"Kävit palstalla edellisen kerran: 09.10.2006 06:39"
Ei vuotta ilman sisäänkirjautumista. Hyvän ja mielenkiintoisen aiheen takia pitää nyt vaivautua.
Kun puhutaan Aku Ankkojen tasonlaskusta, niin siihen varmasti pätee sama totuus mikä Mad-lehteenkin eli että jokaisen suosikkikausi, se ainoa oikea, oli silloin kuin lukija oli 10-15-vuotias. Tästä syystä itselläni parhaat muistot liittyvät 90-luvun vaihteeseen, ei missään tapauksessa 70-luvun tuotoksiin saati nykypäivään.
Peruspiirtäjät ovat vuosikymmenestä riippumatta olleet enemmän ja vähemmän lahjattomia tilantäyttäjiä, joiden tarinat eivät elä lukijan mielessä kahta minuuttia kauempaa. Niin oli 50-luvulla ja niin on nykyään. Ilman Barksia, Rosaa, Gottfredsonia ja kumppaneita Aku Ankka oli Nakke Nakuttaja. Koko Ankkalinna-ilmiö perustuu massasta nousseiden lahjakkuuksien panokseen, joita tuntuu mahtuvan maksimissaan pari samalla vuosikymmenelle (paitsi 50-luvulle, mutta niitä tarinoita riittikin sitten julkaistavaksi vuosikymmenten viiveellä). Lehden kannnalta nykypäivän etu tietysti on, että varastosta löytyy valtava määrä mahdollisia toiveuusintoja tuotantovajetta paikkaamaan.
Itse lopetin Aku Ankan tilaamisen joskus 2000-luvun vaihteessa pääasiassa siksi, että Rosan uusia tarinoita alettiin julkaista suoraan kirjamuodossa ilman, että ensiesitystä olisi koskaan nähty Aku Ankassa. Ei ollut juurikaan ideaa tilata sitä lehteä pelkkien täytetarinoiden takia, joiden lukeminen on pääasiassa pakkopullaa.
Mikki Hiirtä tässä ketjussa on kolhittu moneen otteeseen, mutta kuten on jo mainittukin, myös sen inhottavan hiiren parista löytyy mestareita tyyliin Floyd Gottfredson, Paul Murry ja Romano Scarpa. Gottfredsonin parhaimmat strippasarjakuvat, joita on julkaistu kokoelmina jättikirjoissa, ovat melkeinpä hauskimpia Disney-sarjakuvia koskaan. Murryn tarinat olivat puolestaan ainoita tarinoita, joita lapsena oikein jännitti. Ja taskukirjoissa 0-100 ne ovat nimenomaan Scarpan tarinat, jotka erottuvat tasollaan kaikista muista, mukaanlukien ankkatarinat. Jos aiot ostaa yhden taskukirjan jouluksi, niin osta
Mikin hurjat jutut, numero 73.
Kaikki yleensä muistelevat nostalgisina vanhoja esinäytöksiä - niin minäkin tein - mutta myöhempi uudelleentarkastelu osoitti, että niiden poistaminen taskukirjoista oli erinomainen perusteltua. Luonnehdinta "käsittämätön kura" löytää täydellisen vastikkeensa niitä välijorinoita selaillessa, joita tekemään oli nakitettu ruokapalkalla todennäköisesti varaston tyhmä apupoika. Hauskinta oli kuitenkin, että suomalaisia taskukirjoja oli koostettu italialaisten alkuperäisteosten eri numeroista, jollain parhaimmillaan samassa numerossa oli paloja monesta eri esinäytöksestä, eikä lopputuloksessa näin ollen luonnollisesti ollut päätä eikä häntää. Julkaistaanko näitä uusintapainoksia vanhojen numeroiden täydellisinä kopioina? Näin internet-aikana voisi tulla asiasta hieman palautetta.
Klassisten mestareiden lisäksi nostaisin esiin Marco Rotan, joka kynänkäyttäjä lienee koko ankkavaltakunnan ykkönen. Kukaan ei saa ankkoja elämään samalla tavalla, ja Rotan tarinoita ihastelee jo pelkän taiteellisen sujuvuuden takia. Olisi joskun hauska nähdä miltä Don Rosan kohellustarinat näyttäisivät Rotan käsissä, sillä hahmojen elävöittäminen ei todellakaan ole koskaan ollut Rosan vahvin puoli.
