TESTAMENTTINI SUOMEN KANSALLE
Tämä on testamentti, jota en koskaan uskonut joutuvani kirjoittamaan, osin siksi, että olen tottunut hyödyntämään muiden kirjoittamia papereita. Minut on kohdannut syvä suru. Statukseni on murtunut, enkä tuskani määrää voi sanoin kuvata, paitsi ehkä myöntämällä, että nyt kyrsii. Iso osa maailmaani mureni 18.6.2003, kun jäin suureksi järkytyksekseni viimein kiinni siitä, että olin puhunut potaskaa jo jonkin aikaa. Elämäni pahin painajainen oli alkanut.
Olen elämässäni aina pyrkinyt itse vastaamaan teoistani ja elämääni koskevista asioista. No en oikeastaan ole, mutta aina ei voi kaikkea sälyttää toisten niskoille, koska ne toiset ovat niin pikkusieluisia, etteivät halua kantaa syntejäni, joita siis ei ole. Olen myös pyrkinyt puhumaan niin totta kuin osaan, mutta puhu nyt itse kahdella korvalla. Huippupoliitikkona minun olisi itse pitänyt ottaa selville ja olla tietoinen saamieni salaisten Irak-papereiden johtavan mediamyllytykseen. Nyt saan tästä valtavasta erehdyksestä maksaa kalliin hinnan. Vaikkei se mikään erehdys ollut, vaan kaiken takana on salaliitto minua vastaan. Mielessäni pyörii monia kysymyksiä, ja vaikka kuinka yritän kapinoida vastaan, en voi tapahtunutta muuttaa. Onneksi voin selitellä kaiken parhain päin.
Uskon, että Jumala tahtoi näin kohdallani käyvän. Äskeistä lausetta en oikeasti tarkoita, mutta neuvonantajani sanoivat Jumalaan vetoamisen edesauttavan sitä, että kansa rakastaisi tuhlaajatyttöään, ja minähän kokeilen sen eteen vaikka mitä, vaikka kansantanhuja, jotka ovatkin hyvä harrastus. Sydämeni pohjasta haluan pyytää virhettäni anteeksi Suomen kansalta ja koko poliittiselta järjestelmältä. Tätähän ei kyllä usko kukaan, mutta kun kölin alta kerran vedetään, isketään kaikki latteudet samaan kyytiin. Samalla esitän nöyrät kiitokseni kaikille tukijoilleni vuosien varrelta. Te olette perheeni ohella auttaneet minua jaksamaan. Nyt jos koskaan tuki on tarpeen.
Politiikka antoi minulle paljon, paljon se myöskin otti. Nyt ei ole enää kiire. Taistelu on ohi. On aika uuden elämän. Kauan sitten, kun pienenä tyttönä Pohjanmaalla ensimmäisen kerran käytin kouluneuvostovaaleissa hyväkseni minulle vuodatettuja luokkatovereideni päiväkirjoja, alkoi elämässäni suuri seikkailu, josta tuli aika kivasti massia. Vaalit ja vaalit, yhä uudestaan ja uudestaan. Tuhannet litrat muistiopapereiden mustetta saivat nyt surun sävyt.
Vielä kerran korviini kantautuu tuon hiljaisen faksikoneen mystinen kutsu. Nöyränä, kiitollisena ja yksinäisenä vaellan sen luokse nyt vastatuulessa viimeisen kerran takaisin, polvistun, myönnän tappioni (toistaiseksi, korostan tätä) ja pyydän sielulleni rauhaa, tai ainakin fakseja.
Eduskunnassa kesäkuun 18. päivänä 2003
Anneli Jäätteenmäki.