Ässäfanit – mistä kaikki alkoi?

[Esteri]

Mölli sai potkut joulukuisen Ilves ottelun jälkeen 1990, oli tullut seuraan 1989.

Möllin palkkaaminen oli yksi tärkeistä kilometripylväistä.

 

[mjarkko]

Möllin palkkaaminen oli yksi tärkeistä kilometripylväistä.

Ja Ässät nosti tilalle A-junnuja valmentaneen Tihonovin. Tiho ei siis aloittanut Ässissä -93 vaan lopetti silloin ja lähti San Jose Sharksiin.

 

[TosiFani]

Möllin palkkaaminen oli yksi tärkeistä kilometripylväistä.

Tiho tosiaan nousi päävalmentajaksi A-nuorissa tuolloin, oli siis tullut seuraan syksyllä 1989, isänsä kansion kanssa.

No joo, Mölli oli oman aikansa Tami, mukava mies. Tärkein juttu oli Läntisen Iipin palkkaaminen päätoimiseksi syksyllä 1989, ilman häntä Ässien nousu olisi ollut epävarmempi.

 

[Nexra]

Morjensta!

Kävin lueskelemassa näitä muisteloita jälleen, silloin mestaruuskauden jälkeen itsekin tänne laitoin omista muistoistani...hienoja kertomuksia!

Mutta, haluaisin eritoten lausua kiitokseni nimimerkille...Punamusta..., olet nuori ja kirjoitat todella hyvin ja tunteella! Todella asiallisesti ja mukaansa tempaavasti! Luin tekstisi pariinkin kertaan ja melko varmasti jossakin vaiheessa luen vieläkin. Itse en olisi tuossa iässä, enkä silti vieläkään, pystynyt kirjoittamaan noin hyvin, en osaa. Mainitsit tuossa, että olet ajatellut urheilutoimittajan uraa..., jos vaan sua kiinnostaa, niin suosittelen ehdottomasti. Kannattaa harkita. Kaikkea hyvää sulle elämäsi varrelle ja kirjoittele jatkossakin tänne...on hienoa, että meillä on tälläisiä nuoria kavereita, jotka osaavat kirjoittaa tuolla tavalla. Moikka...

 

[Tuima]

koko teksi

Anteeksi jo etukäteen huutelut täältä vastustajan bunkkerista, enkä tiedä onko soveliasta kirjoittaa tähän ketjuun, mutta jopas oli hyvä teksti Punamustalta.
Tuli todella hyvä mieli. Tunteikas kirjoitus. Toi mieleeni myös omat muistot vuosien varrelta ja miksi sitä omaa seuraa rakastaa niin paljon.

Lähestyn uhkaavasti jo kolmekymppisen rajapyykkiä, mutta muistan ekan kotipelini vieläkin. Äidin sylissä, koska en nähnyt laidan yli kentälle. Vastassa Kärpät.

Ala-aste ikäisenä pääsin myös elämäni ensimmäiseen Sm-liiga -peliin. Tämä tapahtui Porissa. Faija osti mulle sieltä Ässien huivin matkamuistoksi, joka muuten vieläkin löytyy vanhempieni luota varastosta. Ei ole ollut tarvetta hävittää, vaikka katkera, vihainen ja pottuuntunut olen Ässiä kohtaan ollut Sportin ja Ässien pienen historian takia. Se huivi säilyy aina muistona.

Tämä Punamustan kirjoitus on juuri sitä, mikä joskus unohtuu. Miksi ollaan kannattajia ja miksi sitä omaa seuraa kannatetaan.

Kylläpäs tuli nostalginen olo.

Kiitos ja aurinkoisia talvipäiviä Poriin!

 

[aceman81]

On kesä. On lämmin. On toukokuu - ja fanit odottelee malttamattomana viimeisiä täsmähankintoja.

Tai en tiedä missä kuume menee tällä hetkellä. Mutta muistan itse, kuinka jostain 90-luvulta johonkin tonne 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puoliväliin niitä kesä-heinäkuun uutisia ulkolaisvahvistuksista odotti kuin kuuta nousevaa.

Niille jotka ovat eläneet koko nuoren ikänsä netti ja somet ulottuvilla kerrottakoon, että vielä 90-luvulla sanomalehdillä, Satakunnan Kansalla, ehkä Veikkaaja-lehdellä oli merkitystä uutisoijina ja julkistajina. Joku Ässäaiheinen haastis, SAATI uuden hankinnan julkistus heinä-helteillä oli jotain maagisuutta lähentelevää.

Olikohan Oto Hascak sellanen pelaaja, jonka hankinta julkaistiin SK:ssa isolla kuvalla keskellä kesää, siinä Pitsiturnausta vartoessa.

Tuli vielä mieleen ekat isot nimet sisään syksyllä -91 alkaneen kannattajaurani aikana. Tuntu tuolloin, tai sitten jälkikäteen analysoituna, että Ässät veti aika maltillista tarkan markan hankintapolitiikkaa, omien poikien sisäänajoa ja marginaalihankintoja ulkoa - kunnes. 1994 räjähti Padan kalastaessa siirtomarkkinoilta edelliskaudella Leijona-paitaakin kantaneen Harri Laurilan ja IFK-tehosentteri Teppo Kivelän. Vertautuisko Marttinen/Pihlman-sessioon, ehkä Kivelä suhteessa kovempi hyökkääjä. Ja sentteri.

Meinasi unohtua, myös Nykopp napattiin yhden kauden divari-TuTo kauden jälkeen. Ja Otevrel Kansas Citystä. Kausihan päättyi pronssijuhliin Raumalla. Yleensä vain finaalipaikkoja muistellaan prosessien ja rekry-onnistumisiin peilaten, mutta tuossakin pronssia edelsi välierät -92, -93, runkosarjan 2. -94. Että oli siinä pohjaa ja jatkumoakin. Vellun toinen kausi penkin takana.

Ja neljä nappiin mennyttä, laadukasta täsmähankintaa.

 

[jimie]

Muistan ekoja matseja joita kävin katsomassa kun ei vielä ollut edes lämmitystä.Jalat olivat aivan jäässä ja halvimmat paikat otettiin ja välillä käytiin vierasottelussa Raumalla jossa oli jo lämmitys.Välillä ei nähnyt mitään kun oltiin seisomakatsomossa ja yritin kurkkia mitä kentällä tapahtui.Teineinä käveltiin kaukalon laidalla kehää ja bongattiin tyttöjä.Mulla oli Ässät talvitakki ja kaverini asui Forssassa mentiin jäälle pelaamaan pipolätkää ja meinasin saada turpiini takin takia

 

[ParasSektori]

Kokemäen Tuomaalassa vuonna -78 iskän kanssa vanhasta putkiradiosta kuunneltiin kun Ässät voitti mestaruuden. Paljon mahtuu mun fanitukseen tapahtumia ja muistoja. Niin hyviä kuin huonoja. Hyvää joulua kaikille Patasydämmille.

 

[San Jose Shark #50]

Yksi poikkeava näkökulma sinällään ansiokkaisiin edellä oleviin kirjoitelmiin. Voiko olla Patasydän/Ässäfani jos fanitus koko jääkiekoksi kutsuttua lajia kohtaan lähestyy rajatta nollaa? Punamusta patalippu on toki seinällä ja siellä pysyy mutta kynnys lähteä ajamaan noin 2h siivu hallille, ja vielä maksaakin ottelun näkemisestä, käy vuosi vuodelta korkeammaksi. Ja se johtuu pitkälti siitä, että pelitapahtuma ei enää anna juuri mitään. "Pelin evoluutio" on vienyt mennessään sen takavuosien ryminälätkän ja toisaalta Sheptakin ja Forsbackan ja Niko Mikkolan kaltaiset pelaajatyypit suurelta osin koko liigasta, ei yksin Ässistä. Mutta liigan sisälläkin näyttää pahasti siltä, että Ässät ei ole enää se liigan paha poika ja fyysisin joukkue, vaan silläkin saralla moni muu on ajanut ohi. Nykyinen Ässien peli on liki yhtä viihdyttävää kuin katsoisi takavuosien Porin Kärppien kaukalopalloa tai jotain Salibandya.

 

[Arnold]

Päätin ottaa käyttöön nimimerkin @Arnold allekirjoituksen. Ei yhtään hassumpi, must say.

Onko tekijänoikeudet kunnossa, heh..

 

[Arnold]

No kerpele, mutta anna armon käydä tällä kertaa oikeudesta :D

Muokkaa ina, niin on parempi.

Hyvää kesää!

 

[Sue]

Syypää mun hymyyn oli Naganon olympialaiset ja yksi lähilehtikuva nappisilmäisestä Mika Niemisestä. Ihastuin perin juurin, ja sain ylipuhuttua isän kyytimään minut Isomäkeen, kun HIFK tuli kyläilemään. Ylälehteriltä tihrustin että uu, tuolla se ihanuus menee.

Samalla fiilistelin että jaa, täällähän on hyvä tunnelma. Naapurin isäntä oli vannoutunut patasydän ja siitä sain lisää inspiraatiota. Lueskelin Ässien historiaa, kävin peleissä silloin tällöin sattumalta ja tähän sitten jäin.

Mika Niemiseen meni sittemmin maku kun hänestä tuli ylimielinen vaikutelma.

 

[Saku98]

Isäni vei minut isomäkeen,ollessani n. 4-vuotias. Jääkiekko kiinnosti ja ässien peleissä oli hyvä tunnelma. Aika nopeasti tajusin ettei minkään muun joukkueen kannattaminen tule kuuloonkaan.

 

[Iso Mäki]

Isävainaa vei minut Karhujen ja RU:n paikallispeliin. Tunnelma kiehtoi. En edes muista olimmeko kumman puolella. Nopeasti hyppäsimme uuden seuran eli Ässien bandwagoniin. Ässien kotipeleistä viime vuosituhannella tulikin nähtyä varmaan 90%. Vieraspelien tuloksia saatiin pitkään odotella seuraavan aamun lehteä, sitten tuli urheiluruutu sekä soittoluuri ja lopulta paikallisradio.

 

[ValkMan]

Isomäessä ensimmäisen kerran katsomossa kaudella 1978-1979. Tietenkin seisomakatsomossa, josta käsin katsottiin sen ajan legendaarista paria Ässät-Tappara. Ässät otti tuossa pelissä muistaakseni murskavoiton ja minusta tuli virallisesti kannattaja, joka käy peleissä. Joo ja tämä muisto todentaa myös sen, että olen nähnyt itsensä Vellu Ketolan pelaavan. Tästä voi itsekukin päätellä, että en ole enää mikää junnu vaan jokseenkin kokenut ihminen. Sen muistan vieläkin, että tuolloin jäähallissa oli todella kylmä verrattuna nykypäivään.

Ässien kanssa on siitä lähtien kuljettu yhtä matkaa niin huonoina kuin hyvinä aikoina. On koettu mestaruus, jotain muitakin mitaleita, liigasta tippuminen ja sinne nouseminen ja paljon muita mieleenpainuvia juttuja. Vaikka tässä nyt on nähty kaikennäköistä vuosikymmenten aikana, niin yhä uusi kausi saa mielenkiinnon nousemaan ja kyllästymistä jääkiekkoon ei varmasti koskaan tule tapahtumaan. Kohtahan tässä on taas Pitsiturnaus, jonne ollaan taas menossa. Isomäki tulee jatkossakin olemaan jokunen kerta kaudessa pyhiinvaelluspaikka, vaikka nyt itse kaueampana asunkin. Oli sitten mikä tahansa virus milloinkin käynnissä, niin minä aion halleissa käydä.

 

[luotsi]

Aloin peleissä käymisen heti tekojääradan valmistuttua Isomäkeen syksyllä 1964. Matkaa kotoa Poriin oli lähes 30 kilometriä, mutta innostus oli kova ja kirkonkylästä lähtenyt bussikuljetus mahdollisti peleissä käymisen. Ensimmäinen kausi päättyikin Karhujen mestaruusjuhliin vaikka kauteen mahtui monta harmillista kotitappiotakin. Varsin ratkaisevaa oli sarjan loppupuolella Raumalta taisteltu 1-2 voitto ja olin todistamassa tätä jännitysnäytelmää 10 000 muun katsojan kanssa. Seuraavan kauden ensimmäinen sarjapeli oli Ilvestä vastaan kotona ja tämän pelin loppukahinat ovat jääneet lähtemättömästi mieleen. Kansa raivostui tuomarityöskentelyyn ja pelin loputtua tuomarit jäivätkin jäälle yleisön reaktioita pelätessään kun hurjistunut väki tukki heidän poistumistien. Poliisien ja järjestysmiesten avustuksella he sieltä sitten selvisivät pukukoppiin. Siinä rytäkässä poliisiautokin kärsi vaurioita ja minulta tipahti siinä tungoksessa lakki, jota en sitten tilanteen rauettua enää löytänyt.

Kaudella 66-67 kävin lähes kaikissa Rosenlewin peleissä Karhujen matsien lisäksi. Pekka Kuusisto ja Matti Harju olivat omia suosikkejani silloin. Kuusisto siirtyi hyökkääjästä pakiksi ja pelasi aivan loistokauden. Kuusiston bravuuri oli oikein ajoitettu vanha kunnon perstaklaus. Myös kevään Wienin MM-kisoissa hän jatkoi samoja otteita. RU:n mestaruusjuhlien jälkeen olikin sitten aika siirtyä kannattamaan vastaperustettua Ässäjoukkuetta. Raumallakin tuli tuolloin usein käytyä Lukon peleissä juuri katetussa jäähallissa ja muistan vielä hyvin kuinka kylmää siellä oli, kun hallin päädyt olivat vielä auki rakennustöiden ollessa kesken. Kotoa oli Raumalle lähes sama matka kuin Poriinkin, mutta missään vaiheessa ei ollut epäselvyyttä siitä kumpaa seuraa kannatan.

Kausi 70-71 muistutti pitkälti Karhujen mestaruustaivalta. Tuli useita niukkoja kotihäviöitä, mutta kevätkaudella kaikki onnistui ja ja taas saatiin juhlia mestaruutta. Joissakin peleissä pakkaslukemat hipoivat 20 astetta, mutta pakko oli paikalle päästä. Seurasi useampi tuloksellisesti laihempi vuosi, mutta edustukseen nousi useita lupaavia nuoria, kuten Rautakallio, Koskinen, Ruisma, Levo, Kivelä ja Harjavallasta kesällä -74 tullut Makkonen, joten merkit paremmista ajoista olivat nähtävissä. Vuosikymmenen loppu olikin sitten seurahistorian loistokkainta aikaa (toistaiseksi). Silloin kävin paljon myös vieraspeleissä, muun muassa näin kaikki Ässien pudotuspelit paikan päällä.

Seuraava vuosikymmen oli pitkälti laskevan trendin aikaa päättyen putoamiseen, mutta sen jälkeistä mestiskautta oli toisaalta mukava katsoa kun sai nähdä pitkästä aikaa kuinka vastustajia murskattiin. Ensimmäistä häviötä saatiin odottaa pitkään ja sitä tuli mentyä todistamaan Forssaan. Liiganousun jälkeiset ajat ovatkin sitten niin tuoreita juttuja ettei niitä ole tarvis tässä muistella. Kausikortti istumaan on plakkarissa ja peleissä käydään edelleen menestyksestä riippumatta.

 

[Juomari Turmio]

Ei hitto, olen ajatellut itseni olevan sitä pappa-osastoa täällä, mut jumalauta nää kaverit on öbaut saman ikäisiä kuin oma isäni oli. Todella iso hatun nosto siihen suuntaan!

 

[luotsi]

Papparaisia tosiaan ollaan, mutta lohduttaudun sillä, että peleissä vieressäni molemmin puolin istuu kaverit jotka muistelevat Juhannuslehdon aikoja.:)

 

[ks]

Miksi Ässät? Se vaan piirtyi nuorena hienojen elämysten kautta ikuisesti sydämeen eikä sillä ole järjen kanssa mitään tekemistä. Sitä on turhaa edes yrittää selittää. Sitä ei myöskään pysty millään järkeilyllä poistamaan.

Jos Ässät häviää pelinsä on ilta pilalla eikä siinä auta mitkään selittelyt. Oli kuinka surkea joukkue tahansa niin sen olettaa silti voittavan. Onneksi sentään joskus on jotain voitettukin. Olenkin aktivoitunut uudestaan kun nyt näyttäisi ehkä uuden nousun alkavan.

Pitkän korpivaelluksen jälkeen Tihonovin aika tuntui hyvältä, Ässät oli palannut ja haastoi jopa ihan Jokereita ja Tepsiä playoffissa. Lisäksi joukkue silloin pelasi aktiivista ja mielenkiintoista kiekkoa. Jotain samaa toivoisi tapahtuvan nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Aika on armoton ja kuluu.

 

[Consumed]

Elelin elämäni 20 ensimmäistä vuotta kunnassa, jossa ei ollut kuin kourallinen patafaneja, suurinosa Tampereen joukkueisiin kallellaan. Toki Tepsillä ja Jokereilla oli myös omat glory hunterinsa, 90-luvusta kun puhuttiin. Vaan eipä tuolla väliä, kun oma isä oli ja on henkeen ja vereen Ässien mies. Eipä siinä juuri vaihtoehtoja ole, kun herkässä iässä opetetaan että on yksi hyvä ja muut on pahiksia. Tosin mitään erityisiä Lukko-antipatioita isä ei koskaan opettanut, joten ne on pitänyt opetella vasta myöhemmällä iällä. Ei se tosin kauaa vaatinut, kun alkoi Jatkiksen rämehomojen juttuja lueskelemaan.

 

[ks]

On sitä koettu hirveitä pettymyksiäkin. Yksi oli tuo Tapparasarja 1994, kun oltiin runkosarjassa toisena ja aika nimekkäällä kokoonpanolla liikkeella ja pudottiin siitä. Silloin siis ymmärrettävästi lenteli viinapulloja jäälle. Vellu peluutti aikalailla prosenttikiekkoa eikä peli ollut enää yhtä näyttävää kuin Tihonovin aikana, mutta tulihan siitä se pronssi 1995. Lukolta vielä, se tuntui hyvältä.

Kolkkoa oli kun molari imaisi siniviivalaukauksen ja hävittiin Kärpille 1-2 ja pudottiin koko sarjasta keväällä 1989. Tähänkö se nyt sitten loppui? No ei sentään.

 

[ks]

Olen ollut paljon patahistory-sivustolla ja hämmästellyt vuoden 1994 putoamista kirvespaitoja vastaan. Muistuttaa vuoden 2011 sarjaa sääleistä jatkoon edennyttä Bluesia vastaan. Tilaisuuksia jotka olisi kuulunut käyttää, mutta jotka ryssittiin karmeasti. En muuten tiennytkään tuon kauden 88-89 runkosarjan päätöspelin(kö) päättyneen tuollaisen maalin kautta. Se muistuttaa puolestaan kauden 03-04 päätöspeliä kotona Bluesia vastaan, jossa Ässät pisti kuuleman mukaan kiekon vahingossa omaan tyhjään rysään, mikä johti espoolaisten kahden maalin voittoon ja Ässien pudotuspelihaaveiden murskautumiseen.

Karuja käänteitä, mutta vastapainoksi on pelattu pari unohtumatonta finaalikautta.

Olihan toi Bluessarjakin kova pettymys kun vihdoin näytti, että oltais taas jotain. Niinkuin oltiinkin, senhän mestaruus sitten näytti että ainesta joukkueessa oli. Toisena kaikkien hämmästykseksi runkosarjassa ja sitten tippuminen säälipleijarijengille. Mutta se joukkueen runko oli hyvä.

Toivolan aikana ei kauhean suuria odotuksia ollut, mutta siinäkin tuli sopivasti uusia kavereita mukaan ja saatiin se 2006 hopeaihme, olisihan se saanut mestaruuteen päättyä, mutta kyllä HPK.lla oli tosi kova jengi silloin. Ei vaan riittänyt.

Onhan sitä monenlaista nähty, varmaan nähdään vastakin.

 

[Juomari Turmio]

Se muistuttaa puolestaan kauden 03-04 päätöspeliä kotona Bluesia vastaan, jossa Ässät pisti kuuleman mukaan kiekon vahingossa omaan tyhjään rysään, mikä johti espoolaisten kahden maalin voittoon ja Ässien pudotuspelihaaveiden murskautumiseen.

Muistelisin ettei edes se voitto olisi riittänyt kun kilpakumppani voitti oman pelinsä. Ja muistelisin ettei se maali omiin tehty, vaan oli sellainen ronsupallo bluesilta omasta päästään. Öbaut punaisella Oleg Sorokins koitti toinen polvi maassa ottaa kiekkoa haltuun, mutta livahti jalkojen ja käsien välistä jotenkin ja hirveällä pullalla maaliin.

Siinä kohtaa se kyllä otti päähän, mutta jälkeenpäin muistelisin että tuli tieto ettei olisi edes suora voitto riittänyt.

Korjatkaa asiavirheet tietävämmät.

 

[korkki]

Kiitos tiedosta. Raju maali joka tapauksessa. Voin kuvitella että on rassannut useammankin paikalla olleen päätä.

Tuolla hetkellä se rassasi, mutta tosiaan kun ei se sitten ratkaissutkaan enää mitään.

 

[ks]

Tuolla hetkellä se rassasi, mutta tosiaan kun ei se sitten ratkaissutkaan enää mitään.

Eikös Sorokin heittänyt mailansakin maalin kiekon perässä? Se on jäänyt mieleen tuon kauden päätteeksi.