Mä näen kritiikin niin, että aika moni klassinen 70-luvun ikoniyhtye yritti, ja osa onnistuikin, pilata tuotantonsa taikinajuuren ottamalla disco-, pop - ja syntikkavaikutteet musiikkinsa keventäen soundimaailmaa tarpeettoman paljon. Alice Cooper alkoi flirttailemaan liikaa pumpulipopin kanssa, AC/DC teki tukkoisesti kolisevan Fly On The Wallin, Aerosmith hävitti rosoisen otteensa ihan hiiviskelyksi, ZZ Top teki rahaa kun pääsi syntetisaattoreillaan taivaskanaville ja Nazarethin raa'asta skottirockista tuli yhtäkkiä jotain Lea Lavenia. Deep Purple ei ollut myöskään poikkeus, vaikka siloteltu Perfect Strangers toimikin tavallaan kuitenkin "raskaudessaan", ei ihan diskopallo-osastoa mutta melkein. Led Zeppelin ei onneksi ehtinyt tehdä laajalti kasarituotantoa ja Lynyrd Skynyrdkin säästyi, toki valitettavan lentoturman takia. Syvässä etelässäkin tosin osattiin, punaniskaisen Molly Hatchetin äijärock oli yhtäkkiä kuin Walt Disneyn elokuvan lopputeksteistä. Mollykin toki sammutti tulipalon ennen kuin oli liian myöhä. Luojan kiitos. Ja siis kaikista lojaalisin omalle tuotannolleen, rasvaiselle paalujunttarockille, kunniaa tekevä rokkikone Status Quo meni flirttailemaan jonkun iskelmäpopin kanssa, ei voi uskoa vieläkään. Onneksi Francis Rossi säikähti itsekin ja kolmisointuun palattiin kiireen vilkkaan. Jotain peruuttamatonta oli kuitenkin jo tapahtunut; Radio Nova otti In The Army Now:n soittolistalleen.
Bändit toki laajentivat fanikuntaansa, tekivät rahaa ja seurasivat trendejä hakien uusia tuulia palatakseen vain vanhaan kuka minkäkin mutkan kautta. Kuitenkin Classic rock yhtyeistä puhuttaessa ymmärrän väitteet että 80-luku oli katastrofaalista aikaa. Jos siis tuttavuus näiden bändien musan kanssa tehtiin 70-lukulaisen katalogian kanssa.
Lainaan koko tekstin, koska se on alusta loppuun puhdasta asiaa. Olen toki ollut kanssasi monet kerrat musiikkiasioissa ennenkin samaa mieltä, mutta yllä kirjoittamasi on niin hyvin kirjoitettu ja perusteltu, ettei paremmasta väliä.
Jokainen tietysti katsoo 1980-luvun musiikillista loppusaldoa etupäässä niiden artistien ja lajityyppien kautta, jotka ovat tai ovat olleet oman huomion kohteena. Kotimaisessa rockiin kallellaan olevassa populaarimusiikissa tapahtui kyllä paljon sellaista, mikä ei millään lailla liity angloamerikkalaisen classic rockin hetkelliseen alennustilaan 1980-luvulla. Kuten
@Kilgore Trout totesi, niin moni kotimainen artisti teki 80-luvulla hienoa tavaraa, ihan kaikkea muuta kuin muovista aaooärrää ja DX-seiskaa. Kauko Röyhkän olisin maininnut vielä erikseen, Kaukon 80-luvun saldo oli todella vahva. Ja tietysti mahtavaa musiikkia on tehty myös tuolloin, ja koko ajan, ympäri maailmaa. Valtavirtojen liepeillä 80-luku sai kuitenkin Pavlikovskin mainitsemia muotoja, kun monet 60- ja 70-luvulla mainetta niittäneet artistit koettivat sopeuttaa uudempaa tuotantoaan ajan henkeen.
Jotkut kaiketi onnistuivat 80-luvulla poppisoundien kanssa, sekä kaupallisesti että jopa taiteellisesti. Otetaan nyt yhtenä esimerkkinä Rush. En tosin ole arvostanut Rushin synasävyisimpiä 80-luvun albumeja paljoakaan, mutta onhan niillä paljon ystäviä ihan vakavasti musiikkiin suhtautuvien keskuudessa. Pitää myös lisätä, että Power Windows ja Signals, esimerkiksi, pitävät sisällään erinomaisia sävellyksiä, vaikken niiden soundeista ja maneereista niin ihmeemmin pidäkään koko Rush-katalogiin suhteutettuna. Ei Geddyn, Alexin ja Neilin tarvitse tuon aikakauden tekeleitään väheksyä, vaikka moni muu artisti omia vastaaviaan hyvästä syystä häpeää, ja vielä useamman pitäisi ymmärtää niin tehdä.
Status Quo teki In the Army Now´lla kyllä hyvää tiliä, vaikka biisi ja se koko levy olivat ihan suttapaskaa. Francis Rossilla on ollut aina käsittämätön kyky luoda eri aikakausina hittikappaleita, ja onnistui se ”väärälläkin” tavalla. Tuon levyn myötä yhtyeeltä meinasi tosiaan kadota koko identiteetti, mutta siinä mielessä albumi teki tehtävänsä, että yhtye sai uutta yleisöä, josta osa kiinnostui myös yhtyeen muustakin tuotannosta.
Muutamat progeaktit heittäytyivät 80-luvulla oikein turvalleen poppiskeneen. Genesis teki levykaupalla järkyttävää radiopoppia, mutta paskanko väliä hienon progepumpun kuohinneelle Collinsille, kun jengi osti levyjä rekkakuormittain. Toinen progekolossi Yes oli koko 80-luvun täysin hukassa (ja monen mielestä senkin jälkeen, lukuun ottamatta klassikkokokoonpanolla tehtyjä kiertueita 2000-luvulla), mutta taloudellisesti Owner of a Lonely Heart oli yhtyeelle tärkeä juttu. Kiitos lyhyesti Yesissä toimineen Trevor Rabinin, biisiaihiosta tekaistiin hävyttömän populistinen kasaripoppikipale, joka jäi myös bändin eri inkarnaatioiden keikkasettiin suunnilleen pysyvästi. Inhoan sitä kappaletta ja koko 90125-levyä syvästi, tosin Big Generator oli vieläkin kehnompi...
