1970–1980 luvun rock

  • 46 525
  • 244

Vahva tunne

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ässät
Sex Pistols ja Never mind bollocks, erittäin hyvä levy. Toimii tänä(kin) päivänä erittäin hyvin, vaikka sitä haukutaankin punkin pilaajaksi. Taustalta kuitenkin paistaa se halveksunta brittiläistä yläluokkaa kohtaan, joka kansaa aliarvioi.
 

tinkezione

Jäsen
Suosikkijoukkue
Pens, Ipa, Rod Weery
No ei nyt sentään liioitella.

No ei nyt sentään vähätellä.

Niin. Snakes & Arrowsilla ja Clockwork Angelsilla on hetkensä enkä Vapor Trailsista loppujen lopuksi paljon perusta, mutta esim. Roll the Bones on oikein hienosti sen aikakauden soundeihin päivittynyttä, tunnistettavaa Rushia. Siitä kai tässä oli kyse, henkilökohtaiset mieltymykset ko. bändin (niin kuin kaikkien muidenkin yhtyeiden) kohdalla vaihtelevat varmasti.

Taisi mennä itse asiassa ohi aiheen tämä, kun ketjussa puhutaan kuitenkin 70- ja 80-luvun rockista.
 
K

Kiekkokatsoja

Mistä nettisivuilta näkee hyvin tuonajan bändien Suomen keikat? Joko alkuperäisten bändien, tai kotimaisten coverbändien keikat.
 

Pavlikovsky

Jäsen
Suosikkijoukkue
TPS, Calgary Flames sekä Manchester United.
Lauantaina pitäisi toteutua taas yksi allekirjoittaneen elämän mittaisen musiikillisen aikamatkan isoista välipysäkeistä, kun Tukholmassa Tele2:lla metelöi ei enempää eikä vähempää kuin kotkat itse, The Eagles.

The Eagles tekee musiikkia, jota kukaan muu ei osaa tehdä. Ei edes kuudesosaa. Alkuaikojen autenttinen ja harmoninen country-poljento, yhteislaulut ja stemmalaulut, upeat rumpufillit, salpaavaan purevaa, mutta eleetöntä kitarointia, poikkeuksellisia laulumelodioita ja päälle ylhäisen aatelista sävellystaitoa ja biisinteko taitoa. Eaglesit jatkoivat 60-70 luvun vaihteessa siitä mihin moni pienempi kantrin kylväjä yhtyeineen jäi eli se onnistui jalostamaan pienten piirien juurikantrin miljoonia myyväksi country-popiksi, mikä kelpasi isolle yleisölle kuin Tokmannin ämpärit. The Eagles on ollut aina tällaisen kantripuolen Kiss. Mahtavia muusikoita, mutta samalla tautisen kovia bisnes-miehiä eikä syyttä suotta yhtye ole saanut kylkeensä melko arvokkaan yhtyeen mainetta. Charmanttimaisesti ikääntyneiden puvuntakki ja housut - muusikoiden tyylikkyyden takana on myös ilkeitä kohuja, riitoja, päihteitä, oikeuskäyntejä ja kuolemakin on kohdannut ja bändin ura on keikkunut kuin eno veneessä, mutta aina on takaisin tultu, milloin milläkin projektilla.

Ikoninen lineup on tottakai Meisner, Felder, Leadon, Henley, Frey ja siis ekat levyt tehtiin ilman Don Henleyn tavattoman upeaa laulua ja rummutusta. Vaan niinpä on, että lauantaina lavalle nousee heistä vain yksi. Don Henley. On siellä yksi Freykin, Deacon Frey. Ikoninen isä Glenn lähti yläkerran kantrisaluunoille muutama vuosi takaperin, tuo yksi määrätietoisimmista, laulutaitoisimmista ja sävellystaitoisimmista muusikoista mitä on koskaan nähty. Ehkä symbolisesti puolet The Eaglesista katosi tuolloin, mutta poika Frey edustaa lähintä verenperintöä mitä lavalle voidaan saada ja eipä Joe Walshia ja Timothy B. Schmittiä voi sanoa tulokkaiksi, molemmat saatiin remmiin mukaan jo 70-luvulla, kun väkeä alkoi orkassa vaihtua. Tietyllä tapaa hengissä olevista kotkista saisi vielä jonkinlaisen toisenkin The Eagles - inkarnaation aikaiseksi, mitä en toki haluaisi nähdä eli Meisner, Leadon ja Felder. Terveys kai hieman em. reistaillut, joten nykystatuksesta ei ole tietoa.

Joka tapauksessa on hyvin perusteltua käyttää edelleen The Eaglesin nimeä, koska siihen on juridiset ja musiikilliset perusteet, Schmitt ja Walsh ovat yhtä lailla korkeakoulun jäseniä. On siellä nykyisessä kokoonpanossa muuan modernin kantrin jonkinlainen kiiltokuva Vince Gillkin ja niin kovan sarjan muusikko kuin hän onkin, minulle hän on vain oikeastaan töissä The Eaglesissa, mutta sopinee toki kuvioon. Eagles - soundiin on sopinut aina moni tekijä erityisesti livenä. Felderhän sai katkerasti monoa 2001 juuri ennen Suomen keikkaa ja tuosta jatkui pitkät tappelut biisien oikeuksista leirien Felder - Frey välillä ja liekö Frey vei hautaan asti jotain riitoja, mutta ilmeisesti aika sulassa sovussa oltiin kai Felderin puolelta viimein. Näin tarina kertoo.

Kuten moni muukin 70-luvun rokkikone, The Eagleskin löi lämän pohjaan heti 70-luvulla ja kaikki ladattiin tiskiin heti niin soitannollisesti kuin biisinkirjoitus - mielessä. Se oli käytännössä levy per vuosi ja livenä purkkiin ja keikalle. Eagles, Desperado, On The Border, One of these nights, Hotel California, The Long Run.........The Long Road Out Of Eden ja.....eikun ei ollutkaan enempää. Aivan satumaisen kuranttia ja jykevää kallioperää koko materiaali, mutta toki On The Borderilla jo vähän notkahti ettei mene ihan fanipoikamaiseksi. Tequila Sunrise, Hotel California, Desperado, Take It Easy, One Of These Nights, Witchu Woman...kaikissa kappaleissa on joku omanlaisensa detalji ja tarttumapinta, josta kuulee että ammattimiehet ovat asialla, mutta edelleen Eaglesin musasta löytää aina vain jotain uutta. Ihan saakelin asianmukaisesti tuotettua musaa jo silloin, vaikka lujaa meni ja pojat vähän hotellihuoneita hajotteli ja koksua kenties nappaili. Noh, ne niistä. Eaglesit eivät onneksi levyttäneet 80-luvulla virallisia pitkäsoittoja, ehkä historian valossa yhtyeen status ja habitus olisi saattanut olla muuta. Comeback tapahtuikin 90-luvun puolivälissä.

Yhtä kaikki. The Eagles on ennen kaikkea laulubändi, vaikka virtuoosimaisia muusikoita lava on pullollaan. Harvan yhtyeen kohdalla musiikki vie mennessään. Yhtye on kuuluisa siitä, että biisit vedetään suoraan kuin levyltä, improvisoinnille ei ole jätetty varaa. Liekö häijymieliset puhuisivat playbackistakin. Tuo on varmasti kuulijasta riippuvainen asia, että laskeeko hyväksi vaiko huonoksi. Minä olen tarpeeksi turhanpäiväisiä hevisooloja saanut nauttia aiemminkin läpi vuosikymmenet ja saan varmaan nauttiakin, joten siistimpää kokonaisuutta tervehdin ilolla. En tiedä olenko väärässä, mutta alkaa olla viimeisiä aikoja nähdä The Eagles. Ilmeisesti 2007 julkaistu Eden - levy kai jäisi vikaksi teokseksi, ei toki hoopompi levytys lopettaa jos näin on. Suomessa The Eagles on käynyt 2001 Helsingissä ja Turussa sekä 2009 Helsingissä. Kaikki onnistuin missaamaan, mutta nyt kun eivät tulleet tänne huutokauppakeisarin valtakuntaan, niin mennään länsinaapuriin. Ja kamerat kiinni, siitä mainitaan tiukasti jo piletissä, tämäkään ei ole uutta.

Sinne he nousevat lauantaina, kovien kohujen Rock And Roll Hall of Fame - legendat, joista moni luulee tietävänsä vaan ei oikeasti tiedäkään, vain musiikki puhuu puolestaan.

Loppuun hieman historiikkia Ylen elävän arkiston turvin: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/01/19/eagles-liisi-pitkaan-rocktaivaalla

Eaglesien dokumentti kannatta katsoa, siinä asiat avautuvat huomattavasti selkeämmin, tai ainakin yhtyeen kuvaa linjataan eri näkökulmista. Lisäksi suomenkielinen The Eagles - kirja on ihan kuranttia kamaa, mitä nyt vähän heppoista suomennosta aika ajoin, mutta tuo tuskin kellekään yllätyksenä tulee.

Isosti suosittelen tutustumaan yhtyeeseen, jos ei vielä(kään) ole tuttua kauraa nämä veljet. Tilauksessa on paljon muutakin kuin yksi Hotel California, joka toki on majesteetillisessa asemassa eikä suotta. Vaikeata, hyvin vaikeata musaa. Äläkä pelkää sanaa 'kantri', pinnan alta löytää ajatonta neroutta josta on ammentanut yksi jos toinenkin viereisen skenen kilpaveli/sisko.

...ja se Kiss olisi ollut myös Hyvinkäällä ketjun aiheeseen sopien. Piru vie, no nyt jää toisen jenkkilaivan varjoon heidän näytös.
 
Viimeksi muokattu:

eriatarka

Jäsen
Suosikkijoukkue
Lukko
Lauantaina pitäisi toteutua taas yksi allekirjoittaneen elämän mittaisen musiikillisen aikamatkan isoista välipysäkeistä, kun Tukholmassa Tele2:lla metelöi ei enempää eikä vähempää kuin kotkat itse, The Eagles.

Eagles on siitä erikoinen bändi, että vaikka on myynyt levyjä pirusti, niin 95 % ihmisistä - minä mukaan lukien - ei tiedä bändiltä kuin yhden biisin.
 

Pavlikovsky

Jäsen
Suosikkijoukkue
TPS, Calgary Flames sekä Manchester United.
Eagles on siitä erikoinen bändi, että vaikka on myynyt levyjä pirusti, niin 95 % ihmisistä - minä mukaan lukien - ei tiedä bändiltä kuin yhden biisin.

Mielenkiintoinen nosto tämäkin. Se varmasti on jo toisen keskustelun aihe, että kertooko tämä enemmän sinusta vai yhtyeestä? Mainitse nyt toki se kappalekin.
 

Surukuku

Jäsen
Suosikkijoukkue
Sanaan Sepot ja muut jemeniläiset kiekkoseurat
...
The Eagles tekee musiikkia, jota kukaan muu ei osaa tehdä. Ei edes kuudesosaa. Alkuaikojen autenttinen ja harmoninen country-poljento, yhteislaulut ja stemmalaulut, upeat rumpufillit, salpaavaan purevaa, mutta eleetöntä kitarointia, poikkeuksellisia laulumelodioita ja päälle ylhäisen aatelista sävellystaitoa ja biisinteko taitoa. ...
Niinpä....
Minulle Eagles tuli tutuksi heti 70-luvun alussa, kun levyjä alkoi ilmestyä ja rantautua myös tänne Suomeen. Lainasin yhden, muistaakseni Desperado-LP:n kaveriltani ja se oli vientiä heti. Minua varmaankin kiehtoi juurikin tuo yhteis-/stemmalaulanta yhdistettynä mieleenpainuviin kitaramelodioihin, joita Felderin ja Walshin tulo yhtyeeseen vain korosti - ilman Felderiä Hotel California olisi jäänyt tekemättä ja ilman Walshia se ei olisi sitä, mikä monumentti siitä muodostui.
Muutama kappale on noussut vuosien saatossa heidän tuotannostaan sellaisiksi, joita aika ajoin ehdottomasti haluaa kuulla ja kuunnella: Desperado, Lyin' Eyes, Take It Easy, mainittu Hotel California tietysti ja Meisnerin kohtalokas bravuuri, Take It to the Limit, jonka esittämisen takia hän huhujen mukaan lopullisesti päätti erota yhtyeestä. Yleisö rakasti ja vaati tuota kappaletta joka keikalla ennen kaikkea Meisnerin huikean äänen takia ja lopulta pelko siitä, etteivät lauluosuuden korkeat äänet enää osuisikaan, ajoi hänet ahdistukseen ja lopulta eroon - koskaan hän ei silti vetänyt vihkoon tuota kappaletta.

...notta hyviä fiiliksiä ja muistoja vain keikalle... (käyp katteeks)

PS. YLE:n ohjelmistossa oli muistaakseni joskus 2014...16(?) kaksiosainen dokumetti Eaglesin noususta ja tuhosta, hieno läpileikkaus yhtyeen 70-luvun taipaleesta - mistähän tuon löytäisi vielä....
 
Viimeksi muokattu:

Pavlikovsky

Jäsen
Suosikkijoukkue
TPS, Calgary Flames sekä Manchester United.
@Surukuku Mäkin yritin etsiä sitä Eagles - dokumenttia mutta en nopeasti etsittynä löytänyt. Kai tuo mulla oli tallentavalla boksillakin, kun aikanaan Yleltä tuli. Tuo on erinomainen läpileikkaus yhtyeen vaiheista ja syheröisistäkin vaiheista. Sitä aina miettii, että tässäkö se oli kun oikein uppoutuu ohjelmaan.
 

Evil

Jäsen
Suosikkijoukkue
Devils, HIFK, Arsenal, Athletic Club de Bilbao
Kyllä nyt ainakin Witchy Woman ja One of These Nights ovat kovimpia 70-luvun soft rock -biisejä. Sääli kun Glenn Frey meni edes.
 

Pavlikovsky

Jäsen
Suosikkijoukkue
TPS, Calgary Flames sekä Manchester United.
Kyllä nyt ainakin Witchy Woman ja One of These Nights ovat kovimpia 70-luvun soft rock -biisejä. Sääli kun Glenn Frey meni edes.

Se on nimenomaan näin. Täysin autenttista ja valtavalla huolellisuudella tehtyä kamaa ottaen huomioon vieläpä yhtyeen hurjat vuodet.

Olin eilen tosiaan Tukholmassa Globenin kupeessa Tele2 - futisstadionilla katsomassa em. ikoneita. Ilta kohoaa yhdeksi nautinnollisimmista keikkakokemuksista mitä olen todistaa saanut ja olihan odotuksetkaan suht korkealla. Päätös lähteä oli oikea, kun Turusta Tukholmaan siirtyminenkin on helppoa kuin mummolaan menisi ja kauaa eivät veteraanit tanssisaleja enää kiertele. Ja tietty kun nyt kiertävät Suomen, huomenna ovat jo Köpiksessä.

Illan käsikirjoitus oli alusta asti selvää niin kuin yksi laivan kippareista, Don Henley, totesi pontevasti svengaavan Take It Easyn jälkeen "No fireworks, let the music play, only 2 and Half hour music" eikä Henley puhunut lapin lisiä. Illan aikana kuultiin läpileikkaus Eaglesin huippuvuosista ikonisimpien ja rakastetuimpien ikivihreiden muodossa, uudemman materiaalin ja Joe Walshin soololotuotannon ollessa vain mausteena seassa.

Eaglesin uuden lineupin muodostavat vanhojen jarrujen lisäksi Amerikan pitkän linjan kantritähti Vince Gill sekä Glenn Freyn poika Deacon Frey. Gill sopii äänensä puolesta kertalyönnillä Eaglesin vaikeasti kopioitavaan stemmaan, ihan siis hämmästyttävän hyvin. Tequila Sunrise totteli miehen maltillista vokalisointia tarinallisen hienosti. Täysin isänsä näköinen Deacon on näyttävä prototyyppi asetelmasta "mies ja kitara" ja Peaceful Easy Feeling oli Deaconin tonttia eilen. Kappaleen jälkeen screenille heijastettu Glenn Freyn muistokuva pimeässä hallissa sai silmäkulmani kostumaan enkä varmasti ollut ainoa. Henleyn, Schmittin ja Walshin naamalärveistä näkyvät kilometrit, mutta se ei soitossa tunnu. Helppoa, hämmästyttävän tarkkaa ja karismaattisen vaikuttavaa työskentelyä vuoroin kullakin vanhan kaartin kotkalla niin laulun kuin soiton osalta, tätä on nimittäin pojat tehty.

Maailmanluokan miesten kanssa tässä kohdattiin. Ei isompia puuduttavia spiikkejä, jämäkästi biisistä toiseen, mutta turha kiire poisti läsnäolollaan. Bändi oli yleisöä varten ja vaatimustaso pidettiin korkealla. Tästä voisi moni aikalainen rokkikone ottaa mallia ketkä ovat lähinnä karikatyyreja enää itsestään.

Bändi koostui muonavahvuudeltaan yli kymmenmiehiseksi, mutta tarkalla spottivalotekniikalla kyllä annettiin ymmärtää ketkä täällä ovat lavan herrat ja ketkä töissä näille herroille, hyvä että keikkakitaristi Stuart Smithiä mainittiin nimeltä vaikka Hotel Californiassa mies teki melkoisen työnäytteen. Ja kuvaus oli ankarasti kielletty, se tehtiin erittäin selväksi. Bändi tietää asemansa.

Jo mainittu Hotel California sekä lopun Desperado ja Heartache Tonight saivat kansan yhtenäiseen tamppaukseen kaikissa katsomonosissa ja kukaan ei voinut olla hymyilemättä. Näiden lisäksi One Of These Nights, Take It To The Limit ja Witchy Woman kouraisivat alavatsasta asti. Tunnelmallinen Henleyn luoma The Boys Of Summer oli myös suorastaan kaunis teos näin livenä. Vaikea näitä on parhausjärjestykseen laittaa.

Miksauspöydän takana on myös pro - luokan maisterit asialla, laulun, soittimet ja hyräilyt sekä Eaglesin musassa harvinaisemmat torvet kuuluivat minulle takakaarteesen kuin olisi raskaan sarjan genelecit olleet minulla olohuoneessa bändin soittaessa niiden läpi vain minulle.

Yhtye varmasti jakaa mielipiteitä ja vähäinen improvisointi voi joidenkin korvissa koitua miinukseksi. Pidin näkemästäni ja kuulemastani isosti ja sateisessa kesäillassa kohti keskustaa talsiessa tein saman havainnoin muidenkin jutuista. Keikkapaidalle oli tilausta nyt jos koskaan.

Jos tämä oli nyt se last dance tämän orkesterin osalta, niin valtava kiitos. Ehkei vielä sitten kuitenkaan. Sainpas kuitenkin vihdoin todistaa maailman puhuttelevimmat kantrimiehet.
 
Viimeksi muokattu:
K

Kiekkokatsoja

Onko tietoa heinäkuulle, missä olisi otsikon mukaisia keikkoja Suomessa. Vieläpä niin että musa olisi coverina, taikka muutoinkin edullisena lippuhintana. Ei kiinnosta maksaa festarihintoja.
 

Pavlikovsky

Jäsen
Suosikkijoukkue
TPS, Calgary Flames sekä Manchester United.

heavy

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK

Rocco

Jäsen
Tuli nähtyä muuten juhannuksena Slade. Bändi vetää vieläkin isoja stadioneita täyteen, ei välttämättä itse pääesiintyjänä, mutta isoilla festareilla ainakin osana line-upia. Kohtalaisen hyvä bändi edelleen, ja lavakarisma on korkealla. Kaksi alkuperäisjäsentä enää mukana.
 

Evil

Jäsen
Suosikkijoukkue
Devils, HIFK, Arsenal, Athletic Club de Bilbao
Tuli nähtyä muuten juhannuksena Slade. Bändi vetää vieläkin isoja stadioneita täyteen, ei välttämättä itse pääesiintyjänä, mutta isoilla festareilla ainakin osana line-upia. Kohtalaisen hyvä bändi edelleen, ja lavakarisma on korkealla. Kaksi alkuperäisjäsentä enää mukana.
Olin paikalla, kun Slade teki toisen tulemisensa vuonna 84. The Amazing Kamikaze Syndrome -albumi hypetettiin hyväksi, ja ostin sen kaseettina. My Oh My oli kova biisi. Ei mikään Look Wot You Dun tai Far Far Away, saati Cuz I Love You, mutta hyvä silti. Parin vuoden päästä tuli sitten paskempi levy, You Boyz Make Big Noize, jolla oli kuitenkin yksi helmi. Jumalauta, yksi 80-luvun parhaista biiseistä. Ooh La La In L.A. Alla linkissä.

https://youtu.be/0GYGa3Nip3M
 

Individual

Jäsen
Suosikkijoukkue
SaiPa, Suomi, KTP

Pavlikovsky

Jäsen
Suosikkijoukkue
TPS, Calgary Flames sekä Manchester United.
Nyt ehdan brittiläisen kapakkarockin vankkumattomat intoilijat hoi. Tämän tyylisuunnan vertaansa vailla oleva fakiiri Wilko Johnson saapuu tammikuun lopussa Kuopion, Helsingin ja Turun kautta kiertämässä, joten läsnä kannattaa olla. Wilkon keikalla ei kuulla sooloja soolojen perään joita ryyditettäisiin vuorokitaroin uusilla sooloilla mitä seuraisi pidennetyt soolot, vaan Johnsonin leipälaji on ollut pitää kitaraa enemmän lyöntisoittimena sahaavaan tyyliin.

Wilkon aiempi elämäntyö Dr. Feelgood ei tarjoile musiikillisesti mitään kuolematonta taidetta, mutta se tarjoaa rockin syvimmän olemuksen sillä tapaa miten nämä ikuisesti viimeiseen kumaukseen asti kiertävät ikonit tarjoavat. En tiedä missä väleissä Wilko ja Dr. Feelgood nykyisin ovat, mutta molemmat kiertävät ja leipä otetaan samoista biiseistä, joten samoilla kohdeyleisöillä liikutaan.

Wilko tietää yhden haimasyövän kampittaneena miten keikoilla otetaan ilo irti ja miten rokataan ja sen tietävät kollegatkin. Wilkon ja Roger Daltreyn Going Back Home - levy on korkealaatuisuudessaan omassa skaalassaan, joka julkaistiin joitakin vuosia sitten. Huuliharppu raikaa ja vähän hammondkin jytäjää. Edelleen tehokuuntelussa ja ei voi kuin hymyillä kun kuuntelee Sneaking Suspicisionsia, Wilko piiskaa kitaraa ja Daltrey säntillisen rosoisesti tyylittelee biisit läpi kuin ne vanhat Feelgood - vedot olisi vasta julkaistu!
 
Viimeksi muokattu:
Suosikkijoukkue
Die Nationalmannschaft, Bayern München, HIFK
@Pavlikovsky, kun en ole ehtinyt seurata, niin oletko jyvällä siitä mikä Wilko Johnsonin nykyinen terveydentila oikein on? Kuka tahansa muukin voi tietysti kommentoida. Haimasyövän ennuste kun on useimmissa tapauksissa huono, ellei peräti lohduton. Wilko Johnson teki jo vuosia sitten oletetun jäähyväiskiertueensa, kun kuoleman piti olla korjaamassa miestä omakseen satavarmasti ja hyvinkin nopealla aikataululla. Jotain meni taudinpenteleen suunnitelmissa kuitenkin pieleen.

Ja kyllä, varmasti kannattaa vaivautua Wilko-kiertueelle paikalle, jos artistin musiikki mitenkään puhuttelee. Siis jo senkin takia, että moinen on ylipäätään mahdollista näin ikään kuin jatkoajan jatkoajalla.
 

Pavlikovsky

Jäsen
Suosikkijoukkue
TPS, Calgary Flames sekä Manchester United.
@Pavlikovsky, kun en ole ehtinyt seurata, niin oletko jyvällä siitä mikä Wilko Johnsonin nykyinen terveydentila oikein on? Kuka tahansa muukin voi tietysti kommentoida. Haimasyövän ennuste kun on useimmissa tapauksissa huono, ellei peräti lohduton. Wilko Johnson teki jo vuosia sitten oletetun jäähyväiskiertueensa, kun kuoleman piti olla korjaamassa miestä omakseen satavarmasti ja hyvinkin nopealla aikataululla. Jotain meni taudinpenteleen suunnitelmissa kuitenkin pieleen.



Tuossa noin vuoden vanha laajempi juttu tästä todellisesta rautahevosestamme ja pakinan voisi tulkita niin, että erittäin hyvin menee siihen suhteutettuna missä Pyövelin porteilla oltiin eli ”cancer free”, mitä se ikinä tarkoittaakaan erittäin huonon ennusteen omaavasta haimasyövästä, mikä ollut jo terminaali-vaiheessa kaiketi eli viimeistä viikatemiehen heilautusta vaille, mutta niin vain Wilko löyti parasta mahdollista hoitoa toisen sairaalan piiristä alan isoilta ammattilaisilta ilmeisesti suhteidenkin avulla ja Dr. Feelgoodia lainatakseni ”Back In The Night”. Wilko tokeni yllättävän nopeasti käypään keikkakuntoon, vaikka farewell tourit oli juuri tehty ja kaikki puserrettu lavalle odottaen vain tulevaa. Mies kai koki tuosta jonkinlaisen valaistuksen, on Intian reissua tehnyt ja näyttelijän uraakin luonut, kun uudesta fanipohjasta tuossa tarinoi.

Aika autenttinen tarina. Niin länsimaisen lääketieteen kuin populaarimusiikinkin valossa. On liikuttavakin kertomus monella tapaa, elämä voitti jos voinee sanoa.
 
Viimeksi muokattu:

Pavlikovsky

Jäsen
Suosikkijoukkue
TPS, Calgary Flames sekä Manchester United.
BÖC eli ihan näin meidän kesken Blue Öyster Cult julkaisee musiikkia ensi vuonna. Tämä tietynlainen outo lintu ja jopa väärinymmärretty rokkikone ei otsikoissa jaksa viihtyä, mutta saa alan piireissä arvostettua kunniaa eikä suotta; hittejä on jonoksi asti ja tunnistettava tyyli musiikissa on säilynyt läpi vuosien.

Jos tämä herrojen Dharma ja Bloomin projekti ei ole tuttu, niin äkkiäkös sen haltuunottaa kuuntelemalla levyt putkeen, jos niin äkkiväärästi asiasta kiinnostuu.
 

Jupe

Jäsen
Suosikkijoukkue
Helsingin IFK
Jos tämä herrojen Dharma ja Bloomin projekti ei ole tuttu, niin äkkiäkös sen haltuunottaa kuuntelemalla levyt putkeen, jos niin äkkiväärästi asiasta kiinnostuu.

Tämä varmaan pitäisi jättää kirjoittamatta, mutta koska se on mielestäni hauska juttu niin kirjoitan sen tänne julkisesti. Skippasin kyseisen bändin teininä nimen vuoksi. :D




Ja en osaa sanoa järkevää perustetta miksi en ole törmännyt siihen sen jälkeen. Aikoinaan 1990-2010 kuuntelin läpi likipitäen kaikki merkittävät Espoon pääkirjaston cd-levyt, sieltä mun musatuntemus ammentaa. Periaatteessa tuon noin 20 vuoden ajan oli koko ajan kirjaston levyjä lainassa ja yleensä se maksimi 20kpl.

Asiasta toiseen. Eikös tällä palstalla joskus juteltu Black Crowesista? Enkä tarkoita tasa-arvo -ketjun mustia variksia, vaan loistavaa perinteisen rokin valtikkaa ysärillä kantanutta pumppua.
Uutisista kuului kummia, veljekset eivät kuulemma enää tappele vaan on sovinto päällä, kiertue tulossa ja vieläpä Shake Your Money Makerin tiimoilta. Tämän kiertueen haluaisin nähdä, tietääkseni ovat joskus ysärillä olleet stadissa, Tavastialla? Mutta joka tapauksessa en ehtinyt nähdä.

_
 
Viimeksi muokattu:

HPL76

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
80-luvulta se alkoi. Nimittäin meikäläisen rock-elämä. Siinä noin 7-vuotiaana kattelin faijan levyhyllyä, ja silmiini osui joku mörkö ruoskan kanssa nousemassa järvestä. Pistin lätyn lautaselle ja se oli menoa.

Harmillisesti en ikinä DIOa nähnyt livenä, toisin kuin faija jolle olen edelleen siitä kateellinen. Se kävi kattomassa kaikki DIOt, Rainbowt ja Whitesnaket eikä ottanu mua mukaan.

Aikakoneen jos omistaisin, DIOn keikka olisi varmasti kärkipäässä mitä kävisin katselemassa. Oli siinä äijässä kyllä jotain niin ihmeellistä - pieni kuin mikä, mutta ääni oli aivan järkyttävän kova.

Last in Line ja Holy Diver menevät edelleen meikäläisen top-listalle todella korkealle, ja tuskin nuo sieltä ikinä mihinkään tippuvat.
 

Jupe

Jäsen
Suosikkijoukkue
Helsingin IFK
Itse ehdin Dion näkemään Monster of Millenium -keikalla Nordiksella. Tunnin setit kolmelta, ekaksi Mötörhead, sitten Dio ja lopuksi Manowar joka ei meille uponnut ja lähdettiin pois etuajassa.

Dio on heavyrockin suuruuksia mulle siinä missä Ozzy ja Lemmy, onneksi ehdin kaikki näkemään. Mutta paljon on hampaan kolossa myös, koska monia muita olisi myös pitänyt ehtiä nähdä.

Yksi rock-suuruus ja stadissa kääntyminen mistä harvoin kuulee puhuttavan oli upea Robert Plantin 2005 Nordiksen keikka. Veti tyylilleen uskollisesti paljain jaloin seisoskellen itämaisella matolla, ääni oli edelleen kunnossa ja se on mun Led Zeppelin kokemus, enkä osaa oikein muuta toivoa..
  1. No Quarter
    (Led Zeppelin song)
    Play Video
  2. Shine It All Around

    Play Video
  3. Black Dog
    (Led Zeppelin song)
    Play Video
  4. Freedom Fries

    Play Video
  5. Darkness, Darkness
    (The Youngbloods cover)
    Play Video
  6. That's the Way
    (Led Zeppelin song)
    Play Video
  7. Tin Pan Valley

    Play Video
  8. Takamba

    Play Video
  9. Gallows Pole
    ([traditional] cover)
    Play Video
  10. When the Levee Breaks
    (Memphis Minnie & Kansas Joe McCoy cover)
    Play Video
  11. Encore:
  12. Babe, I'm Gonna Leave You
    (Joan Baez cover)
    Play Video
  13. Encore 2:
  14. The Enchanter

    Play Video
  15. Whole Lotta Love
    (Led Zeppelin song)


_
 
Viimeksi muokattu:
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös