Suomalaisilla on kyllä harvinaisen kompleksinen suhtautuminen alkoholiin. Kyllähän kaikissa (Euroopan) maissa juodaan, ja kun juodaan, humallutaan. Humaltuminen ei kuitenkaan kaikissa maissa ole itse tarkoitus, vaan ainoastaan sivutuote. Suomen kanssa samaan kastiin tuntuvat menevän suunnilleen Pohjoismaat ja Brittein saaret, näissä maissa siis juodaan juuri humaltumista varten. Tässäkin joukossa Suomi jossain määrin poikkeaa. Useimmissa maissa nimittäin läträäminen koetaan hauskaksi puuhaksi, mutta Suomessa tästäkin on onnistuttu tekemään luterilaisittain työtä. Siis viinaa vedetään vaikka hampaat irvessä, mieluiten hampaat irvessä. Tämä havainto erityisesti Tanskan ja Britannian osalta (ei niin, että brittiläistä viinakulttuuria Suomeen haikailisin, puistattaa ajatuskin), Ruotsin ja Norjan juomakulttuuria en niin tunne. Ruotsalaisilla kuitenkin on rituaalinen juomalauluperinteensä Helan gåreineen, mikä jossain määrin hillitsee ylilyöntejä.
Mikä johtaakin varsinaiseen asiaan. Luin joskus (vuosia sitten) jostain lehdestä historia-alan tutkimuksesta, jossa oli lähdetty selvittämään suomalaisen alkoholikulttuurin juuria. Tämän tutkimuksen mukaan (en muista ketkä olivat tekijöitä, olisiko Matti Peltonen ollut yksi?) 1800-luvun alkupuolella suomalainen juominen oli pääsääntöisesti rituaalinomaista. Talon isäntä poltti viinan itse, ja jakoi viinaryypyt rengeille ym. talon väelle. Isäntä siten kontrolloi viinan käyttöä. Sitten astuu kuvan Suomen Talousseura. Talousseuran tavoitteena on edistää suomalaista teollisuutta ml. alkoholiteollisuus, ja siksi se ajoi kotipolton kieltämistä. Talousseura sai tahtona läpi vuonna 1866 kun "tuli Suomeen laki uus", ja viinan valmistus ja myynti siirtyi lähinnä kaupunkeihin. Tällöin viinanhankinnasta tuli ihan oma operaationsa. Hakureissulle lähdettiin erikseen, yksin tai kaksin, ja usein jano yllätti jo paluumatkalla. Ja kun sitä viinaa oli, niin sehän vedettiin kerralla kaikki. Tämä referaatti ei varmasti tee oikeutta nyansseille, mutta tämä oli perusajatus. Ts. saannin vaikeuttaminen johti lisääntyneeseen juomiseen. Päinvastainen esimerkki on toisaalta keskioluen saaminen kauppoihin. Ei ole dataa heittää, mutta sellainen käsitys minulla on, että se laski väkevien ja nelosoluen kulutusta huomattavasti.
Mikä johtaakin varsinaiseen asiaan. Luin joskus (vuosia sitten) jostain lehdestä historia-alan tutkimuksesta, jossa oli lähdetty selvittämään suomalaisen alkoholikulttuurin juuria. Tämän tutkimuksen mukaan (en muista ketkä olivat tekijöitä, olisiko Matti Peltonen ollut yksi?) 1800-luvun alkupuolella suomalainen juominen oli pääsääntöisesti rituaalinomaista. Talon isäntä poltti viinan itse, ja jakoi viinaryypyt rengeille ym. talon väelle. Isäntä siten kontrolloi viinan käyttöä. Sitten astuu kuvan Suomen Talousseura. Talousseuran tavoitteena on edistää suomalaista teollisuutta ml. alkoholiteollisuus, ja siksi se ajoi kotipolton kieltämistä. Talousseura sai tahtona läpi vuonna 1866 kun "tuli Suomeen laki uus", ja viinan valmistus ja myynti siirtyi lähinnä kaupunkeihin. Tällöin viinanhankinnasta tuli ihan oma operaationsa. Hakureissulle lähdettiin erikseen, yksin tai kaksin, ja usein jano yllätti jo paluumatkalla. Ja kun sitä viinaa oli, niin sehän vedettiin kerralla kaikki. Tämä referaatti ei varmasti tee oikeutta nyansseille, mutta tämä oli perusajatus. Ts. saannin vaikeuttaminen johti lisääntyneeseen juomiseen. Päinvastainen esimerkki on toisaalta keskioluen saaminen kauppoihin. Ei ole dataa heittää, mutta sellainen käsitys minulla on, että se laski väkevien ja nelosoluen kulutusta huomattavasti.