Pakisto ei ollut niin toivoton ensimmäisessä pelissä kuin olisi voinut pelätä. Yksi eniten käytetyistä avausmalleista oli roikkukiekko oman sinisen yli, mutta ehkä noinkin voi pelata ja toimihan se 35 minuuttia laadultaan ylikylän vastustajaa vastaan.
Yksittäisistä pelaajista keskusteluun toisin esille sen, että Rantanen ei ole oikein pelin päällä, ei ollut muuten ennen lähtöään enää Coloradossakaan viimeisissä otteluissaan. Kysymys ei ole enää vain huonosta tuurista, kun kolmessa eri joukkueessa on nähtävissä, että jokin ei toimi. (Toissa kevään Skoda-karkelot taisivat mennä aika lailla käsijarru päällä myös.)
Näinköhän Barkov-Rantanen yhdistelmä toimii kuten haluttaisiin? Oma kaino mielipiteeni on, että Aho ja Rantanen samaan kenttään. Liikkuvia osia näissä pohdinnoissa on paljon, kätisyydetkin vaikuttavat.
Lehkosen pojan roolista voisi yleisesti huomata sen, että maaleja on syntynyt kiitettävään tahtiin NHL:n ratkaisupeleissä. Suomi ei vie millään hyökkäysvitjallaan peliä toistuvasti vastustajan päähän MacKinnonin ja Makarin mahdollistamaan tyyliin, että Lehkosen erityisominaisuudet oikea-aikaisine sijoittumisineen pääsisivät esille. Ylivoimalla maskimieheksi, mutta paikka ykkösen tai kakkosen laidassa ei ole kiveen hakattu ajatellen sitä, että jos mukaan pelaavaan kokoonpanoon tulevan Kakon rannelaukausta halutaan hyödyntää.
Pelillinen haaste Ruotsia vastaan on edelleen kaamea ja vastassa on tämän turnauksen mittapuillakin eliittitason pakisto. Yhdysvaltoja vastaan ei saatu muita kuin satunnaisia vastahyökkäyksiä, toisin kuin etukäteen toivottiin.
Pelillinen pääanti kiekollisten pakkien puutteesta huolimatta pitää olla, että hyökkäyspään tekemistä jo tulevia olympialaisia ajatellen katsastetaan.