Mitali vaatii kolmen kovan pelin voittamista. Jos voitamme Ruotsin alkulohkon päätöspelissä, petaamme hyvät asetelmat jatkoon. Levänneenä olisi mukava lähteä kovaan välieräpeliin, jonka voittaminen vaatii äärimmäistä venymistä (niin kuin Ruotsinkin voittaminen). Mikäli Ruotsia ei voiteta, otetaan takapakkia. Silloin täytyy nimittäin pystyä voittamaan kova puolivälierämatsi, jossa vastassa on joko pohjoisamerikkalainen joukkue tai Venäjä. Sitten vähemmällä levolla kovaan välierään. Hyvä puoli on kuitenkin siinä, että Suomen sijoittuessa lohkokakkoseksi on puolivälierävastustaja "superkolmikon" huonoiten alkulohkossa menestynyt. Jos esimerkiksi USA on ottanut pataan sekä Kanadalta että Venäjältä, voi Suomella olla ihan hyvä asetelma lähdettäessä puolivälierään USA:ta vastaan.
Mun mielestä tilanne Ufan kisoihin lähdettäessä on herkullinen. Olennaista on se, että Suomi ei enää ole selkeä altavastaaja Kanadaan, Yhdysvaltoihin, Venäjään ja Ruotsiin nähden. Meillä on oikeasti riittävän hyvä joukkue, jotta näin voi sanoa. Viime vuonna pakkikalusto oli kovin nuori ja valmennus heikkoa, joten asetelma ei ollut ideaali vaikka hyökkäys olikin kieltämättä timantinkova. Nyt Määttä, Ristolainen ja Pokka ovat terveitä ja vuoden vanhempia. Koutsina on surkean Helmisen sijaan Rindell, joka on sentään oikea jääkiekkovalmentaja eikä pelkkä ex-pelaajalegenda ilman minkäänlaista kunnon valmennuskokemusta. Ja Tomek Valtonen kakkoskoutsina on jotain upeaa. Pitää muistaa sekin, että kolmosvalmentajamme on Petri Karjalainen. Karjalaisella on laaja kokemus apuvalmentajana toimimisesta, ja hänen päävalmentajadebyyttinsä Peliitoissa on ollut tähän asti menestys.
Maalivahtipeli ei välttämättä ole Aittokallion tasoa ja Granlund-Pulkkinen-duon menetys painaa hyökkäyspäässä, mutta kokonaisuus on Suomella vahvempi kuin viime vuonna, jolloin kuitenkin kaikesta paskasta huolimatta pystyimme voittamaan USA:n, ja välierätappiokin oli luokkaa heartbreaker. Vieläkin tulee paha olo, kun sitä matsia mietin.
Mikä on sitten kilpailijamaiden tilanne? Kanadalla on (taas) maalivahtikriisi päällä. Kaikki ennusmerkit viittaavat siihen, että muistot esimerkiksi Roy/Visentin -sekoiluista ryömivät kanadalaisten World Juniors -fanaatikkojen mieliin. Siihen päälle vielä iso kaukalo, niin soppa on valmis huikeista, NHL-valmiista hyökkääjistä ja superpuolustaja Dougie Hamiltonista huolimatta.
Ruotsi kärsii merkittävistä poissaoloista, eikä ole millään supernimekkäällä ryhmällä liikenteessä. USA:n kohdalla asetelma on aika samanlainen kuin viime kisoihin lähdettäessä. Nyt kohtalona ei liene karsintasarjaan joutuminen, mutta vaikeaa saattaa silti tulla. Venäjä on ehkä se kovin, mutta on sielläkin moni viime vuosien vastuunkantajista (Tarasenko, Orlov, Kuznetsov...) ennättänyt yli-ikäiseksi.
Suomi ei ole suurin ennakkosuosikki mutta selkeästi mukana siinä viiden joukkueen poppoossa, joka ratkoo mitalit. Mitalitaisteluun lähdettäessä meidän suomalaisten WJC-fanien ei tarvitse mennä nöyristelemään. Suomalainen astuu pää pystyssä ja ylpeänä majataloon ilmoittaen ruotsalaiselle, amerikkalaiselle, kanadalaiselle ja venäläiselle että mä olen samaa jengiä, mun ei tarvitse hävetä itteäni. Noi tsekit ja latviat on sitten oma lukunsa.
Ja tämä on siinä se herkullinen juttu. Viidestä supermaasta kolme saa mitalin, kaksi pelaa finaalissa, yksi saa kultaa. Vuoden hienoin jääkiekkoturnaus (olen miettinyt, että WJC saattaa olla jopa mielenkiintoisempi kuin best versus best -olympiaturnaus) on alkamassa, ja kaikki on valmista puolentoista viikon huumaan huikean junnulätkän parissa. Olen ylpeä tästä joukkueesta ja siitä, että olemme mukana siinä harvalukuisessa joukossa ihmisiä, joiden maalla on oikeasti mahdollisuus menestyä tässä fantastisessa turnauksessa. Kävi miten kävi, niin jännättävää riittää. Let the WORLD JUNIORS begin!
Olen ihan eskoseppäsenä tällä hetkellä, mutta vaikea on ylisanoja käyttämättä kuvailla tätä turnausta, johon minulla on vuosien aikana kehittynyt niin lämmin suhde. Tässä on vain jotain sellaista, jota aika harva urheilutapahtuma kykenee tavoittamaan. Jotain sellaista, mikä nostaa tämän turnauksen poikkeukselliseksi kohokohdaksi urheiluvuoden tasaisessa tapahtumavirrassa. Voisin elää ilman muuta jääkiekkoa, mutta en voisi elää ilman WJC:tä.
