Tämä vinkki ei ole ehkä kaikille inttiin menijöille sopiva, mutta sanon sen kuitenkin: Hakeutukaa johtajakoulutukseen.
Minä suoritin asepalvelukseni eräässä pohjois-Suomen pienehkössä varuskunnassa muutama vuosi sitten ja aloittaessani päätin, että hakeudun aliupseerikurssille. Tämä siksi, koska opintoni olisivat alkaneet kuitenkin vasta vuoden päästä inttiin menostani, enkä olisi kuitenkaan keksinyt mitään järkevää tekemistä tuolle toiselle puolikaalle vuodelle. Tiesin myös, että jos en olisi johtajakoulutukseen hakeutunut, olisi se harmittanut minua myöhemmin.
Täällä näyttää olleen vääntöä PV:n johtajakoulutuksen tasosta, mikä sinällään on aivan ymmärrettävää, koska johtamis- ja organisaatiokulttuuri puolustusvoimissa oli ainakin ruohonjuuritasolla ns. perseestä. Itse aliupseerikurssi ja RUK eivät tarjonneet kovin kummoisia eväitä itse johtamiseen, sillä ne olivat vain ikään kuin eräänlainen sisäänajo myöhempään toimintaympäristöön, ja varsinainen oppiminen tapahtuikin johtajakaudella.
Intissä johtamisella on joitain erityispiirteitä, kuten se, että johdettavat ovat keskimäärin melko haluttomia tekemään mitään, mutta että heidän on kuitenkin pakko. Huolimatta näistä erityispiirteistä oli omalla tavallaan mielenkiintoista nähdä, miten ihmiset eri tavalla reagoivat johtamiseeni eri tilanteissa. Sen lisäksi nuo johtajatehtävät pakottivat aktiivisesti poistumaan omalta mukavuusalueelta. Olessani kokelaana joukkueenjohtajan tehtävässä jouduin tietysti ottamaan vastuun koko joukkueen toiminnasta, mikä osoittautui sitten paljon haastavammaksi kuin se, mitä olin kirjoista lukenut tai siihen asti harjoitellut. Tällaiset kohtuullisen haastavat tilanteet myös altistivat minut itsetutkiskelulle, kun olen jälkeenpäin miettinyt, miten toimin kyseisissä tilanteissa, ja mitä olisin voinut tehdä toisin. Esimerkiksi komppaniamme (sodanajan) varapäällikkönä toimi eräs toinen upseerikokelas, joka oli minua ahkerampi ja älykkäämpi. Hän ei kuitenkaan ollut mitenkään erityisen kyvykäs sosiaalisesti, mikä yhdistettynä pikkutarkkaan luonteeseen ei tehnyt häntä erityisen suosituksi henkilöksi. Itse piilouduin eräällä tavalla tämän epäsuosittuvuuden taakse, esimerkiksi ns. tyhmät käskyt kuitattiin sillä, että ne oli ups.kok. Varapäälliköltä. Myöhemmin olen tätä harmitellut ja jutellutkin aiheesta tämän kaverin kanssa, joten siltä osin asia on käsitelty. Muitakin vastaavia esimerkkejä oman toimintani puutteellisuudesta olen löytänyt näin jälkeenpäin. Minusta tällainenkin itsensä tunteminen on eteenpäin, vaikka se ei ihmisestä mitään maailman karismaattisinta henkilöjohtajaa tekisikään.
Tässä oli pari pointtia, miksi kannattaa hakeutua intin johtajakoulutukseen. Sen lisäksi nuo inttikaverit ovat tuolla alikessu-/upseerikokelastasolla keskimäärin vähän älykkäämpää porukkaa kuin normimosat. Armeijasta saa aika paljon irti, vaikka se ei aina kovin mukavaa olisikaan.
Minä suoritin asepalvelukseni eräässä pohjois-Suomen pienehkössä varuskunnassa muutama vuosi sitten ja aloittaessani päätin, että hakeudun aliupseerikurssille. Tämä siksi, koska opintoni olisivat alkaneet kuitenkin vasta vuoden päästä inttiin menostani, enkä olisi kuitenkaan keksinyt mitään järkevää tekemistä tuolle toiselle puolikaalle vuodelle. Tiesin myös, että jos en olisi johtajakoulutukseen hakeutunut, olisi se harmittanut minua myöhemmin.
Täällä näyttää olleen vääntöä PV:n johtajakoulutuksen tasosta, mikä sinällään on aivan ymmärrettävää, koska johtamis- ja organisaatiokulttuuri puolustusvoimissa oli ainakin ruohonjuuritasolla ns. perseestä. Itse aliupseerikurssi ja RUK eivät tarjonneet kovin kummoisia eväitä itse johtamiseen, sillä ne olivat vain ikään kuin eräänlainen sisäänajo myöhempään toimintaympäristöön, ja varsinainen oppiminen tapahtuikin johtajakaudella.
Intissä johtamisella on joitain erityispiirteitä, kuten se, että johdettavat ovat keskimäärin melko haluttomia tekemään mitään, mutta että heidän on kuitenkin pakko. Huolimatta näistä erityispiirteistä oli omalla tavallaan mielenkiintoista nähdä, miten ihmiset eri tavalla reagoivat johtamiseeni eri tilanteissa. Sen lisäksi nuo johtajatehtävät pakottivat aktiivisesti poistumaan omalta mukavuusalueelta. Olessani kokelaana joukkueenjohtajan tehtävässä jouduin tietysti ottamaan vastuun koko joukkueen toiminnasta, mikä osoittautui sitten paljon haastavammaksi kuin se, mitä olin kirjoista lukenut tai siihen asti harjoitellut. Tällaiset kohtuullisen haastavat tilanteet myös altistivat minut itsetutkiskelulle, kun olen jälkeenpäin miettinyt, miten toimin kyseisissä tilanteissa, ja mitä olisin voinut tehdä toisin. Esimerkiksi komppaniamme (sodanajan) varapäällikkönä toimi eräs toinen upseerikokelas, joka oli minua ahkerampi ja älykkäämpi. Hän ei kuitenkaan ollut mitenkään erityisen kyvykäs sosiaalisesti, mikä yhdistettynä pikkutarkkaan luonteeseen ei tehnyt häntä erityisen suosituksi henkilöksi. Itse piilouduin eräällä tavalla tämän epäsuosittuvuuden taakse, esimerkiksi ns. tyhmät käskyt kuitattiin sillä, että ne oli ups.kok. Varapäälliköltä. Myöhemmin olen tätä harmitellut ja jutellutkin aiheesta tämän kaverin kanssa, joten siltä osin asia on käsitelty. Muitakin vastaavia esimerkkejä oman toimintani puutteellisuudesta olen löytänyt näin jälkeenpäin. Minusta tällainenkin itsensä tunteminen on eteenpäin, vaikka se ei ihmisestä mitään maailman karismaattisinta henkilöjohtajaa tekisikään.
Tässä oli pari pointtia, miksi kannattaa hakeutua intin johtajakoulutukseen. Sen lisäksi nuo inttikaverit ovat tuolla alikessu-/upseerikokelastasolla keskimäärin vähän älykkäämpää porukkaa kuin normimosat. Armeijasta saa aika paljon irti, vaikka se ei aina kovin mukavaa olisikaan.