Vuosikausia on tullut oltua aika hiljaa tällä palstalla, vaikka luettua on tullut paljonkin. Asiaakin on ollut joskus paljon jääkiekkokeskusteluunkin, mutta mitäpä sitä suotta, kun parikymmentä muutakin huutaa samasta asiasta.
Tässä vesiselvänä tätä ketjua lueskellessa tuli mieleen muutama asia, jotka nyt aion sanoiksi pukea. Oma asia ei ole matkalla alkoholismiin, vaan pikemminkin matkalla raittiuteen, mutta asia kuuluu tähän ketjuun.
Oma historiani on varmaan aika tuttu. Teekkariopintojen myötä alkoholi tuli osaksi arkiviikkoa, ehkä jopa arkipäivää. Ei siitä sen kummempaa ongelmaa ikinä tullut. Varsinkaan, jos ei lasketa skipattuja aamupäiviä tai muita. Joskus (oikeasti harvoin) tuli aloitettua aamusta uudestaan. Varsinkin tuli ihmeteltyä sitä, jos jossain porukan kokoontumisissa kaverit ilmoittivat, että he eivät nyt tänään ota viunaa. Itse olin porukassa suosittu poikamies (eli siis sellainen, joka on helppo houkutella rientoihin. Supliikin takia kutsuja tapaamisiin riitti), joka joskus sai vastakkaisen sukupuolen suosiota. Itsellä oli silloin hyvin tiukka "ikuinen poikamies" -vaihe menossa. Olin ihan oikeasti tyytyväinen siihen, että tussua tuli. Parhaimpina viikkoina paljon. Joitain viikkoja tai kuukausia oli, että olikin sitten hiljaisempaa. No problem.
Tuli sitten kesä, jolloin tapasin nykyisen vaimoni. Isänsä tapoihin tottuneena vaimoni on aika allerginen alkoholille. Ymmärtää kyllä, että alkoholia käytetään. Hän käyttää alkoholia harvoin itsekin, mutta aina kohtuudella.
Suhteemme alussa itsellä oli vanhat metkut tallella. Alkoholia tuli käytettyä. Runsaasta harjoittelusta johtuen homma pysyi hanskassa. Toki yksittäisiä ylilyöntejä sattui. Ylilyönneistä tuli yleensä riita, mutta ei mitään sen suurempaa. Homma oli aika seesteistä. Viinaa tuli kavereiden kanssa otettua. Joskus riideltiin, yleensä ei.
Sitten hän pamahti paksuksi. Itselläni oli varmaankin jotain osuutta asiaan. Oma alkoholinkäyttöni jatkui vaihtelevana. Kavereiden kanssa juhlittiin (noin puolessa tapauksissa tuleva vaimokin oli mukana). Riideltiin joskus. Tahti oli kuitenkin selvästi harventunut.
Hypätään aikaan, kun esikoinen syntyi. Oma alkoholinkäyttö oli harventunut. Olin tässä välissä saanut huikeat DI:n paperit (vaimon ansiota). Ryyppäminen oli harventunut, mutta mielestäni tuoreen perheen isänäkin olin oikeutettu hyppäämään kavereiden kanssa niin kuin aiemminkin. Tästä alkoi tulla sellainen oire, että tulin kotiin aivan vintti pimeänä. Usein niin, että oma muisti pelaa siihen kotiovelle saakka. Sen jälkeen kaikki olikin pimeää. Tästä tapeltiin, ja alkuunhan ongelmaa ei ollut. Kun sama kuvio oli toistunut muutaman kerran, alettiin jo silloista avoliittoa laittamaan katkolle, lupasin, että vaimon ja lapsen läsnäollessa pidän nollatoleranssin. Näin on pääsääntöisesti ollutkin. Nuo lipsahdukset ovat olleet oikeasti yksittäistapauksia, ja niille on jonkinlainen perustelu ollut (juopothan näitä keksii).
No, viinanotto ei ole kokonaan loppunut. Otan nykyään ehkä viisi kertaa vuodessa (yleensä yksi ilta kerrallaan, maksimissaan kaksi päivää). Arvio on aika realistinen. Perheongelmia ei ole ollut yhtä yksittäistä tapausta lukuunottamatta. Kuitenkin itseä huolestuttaa se, että nykyään kun ottaa, niin oma filmi on poikki lähes poikkeuksetta. Itse olen selittänyt itselleni, että vähät yöunet ja stressaava työ aiheuttavat moiset oireet. Tiedä sitten, valehteleeko tässä juoppo itselleen?
Pitkän alustuksen jälkeen päästään konkretiaan. Onko muilla vastaavia oireita? Mielestäni vaimo ja lapsi eivät ansaitse humalaista isää. Tämähän meidän perheessä toteutuu. MUTTA, ne harvat juhlimiskeikat eivät pysy hanskassa (ollaan siis muualla kuin perheen silmissä). Filmi on poikki 99,9 %:sesti. Onko palstakumppaneilla vastaavaa oireyhtymää? Eli sitä, että ns. kohtuullisen illan jälkeen iskee suuri pimeys? Sanotaan vielä, että en ole ikinä kännireissuillani tehnyt vaimoani loukkaavia toimia (muuta kuin tuon tolkuttoman humalatila, joka mielestäni juotuihin määriin verrattuna on kyllä enemmänkin väsymystä).
(Nousu)Humalassa on jotain niin hienoa, että varsinkaan kaveriporukassa en haluasi siitä kokonaan luopua. Täysraittius ei ainakaan fyysisesti tuottaisi itselleni mitään ongelmaa (toki henkisesti olen viinaan koukussa niin kuin ylhäältä ilmenee, mutta oireyhtymä ei ole mielestäni sitä vakavinta mallia).
Tunnistaako kukaan palstalainen itsensä, vai olenko yksin tilanteeni kanssa? Olisi se niin helkatin hienoa osata ottaa kohtuullisesti. Pitäisikö lopettaa kokonaan, vai jatkaa vanhaan malliin? Sanotaan nyt vielä, että sukurasituksia on vähintäänkin riittämiin.
Oma tilanne ei ole ongelmaton, mutta tsemppiä teille, joilla on enemmän haasteita viinankäytön kanssa. Parempaa kesää odotellessa!
-Lokkipoika