekä miesten että naisten maajoukkueet ovat jääneet aina rannalle ruikuttamaan.
No, vuodet vierivät, ja karsintoja tuli ja karsintoja meni. Ja aina onnistuttiin epäonnistumaan, se surullisen kuuluisa Unkari-peli kaiken helmenä. Naisten maajoukkueemme vihdoin päätti tämän arvokisattoman aikakauden ja niitä otteluita tuli seurattua huikealla mielenkiinnolla. Tuntui jotenkin käsittämättömältä, että sittenkin joskus näin kävi. Ja sitten tulee Suomen maajoukkue ja Sami Hyypiä (kritiikkini ei tosin koske vain Hyypiää) naureskelemaan, että pitäisi päästä hyökkääjäksi, kurittamaan noita meitä selkeästi huonompia. Mielestäni tuollaisen esityksen jälkeen Suomi hyvinkin ansaitsisi sen, että Ratina ammottaa tyhjyyttään keskiviikkona. Miksi fanien tulisi kulkea kotipelistä toiseen, ellei tuloksen ole mitään väliä? Sekin voisi osaltaan herättää maajoukkuetta huomaamaan, että hei, vaikka samat kaverit ovat mukana vuodesta toiseen, voi vähän miettiä, miten menee. Näkisivät, että futis voisi olla Suomessa entistäkin tärkeämpi juttu, jos pelaajia vain kiinnostaisi voittaa joku rutiiniottelu, esim. Andorraa vastaan.
Siis se, mitä haen, kuuluu suomennettuna näin: miksi uhraisin useamman kymmenen euroa nähdäkseni eilisen kaltaisen joukkueen peliä? Ei tulisi pieneen mieleenikään suunnata Ratinaan, menisi suotta hyvä pelivuoro Kaukajärvellä ohitse. Mitä enemmän pelaajia kiinnostaa nämä ottelut, sitä enemmän fanejakin kiinnostaa tulla niitä katsomaan. Naurettavinta, mitä voi kuulla joukkueelta, jonka lähes jokainen lähes pelaa ammatikseen jalkapalloa Euroopan kentillä, on lässytys keskittymisen heikkoudesta. Jos ei ammattilaisvuodet opeta keskittymään joka otteluun, voi vain ihmetellä, että miksi muilla mailla ei ole niin suuria ongelmia tämän asian kanssa. Miksi Romania, Hollanti ja Tshekki keskittyy ainakin riittävästi Andorraa vastaan? Okei, myönnetään, tähtien taso on vähän toiselta planeetalta (kun Miklukin vasta tekee paluuta loukkaantumisen jälkeen), mutta ei se riitä koko syyksi.
Koko syy on tuskin myöskään valmentajassa, mutta juuri nyt näyttää hyvältä vaihtoehdolta ulkolainen päävalmentaja. Näköjään taso penkin takanakaan ei vain riitä, jos voitonlaulut niin vahvasti soivat jo ennen peliä, että itse pääasia jää täysin toisarvoiseksi. Onhan ulkolaisistakin ollut toisenlaisiakin esimerkkejä julkisuudessa, mutta nyt tuntuu siltä, että Heliskoskikin vain pois, kun tämä Hodgson tulee peliin mukaan. Toivottavasti vaan ei käy pelaajien luonnon päälle, jos odotetaan lopputuloksen varmistumista oikeaksi ennen kuin aletaan leijumaan.
Anteeksi negatiivisuuteni, mutta juuri tällä hetkellä näyttää siltä, että 2014 kisoihin pääseminen voisi olla se päätavoite. Olisi ainakin keskittymisaikaa riittävästi, jos sen aloittaisi siinä 2007 nurkilla.