Eihän se nyt vaan ole minkäänlaista elämän realismia, että jokainen ihminen kykenisi elämässään pääsemään semmoiseen tilanteeseen, josta täällä moni puhuu.
Totta kai se on hienoa, että todella monet semmoiseen tilanteeseen pääsevät, ja ilman muuta tavoiteltavaa. Ja ihmisen mahdollisuuksia vaikuttaa omilla valinnoillaan oman elämänsä suuntaan ei voi väheksyä.
Mutta on tuo nyt aivan pölhökustaan hommaa väittää, että nämä jutut kaikille on vaan noin yksinkertaisia, että "sen kun vaan vaihdat työpaikkaa", tai "ei muuta kuin opiskelemaan ja ala vaihtoon".
C'moon, aikuisia ihmisiä tässä ollaan ja kyllä te nyt itsekin tämän tiedätte. Vaikka kaikki oman elämänsä sankarit kaikenlaista puhuvatkin, niin onneksi tuolla vähän heikommin palkatuilla aloilla on myös niitä pitkän linjan tekijöitä ihan nyt vaikka jostain siivousalasta lähtien, koska muuten mistään ei tulisi mitään.
Eikä mitään siis siivousalalta pois. Loppujen lopuksi ihminen voi olla tyytyväinen ja onnellinen alalla kuin alalla. Palkka on loppujen lopuksi vaan rahaa.
Oma duunini on semmoinen, että ikinä töihin lähtiessä en kyllä jalkoja ilmassa lyö yhteen, että hitto kun on taas ihanaa päästä töihin, mutta en kyllä ikinä koe mitään vastenmielisyyttäkään töihin lähtiessä. Silloin menee mielestäni ihan hyvin. Se on vaan duunia, eikä mitään sen ihmeellisempää.
Olen ollut myös semmoisessa työpaikassa, jossa työnantajan arvostus työntekijöitä kohtaan oli ihan nollan tasoa, ja työilmapiiri työntekijöiden kesken, sekä esimiesten toimesta oli aivan perseestä. Suhteellisuudentajua se on antanut, että miten paskaa jossain paikoissa voi oikeasti olla, niin ehkä nykyisessä duunissakin osaa asioita arvostaa vähän enemmän, kun on kokemusta tuollaisestakin.
Nuo on juuri sellaisia työpaikkoja, joissa sitä yhteistä rintamaa työntekijöiden toimesta pitää olla, koska muuten se työnantaja viilaa perseeseen, minkä vaan ehtii.